Vuoden parhaat elokuvat 2012
10 tammikuun, 2013
1. Paolo Sorrentino: This Must Be the Place
Elokuvavuosi oli sikäli kohtuullisen hyvä, että viime vuosina selkeästi muiden yläpuolelle nousseita elokuvia on ollut kaksi, ja nyt niitä oli neljä. Älykäs, hauska, koskettava, elokuvallinen ja luontevasti monikerroksinen This Must Be the Place oli silti helposti vuoden paras. David Byrnen keikalla vieraileva kohtaus muistuttaa sitä parhaiden konserttien tarjoamaa kokemusta, kun kaikki kohoaa lentoon ja mieli irtaantuu kehosta.
2. Drew Goddard: The Cabin in the Woods
Kuinka lämmittääkään sydäntä, kun vuoden parhaiden joukkoon voi listata kauhuelokuvan. Vaikka huiman terävästi kirjoitettu The Cabin in the Woods nojaa vahvasti juonensa yllätyksellisyyteen, toimi se loistavasti myös toisella katsomiskerralla. Ravistelee täysin hunningolle joutunutta genreä äärimmäisen viihdyttävästi.
3. Steven Spielberg: Sotahevonen
Yleisesti liian sokeriseksi tuomittu Sotahevonen tarjosi monia vuoden sykähdyttävimpiä jaksoja. Ratsuväen hyökkäys saksalaisten leiriin on huimimpia hetkiä 2000-luvun elokuvassa. Kokonaisuutena se saattaa olla vähän epätasainen, muttei lainkaan sellaista huttua kuin monet arvostelut antoivat ymmärtää.
4. Wes Anderson: Moonrise Kingdom
Anderson on aiheuttanut minussa aiemmin lähinnä puistatuksia. Moonrise Kingdom hehkui kuitenkin siinä määrin lämpöä, että olen sittemmin uskaltanut enemmänkin vilkuilla miehen aiempia töitä. Ja onhan siellä ihan hyviäkin elokuvia seassa.
5. Steven Soderbergh: Magic Mike
Vuoden todellinen yllättäjä kohosi tavanomaisen juonensa yläpuolelle venymällä samaan aikaan aidon tuntuiseen välittömyyteen ja aiheensa etäisen analyyttiseen tarkasteluun.
Muut viisi katsomisjärjestyksessä:
Shame
Mission: Impossible – Ghost Protocol
Säilöttyjä unelmia
Syvänsininen meri
Kovasikajuttu
—
Olli Sulopuisto kokosi taas top-listaa nettikirjoittelijoiden lemppareista, ja yllätyksekseni huomasin, että suosikeistani vain Moonrise Kingdom sai kannatusta muilta äänestäjiltä. Suomen cinemateekeissä nähdään loppujen lopuksi sen verran vähän todella merkillepantavia ensi-iltoja, etten odottanut ihan näin isoa hajontaa. Osansa tässä on toki kuviota sotkeneilla festarinäytöksillä.
Viime vuonna pidin ensimmäistä kertaa elämässäni yksinkertaista elokuvapäiväkirjaa selvittääkseni, kuinka paljon katson elokuvia ja kuinka iso osa niistä oli katsomisen arvoisia. Ainakin se tuli huomattua, että turhanpäiväisimpien Hollywood-elokuvien kotikatselua voisi ihan tietoisesti vähentää.
Kaikkiaan katsoin 323 elokuvaa. Näistä teatterissa nähtyjä oli 80, joista puolestaan 32 filmiltä, mitä nykyolosuhteissa pidän ei-helsinkiläiselle jossain määrin lohdullisena määränä.
Uuden vuoden alettua päätin, etten enää jatka kokeiluani. Tilastojen pitämisen myötä elokuvien katsomiseen tulee ikävä postimerkkeilyn maku. Liian usein huomasin jo elokuvan aikana pohdiskelleeni elokuvan ansaitsemaa tähtimäärää. Tämä on vain ja ainoastaan vahingollista katsomiskokemukselle.
Monadi-Filmi 
Kiitos fiksusta jälkikaneetista! Olen itsekin usein ollut aikeissa tehdä kirjanpitoa, mutta mainitsit ne syyt, miksi en siihen ole ryhtynyt. TOP 10 -valintasikin olivat hauskoja ja ajatuksia herättäviä. Voisiko joku muuten selittää, miksi olen tasan ainoa, joka on tajunnut Killing Them Softlyn hienouden..?
