To the Wonderin ihmeet avautuvat vähitellen

Terrence Malickin uusi To the Wonder on aarre, joka kannatti käydä katsomassa toistamiseen. Kun sinänsä yksinkertainen juoni oli selvillä, esiin hyppäävien nyanssien rikkaus yllätti. Pellolla voi tanssia monella tapaa. Kuinka helposti ja väärin Malickia ollaankaan typistämässä muutaman kliseekuvan kokoiseksi hörhöksi.

Ensimmäisen katselukerran perusteella ajattelin, että Ben Affleckin hahmo on jätetty mykäksi sivulliseksi, koska näkökulma on naishahmojen. Uusintakatselulla taas koin, että elokuva kanavoi vahvemmin sulkeutuneen miehen ahdistusta. Elokuvassa on paljon pinnan alle jäävää kipua, jota perinteisesti kerrottua tarinaa etsivä mieli ei aisti. Näin minulle kävi ensimmäisellä katselulla.

Malickin elokuvien leikkaukseen on hiipinyt mielenkiintoinen piirre, joka sopii hahmojen päättämättömään tempoiluun. Vaikka ellipsejä riittää, yleensä kohtaukset hyppelehtivät tuokiokuvien muodossa melko suoraviivaisesti eteenpäin. Aivan kohtauksien loppuun Malick leikkaaja-armeijoineen tapaa kuitenkin sijoittaa yhden tai pari ajassa hiukan taaksepäin loikkaavaa kuvaa.

Esimerkki: pariskunta puhuu, tanssii, alkaa riidellä, päätyy mököttämään, mies poistuu. Lopuksi nähdään vielä saman kohtauksen sisältä yksi tanssikuva, joka ikään kuin sinkoaa elokuvan seuraavaan kohtaukseen. Nämä pienet loppuheitot korostavat entisestään elokuvan vapaata virtaavuutta.

To the Wonder tuo myös entistä vahvemmin esiin Malickin ristivedon kameratyön suhteen. Eläytyvän ja tarkkailevan kameran vuorottelusta syntyy tehokkaita jännitteitä. Välillä eteenpäin sinnikkäästi kurottava kamera myötäelää kaikissa Olga Kurylenkon hahmon tuntemuksissa. Toisaalta Malick vie ihmettelevän ja tarkkailevan puolensa uudelle tasolle ottamalla mukaan entistä selvemmin dokumentaristisella asenteella taltioituja ihmiskohtaloita elokuvan kuvauspaikoilta. Tällaiselle ihmettelylle digiprojisointi on karmeaa myrkkyä, mutta ajatus puskee jopa samean pikselimössön läpi. To the Wonderia ei kannata katsoa eturivistä.

Minulle Veteen piirretty viiva (1998) on kutakuinkin maailman paras elokuva jo siksi, että suuren sotaelokuvan puikkoihin on päästetty ohjaaja, joka ison osan ajasta ihmettelee ympärillään olevaa härdelliä kuin taivaasta pudonnut. To the Wonderin dokumentarismi ei ole aivan yhtä sykähdyttävää pienemmän mittakaavansa takia. Silti se heittää eteen hetkiä, jotka panevat toivomaan, että Malick jatkaisi yhä pidemmälle tällä tiellä.

Yhden lääke on toisen myrkky: Carlos ja Kesähetket

Pidän siitä, kun elokuvantekijä kertoo yksinkertaisen asian mielenkiintoisesti. Siinä missä tusinaohjaaja panostaa muutamaan huippukohtaan, taidokkaampi virkaveli sähköistää elokuvansa koko olemuksen. Kesähetket (2008) vakuutti minut siitä, että Olivier Assayas on näitä armoitettuja ohjaajia. Sitten näin Carlosin (2010).

Ryhdyin katsomaan Assayasin parin vuoden takaista suurtyötä kovin odotuksin. Olin juuri todennut Kesähetket hyvinkin yhdeksi vuosikymmenensä parhaista elokuvista. Molemmat elokuvat olivat jotain aivan muuta kuin odotin.

