”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen. Teknistä jargonia ja hiusten halkomista ei kaihdeta, mutta teksteissä pyritään kansantajuisuuteen ja toisinaan myös poleemisuuteen. Kirjoitusten tarkoituksena ei ole palvella vain elokuvauksen tekniikasta kiinnostuneita, sillä kuva-analyysi on myös katsomissuositus ja kunnianosoituksen muoto.

Palaan vielä aiempaan kirjoitukseeni tilan antamisesta näyttelijöille ja näiden tekemiselle. Alan J. Pakulan Presidentin miehet (1976) on Gordon Willisin upeasti kuvaama elokuva, joka pitää näyttelijät koko ajan huomion keskipisteessä. Elokuvassa on paljon teknisesti hyvin haastavia otoksia, mutta ne ovat huomaamattomia ja niiden tehtävänä on tukea vain kohtausten sisältöä. Keskityn tässä yhteen elokuvan otoksista, joka alkaa Youtubessa olevan videon kohdassa 1:11.

Kuusi minuuttia kestävässä otoksessa Robert Redfordin esittämä toimittaja Bob Woodward istuu työpöytänsä ääreen ja käy puhelimessa alati sähköistyvän keskustelun Watergate-skandaaliin sekaantuneen poliitikon kanssa. Otoksen alussa kuvan vasemmassa laidassa näkyy hänen työtovereitaan, jotka kokoontuvat katsomaan televisiota ja hajautuvat siitä omille teilleen.

Kuvassa käytetään kameran linssin eteen laitettavaa diopteria, joka mahdollistaa sen, että kuvan etu- ja taka-ala saadaan näkymään terävinä. Diopteri tekee tämän jakamalla kuva-alan kahteen kenttään, joista toinen on tarkennettu lähelle ja toinen kauas kamerasta. Tämän seurauksena kuvaan syntyy eräänlainen sauma siihen kohtaan, jossa nämä kaksi kenttää kohtaavat. Yleensä sauma kätketään johonkin kuvassa olevaan tasaväriseen alueeseen tai pystysuoraan linjaan, kuten tässä tapauksessa valkoiseen pylvääseen.

Viivan vasen puoli

Ylläolevassa kuvassa punainen viiva osoittaa saumakohdan. Sen vasemmalla puolella tausta on tarkka ja etuala sumea, kun taas oikealla puolella asia on päinvastoin. Metodin rajoituksena on perinteisesti ollut, ettei diopterilla varustettua kameraa voi liikuttaa, koska muutoin saumakohta tulisi näkyviin. Tässä otoksessa on kuitenkin pitkä ja hidas zoomaus Woodwardin kasvoihin, joka mahdollistettiin liikuttamalla dioptereita kameran edessä zoomaukseen tahtiin. Gordin Willis joutui itse suunnittelemaan uuden teknisen sovelluksen efektin mahdollistamiseksi. Olennaista on, että efektiä ei huomaa, ellei ole erikseen vihkiytynyt kuvaustekniikkaan. Miksi siis nähdä moinen vaiva?

Elokuva sisältää paljon yleiskuvia toimituksen tiloista ja siellä puurtavista ihmisistä. Näyttämällä muut toimittajat taustalla töissään katsojalle pedataan siis asetelma, joka vastaa elokuvan lukuisia muita arkisia kohtauksia. Tarinan laajemmassa mittakaavassa taustan näyttäminen heijastelee kollegoiden Woodwardiin kohdistamaa painetta. Tutkimukset Watergaten tapauksen tiimoilta olivat junnanneet paikallaan pitkään, ja paine saada jotain paljastavaa irti haastatelluista oli kova. Toisaalta tällä tehokeinolla pohjustetaan myöhemmin otoksen aikana kuultavia häiriöääniä, jotka kasvattavat Woodwardin pulssia samaan tahtiin kuin hänen onnistuu nyhtää paljastuksia langan päässä kiemurtelevalta poliitikolta.

Huomaamattoman hidas zoomaus lähikuvaan Woodwardin kasvoista tukee samaa draaman kaarta. Yleisestä edetään vähitellen yksityiseen. Zoomauksen ollessa puolivälissä saumakohta olisi periaatteessa helpompi huomata kuin alussa, mutta tässä vaiheessa Woodwardin käymä keskustelu on jo sähköistynyt ja vanginnut katsojan huomion. Lopussa, kun Woodward nojautuu kuvassa vasemmalle ja yli aiemman saumakohdan, olemme jo niin lähellä tämän kasvoja, ettei taustaa enää voi tai tarvitse näyttää tarkkana.

