Viisi inhokkipiirrettä elokuvissa

Kuvaan parhaillaan omaa elokuvaani. Tässä työvaiheessa toisten tekemien elokuvien ärsyttävimmät piirteet korostuvat entisestään. Seuraavassa viisi sekalaisen ällöttävää ominaisuutta elokuvissa:

Alkutekstijaksot. Hienotkin alkutekstijaksot ovat yleensä turhia. Ne saattavat johdatella elokuvan tunnelmaan, mutta mieluummin katson alkuun kohtauksia, jotka tekevät saman omalla painollaan. Elokuvan nimi kikkailematta ruutuun ja reippaasti eteenpäin.

Zoomirunkkaus. Tykkään zoomaamisesta ja harrastan sitä kovasti itsekin. Nykivä zoomailu ja rajauksen hermostunut hakeminen kesken oton on silti kuvausrikos pahemmasta päästä. Toisin kuin taidokas käsivarakuvaus, zoomin runkkaaminen ei tee kuvamateriaalista välittömän tuntuista, vaan saa epäilemään kuvaajan fyysistä kelpoisuutta tehtävänsä suorittamiseen.

Turhat kamera-ajot. Kameraa EI SAA liikuttaa silloin, jos sen liikkeellä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin saada otos näyttämään hienommalta (lue: mainosmaisemmalta).

Disco Inferno. Suomalaisissa elokuvissa, varsinkin indietuotannoissa, diskot esitetään usein kohtalokkaina helvetin esikartanoina, joissa päähenkilö menettää viattomuutensa kohtalokkaasti keimailevan viettelijän kynsissä. Siis suomalaisissa, esanssisiideriröyhtäisyiltä tuoksuvissa diskoissa.

Kirjakieli. Silloin, kun suomalainen näyttelijä ei ole pakotettu syntiinlankeamaan sedulan tanssilattialla, hän puhuu kirjakieltä, mikä saa hänet yleensä näyttämään kesäteatterin maalaiskomediasta eksyneeltä heinäseipäältä. Huonosti toteutettu dubbaus viimeistelee efektin.

Ällistyttävä The Cabin in the Woods

Minulla ei ole tapana käydä elokuvissa nollautumassa. Kotona sontaa voi tapittaakin, mutta elokuviin menen katsomaan niitä elokuvia, jotka todella haluan nähdä. Eilen tein poikkeuksen maratonmittaisesta kuvauspäivästä palautuakseni. Pieleen meni sekin.

Ajattelin, että positiivisia arvioita kerännyt The Cabin in the Woods (2011) voisi olla pikkunokkela kauhupätkä, jota katsellessa ei tarvitsisi kiristellä hampaitaan ihan koko ajan. Mutta sepä oli sitten lajinsa parhaita elokuvia ikinä.

Olen edelleen vähän hämmentynyt siitä, miten Drew Goddard ja Joss Whedon ovat kyenneet tasapainottamaan elokuvansa hauskuuden, jännittävyyden ja ihan puhtaan älyllisyyden niin, etteivät ne syö toisiaan elävältä. Elokuva kääntää asetelmiaan niin nerokkailla tavoilla, ettei sen edessä voi olla kuin äimän käkenä. Harmi, että tällainen konventioiden myllääminen on sallittua vain kauhuelokuville. Häkellyttävä teos.

Tästä eteenpäin SPOILEREITA, joita ei ihan oikeasti kannata lukea, jollei ole nähnyt elokuvaa.

Aivan erityisesti vaikutuin siitä, miten elokuvan asetelma kääntyy nuorten toikkaroidessa maan alta löytyneeseen hissiin. Siitä eteenpäin näiden pakoonpääsyä ei enää toivo, vaan pelkää. Mikä sekin on tavallaan aika jännä kommentti kauhuelokuvien katsojien tarpeesta nähdä päähenkilöiden kuolevan.

Tässä kohtaa pelottavuus olisi voinut kadota elokuvasta aivan tyystin, mutta jännäyksen kohde vain siirtyy paljon yleisemmälle tasolle. Viimeisen kuvan olisin silti jättänyt tekemättä, sillä se vain vaimentaa Suurten Muinasten lietsomia vilunväreitä.