Kesähetkiltä odotin periranskalaista huviladraamaa. Sellaista, jossa hyvinvoiva perhe kokoontuu maaseudulle puhumaan liikaa. Suhtaudun tällaisiin juttuihin varauksella, koska ne usein haiskahtavat tylsän pikkuporvarilliselta ajanviete-elokuvalta. Tietäähän sen – hahmot juttelevat kepeästi, pinnan alla muhiva katkeruus pulpahtelee pintaan ja lopulta kuitenkin halataan taksikuskin odottaessa.

Onneksi Assayasilla on taito orkestroida aivan tavalliset hetket nautittavan notkeaksi elokuvakerronnaksi. Lisäksi hän häätää hahmonsa kaupunkiin jo ensimmäisten kohtausten jälkeen ja alkoi vääntää kulttuuriperheestä monisyisempää kuviota, jossa yleinen ja yksityinen sekoittuvat pistävällä tavalla. Perinnöstä riitelevien hahmojensa kautta Assayas käsittelee niin henkilökohtaisen luopumisen vaikeutta kuin kulttuuriperinnön vaalimisen kysymyksiä, eikä ollenkaan teoreettisen tuntuisesti. Kesähetket jäi elämään mieleeni päiväkausiksi.

Samaa ei voi todellakaan sanoa kuuluisan terroristin vaiheita viiden ja puolen tunnin ajan kartoittavasta Carlosista. Maratonmittainen elokuva näytti siltä kuin runsas taustatutkimus kahlitsisi tekijöitä sen sijaan, että he ammennettaisivat siitä pohjan mielenkiintoiselle draamalle. Moni kohtaus tuntui olevan mukana vain todellisuuspohjan velvoittamana. Alkuteksti kyllä sanoo, että katsojan tulisi suhtautua elokuvaan fiktiona, joten ehkä tekijöiden olisi kannattanut kuunnella omaa neuvoaan.

Mitenkään tuskallista Carlosin katsominen ei ollut, kiitos rehevän värikkäiden kuvien ja riittävän hyvien näyttelijöiden. Samalla tuli kuitenkin mieleen, että Assayasin kyvyt mise-en-scénen parissa kääntyivät itseään vastaan. Kun tarina ei vedä ja hahmo ei elä, näppärät juoksutukset alkavat tuntua kuolleilta maneereilta. Jo puolivälissä toivoo, ettei Carlos enää liikkuisi sulavasti yhdenkään talon lävitse vain istuakseen sohvalle tupakkaa sytyttämään.

Kesähetket on hitosti enemmän taide-elokuvaa kuin Carlos. Silti juuri Kesähetkiä elävöittänyt notkeus kääntyy Carlosin Euro-HBO -kontekstissa tyhjäksi ”taiteellisuuden” merkiksi. Se näyttää siltä kuin paisuneeseen projektiinsa hukkunut ohjaaja hakkaisi paniikkinappulaa ja yrittäisi tarrata pieniin hetkiin kaiken muun kustannuksella.

On tylsää kuulla mantraa siitä, että kuvien pitäisi aina palvella tarinaa. Mutta on se joskus tottakin.

Saako kaikille elokuville nauraa?

Liputan elokuvien väärinkäytön puolesta. On elokuvia, joita kuuluukin katsoa ironisella asenteella. Osa näistä on The Rocky Horrorin (1975) tai The Roomin (2003) kaltaisia camp-instituutioita, ja sitten on kaiken maailman Sammakoita (1972).

Mutta saako kaikille elokuville nauraa?

Minkä tahansa elokuvan teatterinäytöksessä ei tietenkään sovi hohottaa, koska sellainen on epäkohteliasta muita katsojia kohtaan. Typerää olisi nauraa myös jollekin Yölle ja usvalle (1955), vaikka sen tekisi sitten oman kotinsa rauhassa. On silti aivan mahdollista, että jokin toinen vakavissaan veistetty keskitysleirikuvaus on riittävän hölmösti tai harhaisesti tehty kirvoittaakseen katsojasta naurut. Aihealue itsessään ei muodosta estettä naurulle, mutta elokuvalle annettu arvo saattaa muodostaa.

Jokunen päivä sitten naureskelin Christian Mungiun uudelle elokuvalle Yli vuorten. Olin huomaavinani sen otteessa tiettyä karnevalismia, mutta enemmän se huvitti minua puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Nauru kasvoi ehkä kohtuuttomankin isoksi osaksi katsomiskokemustani, koska elokuva ei ollut mielestäni kauhean hyvä. Oli silti mukavaa, että elokuvalla oli tarjota minulle edes jotain.