Tämänkaltaiset otokset ovat nykyään harvassa. Tuntuu, että 2000-luvun pitkät otokset ovat usein päällekäyvän teknisiä, mallia Sovitus (2007) tai Ihmisen pojat (2006). Niissä katsoja laitetaan tietoisesti hämmästelemään tekijöiden elokuvateknistä osaamista, aivan päinvastoin kuin Presidentin miesten tapauksessa. Toteutuksen ansiosta Robert Redfordin suoritusta ei tarvitse katkaista leikkauksilla mekastaviin työtovereihin. Toimituksen tila ja todellisuus kytkeytyvät Woodwardin hahmon kokemukseen tavalla, joka on hienovarainen, ja siksi myös katsojalle helposti samaistuttava.

Mainokset

Tekisi kovasti mieli listata viime vuoden parhaat elokuvat, mutta ei siinä ole mitään järkeä. Hyvistä elokuvista on nähnyt vain murto-osan kymmenyksen, jos ei ole kolunnut puolta maailman elokuvafestivaaleista. Siksi voi kai vain todeta, että seuraavat elokuvat tekivät ison vaikutuksen vuonna 2009:

1. A Serious Man (Joel & Ethan Coen): Coenin veljekset jatkoivat Menetetyllä maalla (2008) alkanutta häkellyttävän tiukkojen töiden sarjaansa.

2. Hurt Locker (Kathryn Bigelow): Kovasti hehkutettu elokuva osoittautui maineensa arvoiseksi. Ei aivan täysosuma, mutta näin painostavaa jännitystä en muista elokuvissa kokeneeni pitkään aikaan. Upeasti kirjoitettua dialogia. Herätti vastustamattoman halun päästä kuvaamaan 16-milliselle filmille.

Koska Suomeen ei ilmeisesti kannata tuoda muita kuin amerikkalaisia elokuvia, lista täydentyy vuosien kuluessa muun maailman elokuvilla, jahka niitä näkee DVD:llä. Sen sijaan voi tietysti listata viime vuosikymmenen parhaita elokuvia. Valintani ovat sikäli aika tylsiä, että nämä elokuvat nyt ovat pyörineet kaikkien muidenkin listoilla. Elokuvat ovat kronologisessa järjestyksessä:

1+2 (Yi Yi, Edward Yang, 2000): Elokuva, joka lipuu eteenpäin kuin elämä itse. Minulle on jokseenkin mysteeri, miten Yang pitää arkiset yleiskuvansa niin kiinnostavina elokuvan koko kolmituntisen keston ajan. Yangin ennenaikainen kuolema vuonna 2007 oli suuri menetys maailmalle.

In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, Wong Kar-Wai, 2000): Humalluttava. Pienuudessaan elokuvahistorian suurimpia romansseja.

Kätketty (Caché, Michael Haneke, 2005): Jännitystarina ja vertauskuvalliset ainekset täydellisessä tasapainossa.

The New World (Terrence Malick, 2005): Malickin ”huonoin” teos, joka tuntuu kadottavan fokuksensa kun elokuva omaksuu Pocahontaksen näkökulman. Silti henkilökohtaisesti kovin tärkeä kuvarunoelma.

Inland Empire (David Lynch, 2006): Harvoin olen poistunut teatterista yhtä ravisteltuna. Ilmeisesti tietoisuuden korkeammalle tasolle siirtynyt Lynch ylittää aiemmat saavutuksensa niin kirkkaasti, että muu tuotanto alkoi välittömästi tuntua jotenkin eltaantuneelta. Elokuva, jonka halusi heti nähdä uudestaan, mutta johon en ole tähän päivään mennessä uskaltanut palata.

Menetetty maa (No Country for Old Men, Joel & Ethan Coen, 2008): Samat perustelut kuin Kätketyn kohdalla, mutta vielä painokkaammin lausuttuna.

Suuresti hehkutetuista tekijöistä Apichatpong Weerasethakul, Jia Zhang-ke ja Hou Hsiao-hsien ovat sellaisia, joilta en ole häpeäkseni nähnyt vielä ensimmäistäkään elokuvaa. Lista kuvastaa luonnollisesti vain henkilökohtaista, hyvin rajattua todellisuuttani. Parhaita elokuvia on liikaa listattavaksi, ja siksi niitä onkin hauska listata.