Studiosukellus, osa 3: Avantin huoleton lumo

Tässä sarjassa yritän selvittää suhdettani Fordiin (mätää), Hawksiin (peruskauraa) ja Wilderiin (jumalaista).

Elokuvien katselu on jäänyt pahasti omien taiteilujen jalkoihin, mutta Billy Wilderin ohjauksesta Avanti! (1972) on pakko tehdä eräs huomio. Se on nimittäin nautittavan epätäydellinen teos.

Elokuvassa Jack Lemmonin isä, huomattava teollisuuspatruuna, on kuollut tapaturmaisesti lomalla Italiassa. Kun Lemmon lähtee hakemaan tämän ruumista kotiin, hänelle selviää, että isällä oli ollut vuosien pituinen salasuhde samassa onnettomuudessa kuolleeseen brittinaiseen. Salarakkaan tytär on puolestaan hakemassa äitiään pois, mistä seuraa tietenkin romanssi Lemmonin kanssa.

Avanti on järjellä ajateltuna ainakin puoli tuntia liian pitkä ja muutenkin hitusen lepsu, mutta kerronnan jarrutteleva ote istuu hienosti melankoliseen perusasetelmaan. Jopa väistämättömän romanssin annetaan kehittyä omalla painollaan ja huipentua miellyttävän hillitysti. Kiireettömyyden tuntu vie mukanaan.

Isohko osa Avantin viehätyksestä lienee vahingossa syntynyttä, ja se on muutenkin kaukana Wilderin suurimmista nappiosumista. On kuitenkin kiehtovaa, millaista elokuvaa tolkuttoman taitava Wilder kumppaneineen tekee silloin, kun ei ole kaikkein terävimmillään. Tämän takia Avanti on minua paljon enemmän kiehtova tapaus kuin vaikka kaikin puolin tasapainoinen Piukat paikat (1959).

Avantin kaltainen romanttinen komedia kysyy tekijöiltään paljon, sillä viihde-elokuvan kontekstissa kiirettömyys väsähtää helposti tylsyydeksi. Wilderin elokuvaa virheet vain komistavat.

Ensi-ilta, eli Katkerat jäähyväiset

Joulukuussa kuvaamani lyhytelokuva Zomba Intenso sai ensi-iltansa muutama päivä sitten. Seuraavana päivänä vannoin, etten tee enää ikinä yhtään elokuvaa, ja huomenna jatkan taas seuraavan kuvauksia.

Ymmärtääkseni yleisö piti näkemästään, mutta se tuntui oikeastaan aika yhdentekevältä. On nurinkurista, että vaikka katsojan pitää mielessään koko tekoprosessin ajan, hänet sivuuttaa lähes tyystin ensi-illassa.

Oman elokuvan katsominen yleisön kanssa valkokankaalta on yksinkertaisesti niin intensiivistä, ettei kokemuksesta tajua juuri mitään. Testinäytökset ovat oma lukunsa, koska ne ovat työkaluja.

Zomba Intenson ensi-illassa vain tuijotin eteeni kauheassa paineessa. Irti päästämisen tuskaltani en kyennyt tekemään muuta kuin enintään ilahtuneita huomioita elokuvan teknisestä laadusta. Elokuvan tekijälleen tuottama ilo tai suru ei välttämättä ole missään suhteessa lopputulokseen, mikä käy selväksi viimeistään ensi-illassa.

Elokuvateatterin pimeydessä sielua repii se, ettei yleisön reaktio ole koskaan se tekijän kuvittelema optimireaktio. Tämä on kivuliaisuudessaankin hyvä ja jollain tapaa armelias fakta. Sillä kuinka paljon painaa vaakakupissa muutama ensi-illassa kärvistelty hetki, kun sitä on kuitenkin edeltänyt kuukausien tai vuosien mittainen romanssi saman elokuvan kanssa?

22-minuuttinen Zomba Intenso kuvattiin parissa puolihumalaisessa päivässä ilman käsikirjoitusta, joten en edes uskalla kuvitella millaiseen tyhjyyteen pidemmät projektit pudottavat päättyessään. Sitä odotellessa taidan kuvata elokuvan tai pari ja vaalia niiden riemuja niin kauan kuin pystyn.

