Paras eksploitaatio on riittävän hyvää
helmikuu 17, 2012
Eksploitaatiohenkinen kauhuelokuva palaa kirkkaimmin tunaroinnin ja mestaroinnin leikkauspisteessä. Tätä ikiaikaista totuutta alleviivasi paksusti Tampereen hienon Cinemadrome-kauhuelokuvatapahtuman tuplanäytös, joka koostui Stuart Gordonin klassisesta Re-Animatorista (1985) ja Frank Henenlotterin vähemmän muistellusta Basket Case 2:sta (1990).
En ole ikinä erityisemmin pitänyt Re-Animatorista, ja nyt tajusin miksi. Se on liian hyvin tehty.
Elokuvan käsikirjoitus ja toteutus ovat liian tiukkoja kunnon hurmeparaatin tarpeisiin. Tämä oikeaoppisuus estää touhua lähtemästä lentoon. Re-Animator on salonkikelpoinen elokuva, joka on vain upotettu verisammioon.
Minulle ennestään tuntematon Basket Case 2 oli filmiltä todistettuna ekstaattinen kokemus. Elokuvasta paistoi vankka näkemys siitä, miten huonot näyttelijät ja pienehköt budjetit käännetään tällaisessa genressä voitoksi.
Basket Case 2 on mallikappale siitä, miten räkäiseen kauhuelokuvaan kuuluva huolettomuus voi parhaimmillaan näyttäytyä pidäkkeettömänä villien ideoiden juhlana. Genre muodostaa juuri sopivan väljät raamit, joiden puitteissa tekijöiden sopii irrotella.
Esimerkki: Yksityisetsivä kävelee nuhjuiseen baariin. Tämän ja edellisen kohtauksen välissä hän on jostain syystä bogartiksi. Lavasteet eivät ole ihan pahvia, mutta vähän sinne päin silti. Taustalla hirvittävä synasaksofoni soittaa tilanteen vaatiman kapakkabluesin.
Tekijät aivan varmasti tiedostavat musiikin karmeuden, mutta toisaalta heillä tuskin on ollut varaa parempaankaan. Pakon sanelema ratkaisu kääntyy muihin osatekijöihin yhdistettynä ilonaiheeksi. Kun kaikki elementit ovat sopivasti pielessä, kokonaisuus näyttää eheältä ja raikkaalta.
Kaikki Basket Casessa ei kuitenkaan ole rupista, sillä se on poikkeuksellisen hienosti kuvattu. Toisin kuin oikeastaan kaikkia nykyisiä kauhuelokuvia, sitä voi kutsua jopa kauniiksi. Tämä on itsekunnioitusta, jonka osoittaminen ei ole kiellettyä eksploitaation tekijöiltäkään.
Re-Animatorin laadukkuudessa ei ole mitään hävettävää, mutta sitä ei ole hauska katsoa. Basket Case 2 taas osoittaa juuri sen verran ryhdikkyyttä, että sen perseilykutsuun vastaa innolla.