Paha perhe

helmikuu 17, 2010

Sisältää spoilereita, eli pilastuksia.

En oikein tiedä miten Aleksi Salmenperän elokuviin pitäisi suhtautua. Miehen työ (2007) ja Paha perhe (2010) ovat taidokkaasti tehtyjä, Tuomo Hutrin näyttävästi kuvaamia elokuvia, joista tuntuu puuttuvan jokin olennainen tekijä. Aivan kuin elokuvilla ei olisi keskusta, joka yhdistäisi osaset kokonaisuudeksi. Pahaa perhettä katsoessa odotin loppuun asti, milloin lupaavalta tuntunut elokuva alkaisi.

Peräänkuulutin aiemmassa merkinnässäni kasvojen viitseliään kuvaamisen perään. Pahassa perheessä kuvattiin mykkiä kasvoja koko rahan edestä, mutta melkoiselta poseeraamiselta se näytti. Tämä ei ollut niinkään näyttelijöiden vika, vaan käsikirjoituksen, joka ei suonut tuijotukselle mitään motiivia. Vaikutelmaa vielä korosti kuvien asetelmallisuus. Hiljaisuudet tuntuivat luonnottomilta, eikä elokuva löytänyt paikkaansa kaurismäkeläisen vaikenemisen ja arkisemman jutustelun välillä.

Elokuvan ongelmat tuntuivat kilpistyvän kahteen esimerkkiin. Jos muut hahmot olivat Ville Virtasen esittämälle päähenkilölle alisteisia ja toimivat lähinnä suhteessa tähän, niin miksi elokuvassa oli niin monta kohtausta jossa nämä hahmot vain tuijottivat toisiaan? Jotenkin käsitin, että elokuvassa oli yritystä tarkastella kommunikoinnin vaikeutta useammassa sukupolvessa, mutta sekään ei oikein saanut kaikupohjaa mistään.

Elokuvan viimeinen otos puolestaan summasi yhteen elokuvalle epäedullisella tavalla kaiken aiemmin nähdyn. Se yritti kovasti heijastella Virtasen hahmon tilaa, mutta puoliksi odotin, että lopputekstien sijasta kuvan päälle lävähtää Veikkauksen logo. Ilmeinen vertailukohta otokselle löytyy Broken Flowersin lopusta, joka sanoi kaiken tarpeellisen pitkälti samoin keinoin. Sen avaruudessa on kuitenkin jotain paljon avonaisempaa ja pakottomampaa, vaikka kameran liike sinänsä on melko huomiotaherättävä:

(Videon viimeinen kuva on myös elokuvan viimeinen kuva, joskin lyhennettynä.)

Ennen tämän kirjoittamista piti vielä kerran katsoa elokuvan traileri. Ja kas kummaa, sehän oli parempi kuin itse elokuva! Traileri on nimittäin osittain koostettu pieleen menneistä otoksista, joissa näyttelijät repeävät nauramaan ja kuvien muovipinta puhkeaa. Tällaista elämää elokuvaltakin kaipasin. Niin paljon kuin uskonkin puhtaasti katseen voimaan valkokankaalla, täytyy sanoa, että oikeasti toimivat tuijottelumaratonit ovat aika harvassa.

Miehen työn jälkeen ajattelin, että Aleksi Salmenperä on lupaava kirjoittaja/ohjaaja, joka tekee vielä jotain todella kiinnostavaa. Paha perhe ei tätä tilannetta muuttanut.

– Sami Pöyry

Pahan perheen kuvakielestä tuli mieleen tämä David Bordwellin kirjoitus.

Agorafobia on elokuva tylsyydestä, johon ihminen tuudittautuu lopetettuaan kysymysten esittämisen. Tuo tylsyys synnyttää pelon tarkoituksettomuudesta, joka on helppo peittää erilaisilla pienillä ja suurilla spektaakkeleilla. Tylsyyden ruokkiminen ja kysymysten vaimentaminen on tuottoisaa toimintaa. Ihminen on parhaimmillaan kuluttajana, jonka pääasiallinen kiinnostus on saatu ohjattua esimerkiksi viihteestä ammennettaviin hetkellisiin intensiteetteihin.