Sodasta ja rauhasta, sekä koon merkityksestä

Sergei Bondartshukin Sodan ja rauhan (1967) todistaminen 70mm filmiltä sai, yllätys, pohtimaan koon merkitystä katsomiskokemukselle. Kyseisellä elokuvalla kun riittää mittaa vähän joka suuntaan.

Yli kuusituntista spektaakkelia katsoessani ymmärsin jälleen, että tällaisten superpitkien elokuvien kohdalla laatu muuttuu jollain tapaa toisarvoiseksi. Sitä saattaisi olettaa, että elokuvan on oltava todella hyvä oikeuttaakseen massiivisen kestonsa, ja näin ehkä onkin kotikatselussa, mutta teatterissa huomaan vain imeytyväni elokuvan rytmiin.

Sota ja rauha ei ollut mikään mestariteos, muttei toisaalta pelkäämäni pönötysmaratonikaan. Sitä katsoessa oli helppo antautua elokuvan armoille, unohtaa kesto ja keskittyä siihen, mitä kulloinkin tapahtui. Tässä mielessä todella pitkät elokuvat pääsevät normipituisia helpommin lähelle sitä, mitä pidän elokuvataiteen ytimenä.

Pituuden lisäksi Sodassa ja rauhassa riittää pinta-alaa, eritoten kuuluisien 120 000 sotilaan taistelukohtausten muodossa. Täysin järjenvastaisiin mittoihin venyvä Borodinon taistelu demonstroi osaltaan sitä, miten laatukriteerit voi ajaa jorpakkoon silkalla tulivoimalla.

En useinkaan tajunnut, mitä valkokankaalla tapahtui Borodinon aikana. Käsitykseni taistelun kulusta oli se, että ihmismassat vyöryivät eestaas räjähdysten seassa. Puhtaan kerronnallisesti Borodinon taistelu oli heikkoa elokuvaa, mutta arvatkaa haittasiko.

Välillä mieleeni hiipi mörkö nimeltä Transformers 3D ja sen satunnaisesta kuvasilpusta koostuvat toimintakohtaukset. Ne olivat vain sitä, tuulen paiskomaa roskaa, mutta Sodan ja rauhan kaaoksen kuvat tuntuivat siksikin oikeutetulta, että sekasorto oli todellista, kameran tallentamaa hävitystä.

Jos kuitenkin pysähtyy ottamaan huomioon, minkälaisia ponnistuksia taistelun rekonstruoiminen on vaatinut, lopputulos näyttäytyy vähemmän mairittelevassa valossa. Mikäli ohjaaja haluaa paikalle satatuhatta ihmistä, eikö hänellä ole jo moraalinenkin velvollisuus keksiä näille jotain virkaa elokuvassaan?

Tällaisenaan Borodino on vain trippi. Se ei ehkä ole lähdemateriaalin huomioiden erityisen ylevää, mutta Bondartshukin elokuva on suurelle yleisölle tehty spektaakkeli, joka pelaa spektaakkelin säännöillä.

Onneksi touhussa on edes ehta neuvostoliittolainen kierre. Elokuvan kohtuuttomuuksia tasapainotetaan hysteeriseltä tarkovskilta näyttävillä mikroskooppisen tason tiirailuilla, joiden kanssa Sota ja rauha käy jo elokuvallisesta täysihoidosta.

En tiedä, onko Bondartshukin elokuvassa mitään järkeä, mutta olen iloinen, että se on olemassa.

Zomba: ensi-ilta, traileri, jatko-osa

Monadi-Filmin uusi, 22-minuuttinen lyhytelokuva Zomba Intenso saa ensi-iltansa Tampereen Cinemadrome-tapahtumassa 28.4. klo 20:30. Raina esitetään alkukuvana Lucio Fulcin klassikolle Zombie (1979, aka Zombi 2, Zombie Flesh-Eaters, Island of the Living Dead jne). Lippuja voi ostaa Cinemadromen nettikaupasta.