Onhan siinä riskinsä, että kuittaa arvostetun taide-elokuvaohjaajan niin ikään arvostetun uutuuselokuvan hekotuksella. Mutta niinkin voi tehdä, jos ei satu olemaan raskautettu esimerkiksi kriitikon velvollisuuksilla. Jos epäonnistuneen roskaelokuvan tahattomista lapsuksista voi repiä lystiä, miksei ryppyotsaista taidetta voisi lähestyä samasta kulmasta?

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, Mungiun uutuuden verrokiksi minulla muodostui Charles Bronsonin mieltä järisyttelevä vigilante-eepos Väkivallan vihollinen 3 (1985). Elokuvien väärinkäyttö kun on siitä jännää, että sellainen vaatii jonkinlaisen käsityksen ”oikeasta” käyttötavasta. Miten hitossa kolmatta Väkivallan vihollista pitäisi katsoa?

Se on selvää, että kyseinen elokuva tarjoaa lähes rajattomasti iloja, lähestyi sitä mistä kulmasta tahansa. Jos joku ei ole tätä elokuvaa nähnyt, niin kehnompi nakki, sillä sen hienouden eivät selittämällä aukene. Voin vain todeta, että se on niin maailmankuvaltaan kuin estetiikaltaan värisyttävintä 1980-luvun amerikkalaista viihde-elokuvaa.

Jos taas ajattelee, että tällainen sukupolvien välisiä raja-aitoja ja ansoja tarmolla pystyttelevä elokuva on todella tehty myötäilemään konservatiivisen yleisön fantasioita, niin saattaahan se vähän mietityttää. Tai siis mietityttäisi, ellei elokuva olisi niin hauska ja paras.

Kumpi siis pitäisi ottaa vakammin? Moraalikysymyksiä pyörittelevä romanialainen taide-elokuva vai Cannonin härski roskahitti?

Ensimmäinen on tuomittu jäämään pienehkön yleisön pohdittavaksi, jälkimmäiselle japanilaiset pystyttivät pelkällä Bronsonin naamalla varustettuja toteemeja. Koska Yli vuorten on tunnustettua taide-elokuvaa, sille naureskelemalla voi saada höhlän maineen. Mungiun ylevien päämäärien rinnalla katsojan höhöily näyttää läskipäiseltä toiminnalta. Jos haluaa suojata selustansa, naurun taustat kannattaa ainakin purkaa auki toisille elokuvaharrastajille, niin kuin tässä teen.

Väkivallan viholliselle on paljon hyväksyttävämpää hykerrellä, vaikka reaktion taakse kätkeytyy paljon hämmentävämpi ja kyseenalaisempi merkitysten sotku. Sopivan naurun rajat taitaa määritellä lähinnä elokuvaharrastajain hämärä koodisto, jonka yhteydet muuhun todellisuuteen ovat hataria ja satunnaisia.

Mistään tässä kirjoittamastani en silti aio ottaa opikseni. Huomenna, kun ensi-iltaan tulee Terrence Malickin uusi To the Wonder, aion olla ensimmäisenä heristelemässä sormeani kosteita silmiään muljautteleville kanssakatsojille. Säästetään litinä toisiin elokuviin.

Yli vuorten on hassu, mutta Bronson vielä kovempi

Kovia näyttöjä aiemmin tiskiin latoneen Christian Mungiun uusin työ Yli vuorten on ihan mahdottoman ylipitkä elokuva. Olisi voinut olla tunnin lyhyempi, ajattelin teatterista poistuessani.

Tuhtia pituutta perusteli tavallaan se, että kahden tunnin jälkeen katsoja ei enää jaksa kyseenalaistaa hahmojen touhuja ja pääsee sisälle näiden ajatuksenjuoksuihin. Mutta ei, en minä elokuvasta kauheasti pitänyt. Sinänsä komeat filmikuvatkin olivat matkalla valkokankaalle muuttuneet inhan digikoviksi, mikä vei niistä tällaiselle hitaalle elokuvakielelle elintärkeän upottavuuden.