Olisi toki liioittelua sanoa, että ihminen on vain kuluttaja, himoava kone. Silti jokainen joutuu päivittäin kohtaamaan sen valtaisan, kaikkialta kaikkea puskevan tarjonnan, jolla loputtomaksi hahmotellun kasvun rattaat pyörivät. Agorafobian maailmassa kaikki tarjonta lakkaa ja materia riisutaan arvoistaan. Elokuvan ihmisillä on toisensa ja kaikki maailman aineellinen hyvä, eikä mitään muuta.

Agorafobiasta puuttuvat paitsi vastaukset, myös selkeät kysymykset. Ne saa esittää lopulta katsoja, niin halutessaan.

Agorafobian leikkaus valmistui viikonloppuna. Luovutin materiaalin eilen äänisuunnittelija Ville Kaaprolle. Elokuvan pituudeksi tulee lopputeksteineen melko tarkkaan 90 minuuttia.

Harjoitusten alkamisen ja eilisen välillä ehti kulua aikaa kuvaavat yhdeksän kuukautta. Ja tosiaan, nyt on kummallisen kevyt olo.

– Sami Pöyry

Toimintaa, lainausmerkeissä.

helmikuu 10, 2010

Elokuva-arkiston esitettyä Alain Robbe-Grillet’n elokuvan Trans-Europ Express (1966) jäin miettimään, mitkä olisivat sen nykyvastineita. Trans-Europ Express’hän kuvaa kahdessa tasossa kuinka ohjaaja itse istuu assistentteineen junassa ja keksii juonenkäänteitä tarinalle, jota Jean-Louis Trintignant’n hahmo samanaikaisesti elää. Tarina on täynnä toimintaa, jännitystä ja seksiä, mutta vain nimellisesti. Normaalin rikostarinan elementeistä päästetään ilmat, ja niiden tyhjiä kuoria heitellään edestakaisin puolentoistatunnin ajan. Metaa kerrakseen.

Muotokokeilijoitahan nykyaikana riittää, mutta hetken aikaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että nykypäivän tarkkanäköisimmät vastineet Trans-Europen kaltaisille elokuville tehdään satojen miljoonien budjeteilla. Sillä mitä muuta nämä Transformersit ja G.I. Joet ovat kuin kaikesta tunteesta ja jännityksestä kuiviin imettyjä kollaaseja, joiden jokaiseen ratkaisuun on tatuoitu elokuvan synnyttänyt kohderyhmäanalyysi ja markkinointisuunnitelma?

Tavallaan minut havahdutti tähän ajatukseen muutamaa astetta pienempi tuotanto, Mitä meistä tuli (2009). Siihenkin oli budjetin raameissa mahdutettu kaikki mahdollinen alan peruskuvasto, toki ilman Michael Bayn ja muiden elokuvan teollisten muotoilijoiden kyynisyyttä. Ilman analyysia häiritseviä räjähdyksiä ja meganfoxeja nämä keinot olivat kuitenkin selkeästi eroteltavissa. Miljoonien dollarien säihkeestä puhdistettuna, ja siten niiden luonnollisesta ympäristöstään vietyinä, ratkaisujen sitaatinomaisuus oli kätevästi nähtävillä. Mitä meistä tuli erottautui esikuvistaan myös siten, että siinä kaikkien elementtien holtiton kasautuminen johti piristävään ennalta-arvaamattomuuteen. Vähän niin kuin Trans-Europ Expressissä, mutta viihdyttävämmin.

Trans-Europ Express on katsottavissa Google Videossa.

Indietä Finnkinossa

helmikuu 8, 2010

Indie-ihme Mitä meistä tuli (2009) rantautui nyt sitten Tampereellekin. Helsingissä elokuva viipyi komeat kahdeksan viikkoa Finnkinon ohjelmistossa. Pakkohan se oli käydä katsomassa heti ensi-illassa.

Suhtauduin elokuvaan trailerin pohjalta varsin skeptisesti. Mainokseen oli tiivistetty lähes kaikki mikä suomalaisissa indie-elokuvissa ja oikeastaan monissa ammattimaisissa elokuvissakin on pielessä. Mitään järkevää kuvaa tarinasta ei saanut, kaikki oli sadan euron Hollywoodia, musiikki suomirokki-iskelmää Yön hengessä ja kuvakieli yhtä hidastettua siideridiskossa tanssimista. Silti kiinnosti kovasti nähdä miten Canonin HV20:n kuva kestää valkokankaalta katselun, Agorafobia kun on kuvattu kyseisen kameran ”isoveljellä”, XH-A1:llä.