Zomba Intenso kertoo kolmesta italialaisesta sosiologian opiskelijasta, jotka saapuvat tekemään tutkimuksiaan Riihimäen zombeja kuhiseviin lähimetsiin. Huonostihan siinä käy, vai käykö?

Elokuva on eräänlaista esilämmittelyä kokopitkälle teokselle Zomba di Mare, jonka kuvaukset käynnistyvät tämän kuun lopulla.

Kenelle Rautataivas kuuluu?

Iron Skyn katsojat jakautuvat Suomessa neljään kastiin, joiden kinastelun keskellä elokuvaa voi olla vaikea katsoa ihan vain elokuvana.

Patriootit. Pitävät Rautataivasta suurena suomalaisena projektina, joka on yksin teoin luonut maahan oikean elokuvateollisuuden tai ainakin puitteet sille. He tietävät, että kyseessä on paras kotimainen elokuva koskaan, ja että muuta voivat väittää vain kateelliset oman pesän likaajat. Natsiteemaan sopivalla julistuksellaan he saavat ajatuksen elokuvan katsomisesta tuntumaan mahdollisimman epämiellyttävältä.

Sisäpiiriläiset. Nauttivat elokuvasta eniten, mutta varmaan jaksavat myös valittaa eniten muiden vääristä mielipiteistä. Tietävät elokuvan kömpelyyksien olevan vain lajityypin perusominaisuuksia silloinkin, kun näin ei ole. Ehkä he tietävät enemmän Rautataivaasta kuin sen elokuvahistoriallisesta kontekstista. Joka on mikä? Itse elokuva kun tuntuisi pakenevan sitä viitekehystä, jolla se mainoskampanjassaan ratsastaa.

Hapannaamat. Heille Iron Sky on täyttä paskaa, koska se on halpa suomalainen versio amerikkalaisesta viihdetuotteesta tai muuten vain typerää B-elokuvaa. Heille on oikeastaan aivan sama, onko Iron Sky elokuva, peli tai mikä tahansa muu näkyvä kulttuurinen ilmiö. He huutavat, paasaavat tai narisevat netin foorumeilla nyt ja katsovat elokuvan mahdollisesti sitten kun se tulee dvd:lle tai televisiosta.

Muut. Eli suurin osa niistä, jotka elokuvan käyvät katsomassa. Heille, tai siis meille, Iron Sky ei ole sydämen asia ja siinä nähdään sekä hyvää että huonoa samaan tapaan kuin muissakin elokuvissa. Kokemusta hämärtää siltikin se, että Iron Sky on suomalaisittain todellinen kummajainen. Yhdeksän kymmenestä kun ei menisi katsomaan koko elokuvaa, elleivät sen keskeiset tekijät olisi suomalaisia. Eikä tämä ole kommentti elokuvan laadusta, vaan sen luonteesta.

Pahat, 3/3: Hitleristä ei ole sinkkueläjäksi

Kolme kirjoitusta pahojen ihmisten esittämisestä elokuvissa.

On ihan oikein, että Perikadon (2004) bunkkerissa murjottava Hitler muuttui nettimeemiksi. Lukemattomat Youtube-hupailut esittävät verrattoman paljon terveemmän tavan suhtautua edesmenneeseen diktaattoriin kuin jähmeä elokuva.

Minua on aina hiukan etonut Perikadon edustama elokuvatyyppi, joka ottaa asiakseen kuvata näennäisen ennakkoluulottomasti jotain demonisoitua tosielämän ihmistä. Yleensä tuloksena on paperinmakuista jäykistelyä, joka tyytyy ratsastamaan päähahmonsa maineella sen sijaan, että avaisi tähän todella tuoreita kulmia.

Tällaisia elokuvia tekevien pitäisi ottaa mallia Sinkkuelämää 2:n (2010) maailmaan pukanneista sekopäistä. Se syleilee täydellä antaumuksella hahmoja, jotka tuhoavat psykoottisella kulutusvimmalla itseään ja ympäristöään. Siksi se piirtää paljon elävämmän kuvan kohteenaan olevasta ihmistyypistä kuin mikään aiheen kriittiseen tarkasteluun pyrkivä yritelmä.