Katsomiskokemukseni pelasti se, että hahmojen käyttäytyminen oli ihan silkkaa Zombaa. Ristit, ristinmerkit ja ikonit olivat ahkerassa käytössä niin kuin vain luostariin sopii. Ne ilahduttivat silloin, kun elokuva polki itsepintaisesti paikallaan. Epäilemättä Mungiu on kuvannut nunnien ja munkkien kohkausta välillä pieni pilke silmäkulmassa, mutta näihin silmiin elokuvan meininki näytti pelkästään poskettomalta. Mielessäni kävi joitain ristiriitaisempiakin ajatuksia, mutta sitten taas taatto puhdisti huoneen pahasta ja johan hymyilytti.

Vielä paljon hauskempaa oli nähdä Väkivallan vihollinen 3 (1985) valkokankaalta. Erityisen kova oli kohta, jossa Paul Kersey ampuu punkkarin keskelle katua ja koko naapurusto repeää suosionosoituksiin. Yli vuorten saattoi hihityttää, mutta tuolloin minä vasta nauroin!

Zomba Leffatykissä, Tylkkärissä ja elokuvateatterissa

Tänään Tampereella Cinemadrome-uusinnassa (Niagara, 21:00) esitettävä Zomba di Mare on esillä parissakin nettijutussa.

Turun Ylioppilaslehdessä kirjoitetaan suomalaisesta indie-elokuvasta ja vähän Zombastakin. Juttuun on haastateltu allekirjoittaneen lisäksi Anssi Mänttäriä ja Miika Ullakkoa.

Leffatykissä taas on raportti viime viikonlopun Cinemadrome-kekkereistä. Jussi Sandhu kirjoittaa Zombasta perin innostuneeseen sävyyn:

“Elokuvaan on vaikea suhtautua findie-tuotantona, sillä se on jäljeltään poikkeuksellisen ammattimainen ja painii etenkin kuvakerronnallaan laadukkaimpien kotimaisten kanssa.“

Tätä Jumalan kirkkautta sopii tosiaan tulla ihmettelemään tänään Tampereelle Niagaraan. Zombaepidemian levittäytymisestä kaupungin ulkopuolelle pian lisää.

–

Tekstiä muokattu jälkikäteen Tylkkärin mainitsevasta kappaleesta. Ehdin moittia jutun sävyä kummalliseksi. Nyt kun luin sen ajatuksella uudestaan, huomasin, että jutun välittämä kuva indiestä oli muuttunut aika paljon lukemani aiemman version jälkeen. Pahoittelut kömmähdyksestä.

Zomba – ekat arviot ja ensi-ilta

Tänään saa ensi-iltansa Monadi-Filmin ensimmäinen pitkä elokuva, Zomba di Mare. Cinemadrome-elokuvatapahtuman avajaisnäytöksenä toimiva spektakulaari käynnistyy Tampereen Niagarassa klo 19.

Pari tahoa on ehtinyt jo kirjoittaa elokuvasta. Laajakuva.netin Kim Sainio luotaa kritiikissään Zomban suhdetta eksploitaatioelokuvaan:

”Eksploitaatiotutkielmana Zomba di Mare on oivaltava, keskittyen yltiöpäisten goretehosteiden sijaan tunteiden, musiikin, dialogin ja toiston lähes härskinomaisen ylitsevuotavaan tulvaan.”

Filmiliekin Lauri Tapaninen puolestaan ilahtuu elokuvan surrealistisista piirteistä:

”Kokonaisuudessaan Zomba di Mare on ongelmistaankin huolimatta hieno teos. Se piristää innovaatioillaan suomalaista elokuvakenttää sekä osoittaa, että indie-kauhun ei tarvitse olla halpaa ketsuppia tai huonoja digitehosteita.”

Zomban muotoaan muuttavasta olemuksesta kertoo, että lehdistönäytöksen jälkeen elokuvasta on lähtenyt pari minuuttia. Luvassa on siis taatusti uunituoretta mättöä. Seitsemän euron lippuja taitaa olla Niagaran kassalla vielä jokunen nopeimmille.

En neuvoisi jättämään väliin.