Killing Them Softly olisi ollut sijalla 11, jos sinne asti olisin jatkanut. Top vitoseen se olisi noussut säilyttämällä intensiteettinsä loppuun saakka ja alleviivaamalla hitusen vähemmän. Hyvä elokuva silti.
Anton – koska olet meitä tajuavampi ihminen! Itse annoin KTS:lle neljä (4) tähteä ja pidin siitä paljon hienojen näyttelijöiden soolojen alustana ja tunnelmiltaan upeana. Sitten taas en ymmärtänyt sitä autonikkuna-ampumishidastusbalettia ja sitä, että mukaan sämplättiin niin Heroinia kuin Nicoa soolonakin musiikkipuolella. Vähän heräsi epäilys tyylikkyyden tavoittelusta kaiken tinkimättömyyden keskellä. Ja se tausta presidentinvaaleineen oli jotenkin liian osoitteleva? (Minä olen ainoa, joka en ole tajunnut Jesse James -pitkänimisen elokuvan hienoutta, kun kaikki näkemäni muut jamekset ovat minusta parempia.)
Huojentavaa kuulla, että sentään edes joitakin KTS:n ymmärtäjiä löytyy. Sen yleismaailmallinen floppaaminen jää yhä ihmetyttämään, koska siitä löytyy ruutia ärsyttämään suuntaan kuin toiseenkin. Ja HB, olet kaikkea muuta kuin yksin JJ:n arvostelijoiden leirissä; teitä saattaa olla jopa yhtä paljon kuin meitä. Minulla ei ollut vaikeuksia niellä KTS:n tyylittelyjä. Ensinnäkin ne olivat juuri sitä, tyylittelyä, elokuvan ilmaisukeinojen käyttöä. Toiseksi, ”hidastettu kohtaus” kertoi minusta siitä, miten peruuttamaton hetki kahden ihmisen välillä koettiin: toinen vie toisen hengen, tapahtuma, jota ei voi millään korjata. Tuo kohtaus vie lisäksi päätepisteeseen tarinan aivan ensimmäisen linjan. Dominik toteuttaa kaikki Pittin murhat eri keinoin, mikä tuo kuvaan perspektiiviä ja yksilöi jokaisen rikoksen. Näin siis minusta. Politiikan rinnastaminen rikollisuuteen on visio, jolle koko juttu rakentuu eikä sitä minusta alleviivata lainkaan osoittelevasti. Päinvastoin, vaistoan, että toinen katselukerta vain kirkastaa elokuvan poliittista teesiä.
PS. Pakko huomauttaa: Nico ei esiinny Velvetin Heroin-raidalla.
Omalta listaltani löytyivät niin ikään The Cabin in the Woods, Shame ja Kovasikajuttu. Magic Mike ei jotenkaan sytyttänyt, vaikka olen yhtä mieltä kanssasi ja elokuva todella onnistui nousemaan eri tasolle kuin mitä siltä alunperin odotin. This must be the place ja Moonrise Kingdom odottavat edelleen katsomista.
Kiitos, Anton! Ilo olla ystävällismielisesti eri mieltä, vaikka ei niin kovin paljon ollakaan. Tuo huomio, että jokainen killing oli toteutettu eri ”tyyliin”, siinä voi olla jotain – että jospa sen tarkoitus ei ollutkaan olla vaan ”tyylikästä”, toivotaan niin, joka tapauksessa pidin tästä enemmän kuin Jessestä, joka minusta sortui tyylittelyynsä. Korjaa, Anton, jos olen väärässä (mikä olisi erittäin noloa, koska olen VU-fani erityisesti John Calen takia), mutta mielestäni elokuvassa jossain kuului myös Nicon (soolouran) laulua, olisiko ollut Fairest of the Seasons? Tai sitten olen kuullut ihan omiani.
Noona – Cabinin hienoutta en ole tajunnut, Kovasikajuttu on kova, Shamea en ole nähnyt, This Must Be on ihan kiva, muttei enempää ja – toivottavasti pidät Moonrise Kingdomista!