Perikatokin yrittää riisua historian painolastin hahmonsa yltä. Kuitenkin juuri tämä pyrkimys välittömyyteen jähmettää sen täysin. Ei kai elokuvan sisällöksi riitä pelkästään se, että Hitleriä kuvataan niin kuin tämä olisi, luoja paratkoon, ihminen. Tarkoitus on hyvä, mutta ajatus jää puolitiehen.

Aivan toisesta kulmasta Hitleriä lähestyy Aleksandr Sokurovin Moolok (1999). Se alkaa kuvilla alastomasta Eva Braunista, joka tanssahtelee pilvien keskellä kohoavan linnakkeen muureilla. Samalla jossain alapuolella käydään kiivaita taisteluja. Tylsistynyt Hitler saapuu paikalle vasta myöhemmin, mutta jo alun fantasiaan kallistuvat kuvat hahmottavat tämän henkistä tilaa varmaotteisemmin kuin koko Perikato lähes kolmituntisessa kestossaan.

En sano, että Moolokin banaali känisijä olisi mitenkään ideaali elokuvallinen hahmotus Hitleristä, mutta ainakaan elokuva ei tärkeile haudanvakavana aiheensa ympärillä kuin mikäkin Kony-video. Toisaalta, en tiedä miksi Hitleristä ylipäätään pitäisi tehdä elokuvia. Kaikki sivistyneet yritykset kilpistyvät väistämättä siihen, ettei kukaan kuitenkaan esitä Hitleriä mehustelemassa juutalaisten tuhoa samalla innolla kuin Carrie esitetään ostamassa kenkiä tai Rambo näytetään niittämässä afgaaneja. Käyttökelpoisempia pahuuden ikoneita on maailma puolillaan.

—

Sivuhuomautus: Sinkkuelämää 2 voidaan käsittää naisille suunnatuksi harmittomaksi kulutusfantasiaksi samalla tavalla kuin toimintaelokuvat ovat väkivaltafantasioita miehille. Ongelmallisen elokuvasta viihdetuotteena tekee se, että se esittää myönteisesti haitallisia käyttäytymismalleja, jotka ovat laillisia, länsimaisille katsojille jollain tapaa realistisia ja talouden lyhytnäköisestä perspektiivistä myös suotavia. On silti mahdollista, että hyvin tehtynä suunnilleen samansisältöinen elokuva voisi olla aivan erinomainen (vrt. Billy Wilderin Yks’ kaks’ kolme (1961), jossa Coca Cola -pomoa näyttelevä James Cagney opettaa kommunistinuorukaisen kapitalismin tavoille).

Digitaalinen pakkopaita

Ridley Scott on vääntänyt pitkästä aikaa uuden Alienin. Se palaa ykkösen pelipaikoille, mikä on omiaan alleviivaamaan erikoistehosteiden surkuhupaisaa kehityskaarta.

Trailerin perusteella Prometheus (2012) saa Alienin (1979) nurkat näyttämään juuri niin latteilta kuin vain digiaikana saattaa odottaa. Näyt ovat kirkkaampia ja laveampia, mutta Alienin elävöittäneestä mysteerin tunnusta ei ole tietoakaan.

Digiefektit ovat parhaimmillaan silloin, kun niitä ei ole tarkoitettu huomattavaksi. Elokuvan Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011) seiskytlukulaista ajankuvaa on rakennettu monilla hienovaraisilla digiehostuksilla, joita ei kuvista sellaisiksi arvaisi. Sitten on näitä davidfinchereitä, joiden elokuvissa tehosteiden taso seilaa villisti nokkelasta tökeröön.

Ongelmallisimpia ovat kuitenkin fantasiamaailmat. Jukka Kangasjärvi totesi hyvin blogissaan Tähtien sodan ykkösepisodin (1999) uusintajulkaisusta, ettei tehostetekniikka tunnu edenneen olennaisilta osiltaan mihinkään 13 vuodessa. Lucasin muovifantasia on kuin kotonaan tässä päivässä.

Kun Ridley Scott teki ensimmäisen Alieninsa yli 30 vuotta sitten, elokuvantekijät ymmärsivät vielä jotain erikoistehosteiden kätkemisestä. Pimeys ja savu olivat tehostenikkarien parhaita ystäviä. Nyt kaikki levitetään selkeästi esille. Ja kun mikään ei jää piiloon, ei jää mitään nähtävää.