Vaan miten kävi? Aika pian alkamisensa jälkeen elokuva oli voittanut sympatiani puolelleen. Tekemisessä oli rento meininki ja näyttelijät lapsia myöten suoriutuivat kunnialla rooleistaan. Vitsit toimivat ja niille tuli aidosti naureskeltua. Tämä riitti kompensoimaan kokonaisuuden kömpelyyttä, joka sekään ei ollut likimainkaan niin tuskastuttavaa kuin kuvittelin. Ymmärsin minkä takia monet olivat elokuvasta tykänneet.

Harmi vain, että elokuva huononi tasaisesti loppua kohden, kun käsikirjoitus alkoi hajota käänteidensä alle. Alun koominen ihmissuhdesoppa tekijöiltä sujui, mutta vakavampia sävyjä haettaessa hukuttiin muualta opittuihin maneereihin ja huutamiseen. Alun hyvä meininki oli silti tehnyt tehtävänsä, ja touhua katsoi hyvillä mielin jonkinlaisena häkellyttävänä happotrippinä. Kalle Kinnunen kuvaa hyvin blogissaan elokuvan minussakin herättämiä tuntoja.

Mieluummin tällaista sekoilua katsoo kuin virkamiesmäistä suorittamista, jollaista saadaan kun kaikki käänteet pohditaan kymmenen tuottajan komiteassa. Olen silti turhautunut. Miksei Suomessa ole tehty yhtään vakavasti otettavaa, pitkää indie-elokuvaa? Sellaista, jolle ei tarvitsisi antaa amatööritasoitusta? Kohtalon kirjan (2003) joissain episodeissa oli poikkeuksellisen hyvää kuvakerrontaa, ja Joonatanin evankeliumi (2008) onnistui säväyttämään suoraselkäisellä otteellaan, vaikkei aivan nappiosuma ollutkaan. Kertokaa ihmeessä, jos tiedätte muita katsomisen arvoisia tapauksia. Muuten kun tuntuu, että kaikki on isojen tuotantojen apinointia vailla mitään omaa sanottavaa. Tai sitten se on puettu niin tuskastuttavan alkeelliseen muotoon, että viesti kaikuu kuuroille korville.

Sitä en sano, etteikö amatöörimäisiä pyssyelokuvia maailmaan mahtuisi. On niitä itsekin tullut tehtyä vino pino. Ongelma on se, että muiden tekemiä räiskintöjä jaksaa katsoa kaksi, kolmannen kohdalla sekoaa pää. Efektien kanssa näperteleminen on hauskaa, mutta jos katsojana haluan vain tapittaa hienoja digitehosteita, katson Emmerichin uusimman.

Mitä meistä tuli on nyt osoittanut, että oman elokuvan näkyville saaminen on mahdollista, eikä katsojien löytäminenkään ole mahdottomuus. Misty Fridayn porukka on tehnyt työn, jonka hedelmistä myös muiden indie-tekijöiden tulisi olla onnellisia. Tie on auki, nyt meidän muiden on vain pantava paremmaksi. Indie voi tarkoittaa muutakin kuin tulevien ammattilaisten farmiliigaa.

– Sami Pöyry

Agorafobia on 25 vuoden kypsyttelyn tulos. Esikoiselokuvani. John Cassavetes on sanonut, että esikoiselokuvissa on paljolti kyse pelosta ja sen kohtaamisesta. Voin allekirjoittaa tämän väitteen. Eka kerta pelotti.

Jos elokuva taiteenlajina ja itseilmaisun muotona todella merkitsee jotain tekijälleen, ensimmäisen askeleen ottaminen oikeaksi elokuvantekijäksi on uskon koettelemista. Olenko valmis tekemään elokuvaa? Onko minulla mitään annettavaa elokuvan saralla? Onko tämä SE projekti, jota minun kannattaa alkaa tekemään? Entä jos huomaan, ettei minusta olekaan elokuvantekijäksi? Mitä teen sitten?

Cassavetes huomioi hyvin, että esikoisohjaajat ammentavat usein projektia suunnitellessaan suosikkielokuvistaan, mutta huomaavat kuvausten alettua olevansa yksin. Ihminen voi katsoa kaikki maailman elokuvat, mutta ensimmäisenä kuvauspäivänä ei ole tarkovskia tai cameronia selän takana kertomassa mitä tehdä. Toki on niitäkin, jotka ryntäävät elokuvansa kimppuun reteästi peitsi ojossa ja alkavat työstää ilman sen kummempia sielunsa tutkailuja.