Elokuvantekoa ystävien kesken, eli Miksi ihmeessä Zomba di Mare tehtiin, osa 3/3

Zomban takaperoisesta valmistumisprosessista kirjoitin aiemmin täällä.

Kirjoitussarjan edelliset osat täällä ja täällä.

Zomba di Mare tehtiin kaverien kesken. Jonkinlaista kokemusta näyttelemisestä oli vain parilla esiintyjällä. Se oli hyvä.

Aiemmat elokuvani olen tehnyt näyttelijöiden kanssa, joista on monessa tapauksessa tullut kavereitani. He ovat olleet ammattilaisia, puoliammattilaisia tai harrastajia. Zomba di Mare tehtiin alusta alkaen tutulla kaveriporukalla, kaljoittelun ja paljussa istumisen merkeissä. Hölmöilemään ei silti lähdetty, pelkästään.

On silkkaa potaskaa, että parilla tonnilla syntyvän indie-elokuvan tekoprosessista pitäisi puhua jotenkin sen ammattimaisuutta korostaen ja mittakaavaa suurennellen. Kyllä, Zomban kuvauksiin suhtauduttiin vakavasti, mutta samalla kyse oli myös kaveriporukan ilomielisestä kaljoittelusta kesämökillä. Jos asiat menevät oikein, tämä näkyy lopputuloksessa vain rentona otteena.

Paineisessa kuvaustilanteessa on omat etunsa. Sellainen pusertaa ihmisistä esiin yllättäviä suorituksia. Mieluummin silti kuvaan rennossa ja kiireettömässä ilmapiirissä, kunhan suunta on jotenkin selvillä. Jos tällaista näpertelyä saa vielä harrastaa rakkaiden ystävien kanssa, mikäpä olisi sen parempaa.

Ei elokuvanteko kummoisia puitteita kysy. Mestariteos saattaa vaatia kameran ja pari ihmistä. Silti elokuvatuotannoista puhuttaessa ajaudutaan aina mittakaavaharhojen maailmaan. Mitä se kertoo, että yksi elokuva maksoi 200 000 000 ja toinen 1000 rahayksikköä? Aina näitä haastatteluissa kuitenkin kysytään.

Zomba di Mare on täynnä isoja ja pieniä hölmöyksiä. Yhdestäkään virheestä en silti voi syyttää rahanpuutetta.

Elokuvan tekeminen kaverien kanssa ei sekään ollut mikään pienen budjetin sanelema pakko. Zomba di Maressa näyttelemistä lähestyttiin eri ehdoin kuin yleensä, koska elokuva tehtiin niin nyrjähtäneellä metodilla. Se toimi. Ensi-illassa valkokankaalle heijastetaan juuri ne henkilöt, jotka sinne kuuluvat. Varaosamiestä ei tällä porukalla olisi tehty, saati Zombaa Varaosamiehen tekijäjoukkiolla.

Näistä asioista on usein kummallista puhua ulkopuolisille. Varsinkin sellaisille, jotka eivät tunne elokuvanteon maailmaa keskimääräistä syvemmin, eivätkä välttämättä osaisi edes erottaa nykyisiä indie-elokuvia ammattituotannoista. Kuinka selittää, että meillä oli tässä kaikki mitä pitikin? Ei paljon, mutta kaikki.

Zomba di Mare saa ensi-iltansa 19.4. Cinemadromessa Tampereella. Lisää tietoa elokuvasta ja näytöksistä Facebookissa.

Vieraissa pöydissä

Viime kesän lopulla kokeilin jotain aivan uutta.

Uneton 48 -kilpailussa 2011 toiseksi sijoittunut Erkka Mykkänen pyysi minua kuvaamaan palkintolahjakorttien turvin tehtävää lyhytelokuvaansa. En ollut koskaan aiemmin kuvannut fiktiota niin, etten olisi myös ohjannut ja leikannut sitä.

Unettomassa palkittu ”Arttu joka puhuu Jumalalle johon ei usko koska tyttöystävä Nadja kuoli” oli yhden miehen kännykkäelokuva, joten P. Mutasen Elokuvakonepajalta vuokrattavilla kamoilla kuvaaminen tarkoitti melkoista panosten korottamista ainakin kaluston suhteen.