On ihan turha väittää, että CGI muodostaa vain yhden välineen lisää elokuvantekijöiden työkalupakkiin. Se ei ole mahdollisuus, vaan mielikuvituksen, mysteerin ja fyysisyyden elokuvista riistänyt hirviö, jonka taltuttamisen taitaa kourallinen ihmisiä maailmassa. Muut parat riutuvat tämän otuksen käsissä, ja me katsojat olemme puolestaan heidän panttivankejaan.

Tasaahan se tietysti puntteja, että nykyään Tampereella voidaan askarrella avaruusaluksia samaan malliin kuin vuosikymmenien verran takapakkia ottaneessa Hollywoodissakin. Tiedä sitten kuka siinä voittaa.

Carnage ja uskottavuuden jumala

Elokuvien uskottavuudesta kitiseminen kertoo usein lähinnä katsojan kyvyttömyydestä hahmottaa fiktiotarinoiden ja todellisuuden välistä eroa. Yksittäinen elokuva tai sen edustama lajityyppi luo omat pelisääntönsä, joiden puitteissa se voi tehdä kaikenlaista hölmöä, muttei mielellään paljoa enempää.

Nämä raamit eivät ole kaikille yhtä väljät. Söhryinen eksploitaatio viihtyy parhaiten äärirajoilla, mutta draaman on fiksumpaa pitäytyä melko lähellä todellisuutta. Draamassa yllättävänkin pieni uskottavuuden särö voi levitä leveinä railoina elokuvan runkoon.

Roman Polanskin uusin elokuva Carnage (2011) pohjautuu Yasmina Rezan näytelmään Vihan jumala (2006). Yksi sen hahmoista on lääkefirman asianajaja, jonka käsiin putoaa iso skandaali samalla, kun hän on pesemässä lapsensa riitojen jälkipyykkiä tämän luokkatoverin vanhempien luona. Lyhyeksi ja asialliseksi tarkoitettu visiitti venähtää verbaalipainiksi, jonka kuluessa miehen puhelin pirisee tiivistyvään tahtiin. Jotain tarttis tehdä, mutta huippujuristi jää jankuttamaan ärsyttävän mukulansa kasvatuksesta.

Tämä ei ole erityisen uskottavaa, mutta kun kävin katsomassa tekstin näyttämötulkinnan pari vuotta sitten Tampereen Työväenteatterissa, asia ei häirinnyt minua. Muistikuvieni mukaan elokuva ei eroa näytelmätekstistä kuin erään pienen, mutta minulle isoksi kasvaneen yksityiskohdan verran.

Elokuvassa juristi pyrkii hanakammin poistumaan vieraasta asunnosta ja ehtii pariin otteeseen hissillekin. Näytelmässä näin ei tapahtunut, ainakaan näkemässäni versiossa. Ei ainakaan niin, että se olisi häirinnyt.

Kiinnittämällä liikaa huomiota hahmon tarpeeseen elokuva saa tuon tarpeen huomiotta jättämisen tuntumaan kiusallisen epärealistiselta. Hahmoa esittävän Christopher Waltzin natsahtava läsnäolo ei helpota asian hyväksymistä. Mies vaikuttaa niin kyyniseltä ammattilaiselta, ettei hänen toimintansa tunnu enää uskottavalta.

Se on tällaisessa draamassa kohtalokasta, sillä liioiteltu asetelma tuntuu muutenkin hiukka keinotekoiselta. Halusin taluttaa hahmon taksiin.

Vaan mitäpä minä höpöjä puhumaan. Ei siinä ole mitään todellista ongelmaa, että juristi päästetään pakenemaan rappukäytävään saakka. Carnagen todellinen ongelma on sen puuduttavuudessa. Tilanteesta ei oteta kaikkia elokuvallisia tehoja irti ja suljetun tilan juttu toimii paremmin näyttämöllä.

Jos Carnage olisi parempi elokuva, juristi saisi ehtiä vaikka kadulle asti.