Minulla ei ole mitään elokuva-alan muodollista koulutusta, vaan olen saanut oppini kakarana aloitetusta videoharrastuksesta ja tietysti kinojen kankailta. Kun jotain hautoo riittävän pitkään yksinään, alkaa jossain vaiheessa väistämättä epäillä itseään. Minä olin jo antaa epäilyksille ylivallan, kun sain idean Agorafobiaan.

Agorafobian käsikirjoitus syntyi helposti. Heitin kelvottomana roskiin edellisen käsikirjoituksen, jonka kanssa olin paininut tuloksetta parin vuoden ajan. Laskin säästöni ja totesin, että pystyisin ostamaan riittävän hyvän HDV-kameran. Ilmoitin paikallisten teattereiden näyttelijöille, että aion tehdä elokuvan, mukaan saa tulla.

Nyt Agorafobia on leikattu valmiiksi, ja äänisuunnittelua aloitellaan. Seuraavaksi pitäisi löytää värimäärittelijä. Jännittämisen lopetin joskus ensimmäisellä kuvausviikolla, sen jälkeen on tullut lähinnä ohimeneviä tuskanpuuskia. Aivan leikkauksen loppumetreillä elokuvan kokonaiskuva kirkastui minulle, ja jonkinlainen rauha valtasi mieleni. Näin tämän pitikin mennä. Elämänsä voi haaskata epäilemällä itseään, taitojaan ja näkemystensä oikeutusta. Minä en enää epäile.

Kriittisesti arvioituna Agorafobiaa lähdettiin tekemään puolitekoisten suunnitelmien kera. Tiesin kuvausten aloittamisen aikaan, ettei projekti ollut vielä niin loppuun mietitty kuin sen ehkä pitäisi olla. Silti, se vain oli oikea aika Agorafobialle. Löysin hyviä ihmisiä tekemään elokuvaa kanssani, ja he kuvasivat mukisematta uusiksi kohtauksia joita en osannut orkestroida oikein ensimmäisellä yrityksellä. Oikean kumppanin löytäminen tekee ekastakin kerrasta kivuttoman kokemuksen.

– Sami Pöyry

Tuoreita kasvoja

helmikuu 5, 2010

Niagara, Tampereen paras elokuvateatteri, esittää parhaillaan retrospektiiviä Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin tuotannosta. Kävin katsomassa Lehmuskallion elokuvan Sininen imettäjä (1985) ja hätkähdin näkemääni, tai pikemminkin kokemaani. Useammankin kerran elokuvan aikana tapahtui nimittäin jotain, mitä harvemmin kokee varsinkaan suomalaista elokuvaa katsoessa. Kehoni läpi kulkivat nimittäin ns. kylmät väreet.

Sinisessä imettäjässä oli jossain kohtaa vähän jotain kankeutta ja epäluonnolliselta tuntuvia ratkaisuja. Sellaisia, joista taide-elokuviksi leimattuja teoksia aina lyödään. Mutta jösses! Siihen oli painunut myös selkeästi tekijänsä kädenjälki. Teatterin pimeydessä ei tuntunut, että minulle yritettäisiin katsojana myydä jotain, vaan että tekijä halusi sen sijaan näyttää jotakin. Edellämainittuja väreitä synnytti etenkin se tapa, jolla elokuvassa kuvattiin tavallisia ihmiskasvoja. Ei siten, että haluttaisiin lanseerata jokin uusi kasvo elokuvateollisuuden raaka-aineeksi, vaan yksinkertaisesti näyttämällä, että tässä on tämä ihminen ja tässä ympäristössä se elää.

Elokuvan synnyttämä reaktio oli hätkähdyttävä, vaikka olinkin tiedostanut ilmiön jo aiemmin. Ihmiskasvojen kuvaaminen on elokuvan peruskauraa, mutta liian usein kasvot ovat elokuvissa vain paksun maskikerroksen alle jähmetetty ilme, joka palvelee kulloisenkin otoksen dramaturgista tarvetta. Ja silti, kasvot ovat yhdessä valon kanssa elokuvantekijän tärkeimmät tehosteet. Avatarin (2009) vaikuttavin tehoste oli kai se, kun smurffin kasvoille simuloitiin uskottavasti Zoe Saldanan ilmeitä.