Sain Erkalta melko vapaat kädet kalustovalintojen suhteen. Oli heti selvää, että halusin kuvata 16-milliselle. Sitten selvisi, ettei lahjakortti tietenkään kattanut filmiostoja. Päädyimme Arrin digitaaliseen Alexa-kameraan, joka osoittautui äärimmäisen miellyttäväksi ja helpoksi käyttää. Vaikka Alexa edustaa digikuvauksen huippua, sellaisen taakse siirtyminen ei ollut mikään filmiin vaihtamisen kaltainen loikka. Olipahan vain parempi digiboksi edessä. Linssivalinnan suhteen menin kyllä metsään, sillä Redin zoomi ei ilmeensä puolesta miellyttänyt silmääni.

Erkan käsikirjoitus ”Taulu” oli yhden huoneen ja kahden näyttelijän juttu. Alkujaan hahmojen piti edustaa vastakkaisia sukupuolia, mutta Erkka astuikin itse kameran eteen Tero Peltoniemen vastanäyttelijäksi. Yhden yön jutun jälkipyykkejä pesevä tilanne muuttui heti astetta kutkuttavammaksi. Käsikirjoitusta ei tästä huolimatta taidettu muuttaa juuri lainkaan.

Kuvaukset oli jaettu kahdelle päivälle. Ensimmäisenä kuvaisimme harjoitusluontoisen version minun kamerallani, seuraavana päivänä Alexalla. Olimme suunnitelleet, että elokuva koostuisi kolmesta pitkästä otoksesta. Ensimmäisen päivän iltana Erkka kävi kuitenkin materiaalit läpi ja totesi ne turhan teatterimaisiksi. Sovimme, että tekisin kuvasuunnittelun seuraavalle päivälle oman harkintakykyni mukaan.

Kolmesta kuvasta koostuvassa elokuvassa olisi ollut yhdentekevää, kuka ne leikkaa yhteen. Nyt tein varmuuden vuoksi sellaisia valintoja, joita en todennäköisesti olisi tehnyt, mikäli olisin leikannut elokuvan itse. Coveragea otin enemmän, mutten mitenkään holtittomasti, koska päivän mittaan piti kuvata melkein vartin verran elokuvaa. Ensimmäisen raakaleikkauksen katsominen oli pieni shokki, koska se poikkesi monella tapaa odotuksistani. Vaikka kuvatessani tiedostin, etten leikkaa tätä materiaalia, mieli väkisin haki jokaisesta otosta luonnolliselta tuntuvat leikkauskohdat.

Saattaa olla, että päädyin hitusen tavallista turvallisempiin valintoihin siksi, että vieraan ja mahdottoman raskaan Alexan kanssa painiminen ei erityisesti rohkaissut isoihin riskinottoihin. Epävarmuutta lisäsi myös se, että koska Erkka näytteli, minulle vuoti ohjausvelvollisuuksia. Tämä oli hiukan outoa, koska teksti ei ollut omani ja näyttelijät tunsivat sen paljon paremmin. Normaalisti teen paljon intuitiivisia päätöksiä, joita en selittele sen kummemmin, mutta tässä tapauksessa niin ei voinut tehdä.

Lopullisesta elokuvasta minun on mahdoton puhua mitään, sillä sitä en ole nähnyt. Lupaavalta vaikuttaa, ja tekstissä ainakin on koukkuja. Kuvaajan panoksesta katson parhaaksi vaieta tällä erää.

Sen voin sanoa, että tällaista vieraissa pöydissä mesoamista kannattaisi harrastaa enemmänkin. Me elokuvan parissa puuhastelevat vetäydymme liian helposti oman ydinporukkamme turvaan näpertelemään. Tungetaan reippaasti sotkemaan toistemme kuviot.

Erkka Mykkäsen Taulu ja Monadi-Filmin Varaosamies esitetään 13.4. klo 18:00 elokuvateatteri Andorrassa Helsingissä. Liput 2e. Lisätietoja Facebookissa.

Kuinka kuvataan elokuva tyhjästä, eli Miksi ihmeessä Zomba di Mare tehtiin, osa 2/3

Zomban takaperoisesta valmistumisprosessista kirjoitin aiemmin täällä.

Kirjoitussarjan edellinen osa täällä.

”Harry Dean Stanton kokee verkkoja usvan keskellä. Verkot ovat täynnä koristeltuja peniksiä.”

Tuollaisista huomioista koostui Zomba di Maren käsikirjoitus. Ne oli kirjattu pieneen pinkkaan pahvilappuja, joista ei ehkä rakentunut juonta, mutta hämärä käsitys elokuvan rekisteristä kuitenkin. Niihin oli tyytyminen, sillä enempää ei kirjoitettu ennen lopullista tekstittämistä. Pääasiassa lapuille oli kirjoitettu elokuvaan sisällytettäviä yksityiskohtia täytekakkujen siunaamisesta (toteutui) selkäkarvojen repimiseen (ei toteutunut).

Totuuden nimissä täytyy sanoa, että olimme toki puhuneet joistakin juonikuluista ja ennen kaikkea hahmojen välisistä suhteista. Niiden turvin vedettiin läpi ensimmäinen, viikon mittainen kuvausputki. Sen loputtua leikkasin materiaalia kasaan ja vajosin epätoivoon.

Siinä missä Zomba-metodin testikenttänä toiminut Zomba Intenso oli ollut kevyesti dokumentaariin kallellaan, tästä näytti tulevan paljon muodollisempi juttu. Kuvatuista kohtauksista tuntui kadonneen kaikki se välittömyys, joka oli elävöittänyt Intensoa. Toisaalta kuvista ei paistanut myöskään mitään kokonaisuutta eteenpäin potkivaa määrätietoisuutta, jota pitkän elokuvan muoto vaatii.

Kun mieli on oppinut käsikirjoitusvetoiseen elokuvantekoon, siitä on vaikea pyristellä pois. Kuvaustilanteen myrskyissä täytyy yleensä tyynnytellä itseään ajattelemalla, että tilanne on hallinnassa. Tällä kertaa materiaali ei vastannut mitenkään moisiin tarpeisiin, koska se tarjosi lähinnä mysteerejä ja avoimia mahdollisuuksia. Edes kuvausaikataulusta ei voinut ruksia tavoitteita saavutetuiksi, koska mitään aikataulua saati tavoitteita ei ollut.

Tässä kohtaa olin melkeinpä valmis heittämään pyyhkeen kehään. En tajunnut yhtään, mihin suuntaan elokuvaa olisi pitänyt viedä. Päätin puskea eteenpäin lähinnä velvollisuudentunnosta.

Hapuileminen ilman käsikirjoitusta tuntui niin kahjolta, että aloin panostaa kahta kovemmin tarinankerronnan visuaaliseen puoleen. Se toimi. Tekemisen ilo palasi vähitellen niin, että loppupään kuvaukset olivat nautinnollisimpia kuvausreissujani koskaan. Oli hyvä, että saatoimme pelata katoliselta kirkolta ja/tai eksploitaatioelokuvilta lainatuilla visuaalisilla elementeillä, koska ne toimivat kätevinä suuntamerkkeinä. Krusifikseista ja ruskeista kirjekuorista tuli fetissejä, joiden ympärille saattoi aina rakentaa jonkinlaista toimintaa, jos pää löi muuten tyhjää.

Genre-elokuvassa ei ole mitenkään tavatonta, että kaikenlaiset koristeet uhkaavat viedä pääosan tarinalta. Ajatellaan vaikka kauhua ja siihen liittyvää goremässäilyä tai toimintaelokuvia ja niiden räjähdyksiä. Toisin kuin perimätieto kertoo, tämä ei välttämättä ole huono juttu. Minä ainakin olen kyllästynyt kuulemaan, kuinka kaikkien elokuvantekijöiden mielestä tärkeintä elokuvassa on tarina, tarina ja tarina.

Zomba di Maren kuvausten päästyä lentoon pyrin muovaamaan elokuvasta rytmin ja tunteen ohjaamaa kuvien ja sävyjen virtaa, jonka täytyi pysyä kiinnostavana jo ennen kuin homma laitettaisiin pakettiin tekstitykset lisäämällä. Tähtäimessä oli musiikin kuuntelua muistuttava, hykerryttävän typerryttävä kokemus.

Nyt voin todeta, ettei touhu ampaissut sillä tavalla kiertoradalle kuin se olisi voinut. Tämä ei tarkoita, etteikö Zomba di Maresta olisi tullut kohtuullisen rasvaista työstöä tai että se olisi jäänyt jotenkin vajaaksi. Jokainen elokuva avaa luonteensa ja salaisuutensa vähitellen. Zomba taisi löytää aika mukavan keskitien häröilyn ja juonellisuuden väliltä. Kuvausten alussa minulle vilunväreitä aiheuttanut materiaalikin istui kokonaisuuteen lopulta oivallisesti ja toimii nyt suvantokohtana juuri siinä vaiheessa elokuvaa, kun se sitä kaipaa.

Mitä alun sitaattiin tulee, niin ei, Harry Dean Stanton ei näyttele Zomba di Maressa. Peniksiä koristelimme kyllä keskimääräistä enemmän.

Zomba di Mare saa ensi-iltansa 19.4. Cinemadromessa Tampereella. Lisää tietoa elokuvasta ja näytöksistä Facebookissa.

Roskasta on tullut tylsää, eli Miksi ihmeessä Zomba di Mare tehtiin, osa 1/3

Zomban takaperoisesta valmistumisprosessista kirjoitin aiemmin täällä.

Uusi kokopitkä elokuvamme Zomba di Mare syntyi varsin yksinkertaisesta ajatuksesta. Koska kukaan muu ei voi tehdä juuri sellaista elokuvaa kuin itse teemme, miksi emme olisi rehellisiä ja tekisi Zombasta tasan sellaista kuin itse haluamme? Elokuvan tekemistä ohjasivat kolme johtoajatusta, joista tässä ensimmäinen:

1. Älkäämme pelätkö tekevämme roskaa

Olipa kerran aika, jolloin roskaelokuvatkin svengasivat. Ryönää roiskittiin kasaan sellaisella tarmon ja taidottomuuden yhdistelmällä, että lopputulokselle saattoi nauraa hyvillä mielin. Valtavirran kylkeen syntyi kukoistava roskaelokuvan mikrokosmos, joka syleili paitsi nyrjähtäneitä aiheita myös kummallisia kerronnan muotoja.

Vähitellen valtavirran elokuvasta tuli A-luokan budjeteilla valmistettua B-tavaraa. Viemäreiden rumilukset nostettiin päivänvaloon ja niiden naamat pyyhittiin seteleihin. Peto kesyyntyi ja roskan katsomisesta tuli mälsää.

2000-luvun roskaelokuva on ilmeeltään ja sielultaan kylmän digitaalista. Eksploitaatiomaakareilla ei tunnu olevan mitään itsekunnioitusta. Tämä on siksikin onnetonta, että elokuvat tavataan tehdä päin helvettiä. Hölmöissä rainoissa ei ole sellaista sympaattisen askartelun henkeä, joka puhalsi elon B-viihteeseen menneinä vuosikymmeninä. Silloin, kun esimerkiksi Fulci loi kauhustaan jonkinlaista Fellinin vereen kastettua versiota.

Varsinaista roskaelokuvaa tai sellaisen pastissia emme lähteneet tekemään, mutta olemme ammentaneet isolla kauhalla esimerkiksi juuri Fulcilta. Hänen parhaat elokuvansa sijaitsevat kutkuttavasti korkean ja matalan törmäyspisteessä. B-elokuva on uljaimmillaan uskaltanut mennä sellaisille sisällön ja muodon alueille, joille sen salonkikelpoiset veljet eivät ole rohjenneet. Me otimme koko Zomba-konseptin lupana tehdä mitä mieleen juolahtaa välittämättä siitä, rajaako se elokuvan yleisöä tai muuttaako se elokuvan käsittämättömäksi portinvartijoiden silmissä.

Zomba di Maressa otetuilla taiteellisilla vapauksilla ei tietenkään ole mitään arvoa, jos ne katsojan silmissä vetävät koko homman perseilyksi. Siksi elokuvan luonteen metsästämisestä tuli yllättävän totista puuhaa. Tästä lisää seuraavan teesin kohdalla.

Zomba di Mare saa ensi-iltansa 19.4. Cinemadromessa Tampereella. Lisää tietoa elokuvasta ja näytöksistä Facebookissa.