Tämä olisi hyvä myös indie-tekijöiden muistaa, kun budjetteja lohkotaan nuudelien ostoon varatuista rahoista. Kehno CGI toimii katsojalle lähinnä muistutuksena elokuvan rajallisista tuotantoarvoista, siinä missä rehellinen kuva kasvoista vetää katsojan elokuvan maailmaan. Indie-elokuvien näyttelijät ovat yleensä joko tuntemattomia teatterintekijöitä tai amatöörejä, joiden kasvot ovat katsojalle miellyttävällä tavalla puhtaita.Sellaisia, joita ei ole kulutettu puhki kymmenissä televisiohupailuissa ja joka toisessa viime vuosina ilmestyneessä elokuvassa.

Kasvojen kuvaaminen vaatii toki tiettyä herkkyyttä ohjaajalta ja kuvaajalta. Agorafobian kuvausten alkuvaiheessa pyysin kokemattomuuttani näyttelijöiltä tietynlaisia ilmeitä ja tuskastuin kun en ikinä saanut haluamaani. Vaikka näyttelijäni olivat valtavan ilmaisuvoimaisia, kaikki kuivui heti kasaan kun kulmakarvan kallistuksen astetta lähdettiin säätämään harpilla. Hahmon sielu heijastuu sisäisestä kokemisesta, jonka ei välttämättä täydy ilmaista itseään minään tiettynä ilmeenä näyttelijän kasvoilla. Siksi näyttelijälle pitää luoda sopiva tilanne ja antaa sen johdattaa oikeaan hetkeen ja tunteeseen. Joskus riittää, kun vain sanoo, että istu siinä, katso tuonne ja ole oma itsesi. Magian syntymistä voi edesauttaa myös kuvaamalla hienotunteisesti kauempaa teleobjektiivilla.

Kun kaikki tämä on pohjimmiltaan varsin yksinkertaista, miksi elokuvissa sitten näkee niin paljon tyhjiä kasvoja? Vastauksia on tietenkin yhtä paljon kuin kuvia, mutta uskoisin että yksi totuus liittyy juuri kuvien ja tekijöiden määrään. Kun kuvat kilpailevat keskenään ja yrittävät koko ajan perustella olemassaoloaan viihdyttävyydellä ja näyttävyydellä, unohtuu helposti, että toisinaan riittää kun vain antaa kameran käydä ja katsoo mitä tapahtuu. Sinisen imettäjän tapauksessa huomasi selvästi, että Lehmuskallion suonissa virtaa dokumentaristin veri. Tällaista kohteen äärelle hiljentymistä soisi näkevän useamminkin fiktioelokuvissa.

Ja jos tämä kuulostaa vain väsyneen taidepierun vikinältä, niin katsokaa Spielbergin elokuvia! Eihän niissä muuta olekaan kuin ihmisiä, jotka tuijottavat kuvan ulkopuolelle ja pohtivat jotain syntyjä syviä. Sen sijaan asiaa ei pidä sekoittaa saippuaoopperoiden tyhjille tuijotuksille pohjautuvaan kuvakieleen, joka tuntuu levinneen myös ison budjetin tuotantoihin. Se tappaa elokuvan kuin elokuvan.

– Sami Pöyry

Asetussanat

helmikuu 5, 2010

Hei,

ja tervetuloa lukemaan Monadi-Filmin elokuvablogia.

Monadi-Filmi on Tampereella syntynyt piskuinen elokuvayritys, jonka tänä vuonna ilmestyvä esikoiselokuva kantaa nimeä Agorafobia:

Tässä blogissa tullaan puhumaan paitsi Agorafobiasta, myös yleisemmin elokuvista, ja aivan erityisesti riippumattomista elokuvista. Tarkoitus ei ole niinkään paneutua siihen, minkälaisilla jeesusteippiviritelmillä pienelokuvia tehdään, vaan pohtia laajemmin indie-elokuvan mahdollisuuksia ja merkitystä.

Indie tekee yhä vahvemmin tuloaan myös Suomessa, eikä se voi olla vaikuttamatta maan elokuvakulttuuriin. Käymme pitkästä aikaa läpi mielenkiintoista muutosvaihetta. Toivon, että tämä blogi osaltaan avaisi keskustelua niistä suunnista, joihin suomalainen elokuva mahdollisesti lähivuosina kehittyy.

– Sami Pöyry

%d bloggers like this: