Tuoreita kasvoja

Niagara, Tampereen paras elokuvateatteri, esittää parhaillaan retrospektiiviä Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin tuotannosta. Kävin katsomassa Lehmuskallion elokuvan Sininen imettäjä (1985) ja hätkähdin näkemääni, tai pikemminkin kokemaani. Useammankin kerran elokuvan aikana tapahtui nimittäin jotain, mitä harvemmin kokee varsinkaan suomalaista elokuvaa katsoessa. Kehoni läpi kulkivat nimittäin ns. kylmät väreet.

Sinisessä imettäjässä oli jossain kohtaa vähän jotain kankeutta ja epäluonnolliselta tuntuvia ratkaisuja. Sellaisia, joista taide-elokuviksi leimattuja teoksia aina lyödään. Mutta jösses! Siihen oli painunut myös selkeästi tekijänsä kädenjälki. Teatterin pimeydessä ei tuntunut, että minulle yritettäisiin katsojana myydä jotain, vaan että tekijä halusi sen sijaan näyttää jotakin. Edellämainittuja väreitä synnytti etenkin se tapa, jolla elokuvassa kuvattiin tavallisia ihmiskasvoja. Ei siten, että haluttaisiin lanseerata jokin uusi kasvo elokuvateollisuuden raaka-aineeksi, vaan yksinkertaisesti näyttämällä, että tässä on tämä ihminen ja tässä ympäristössä se elää.

Elokuvan synnyttämä reaktio oli hätkähdyttävä, vaikka olinkin tiedostanut ilmiön jo aiemmin. Ihmiskasvojen kuvaaminen on elokuvan peruskauraa, mutta liian usein kasvot ovat elokuvissa vain paksun maskikerroksen alle jähmetetty ilme, joka palvelee kulloisenkin otoksen dramaturgista tarvetta. Ja silti, kasvot ovat yhdessä valon kanssa elokuvantekijän tärkeimmät tehosteet. Avatarin (2009) vaikuttavin tehoste oli kai se, kun smurffin kasvoille simuloitiin uskottavasti Zoe Saldanan ilmeitä.

Tämä olisi hyvä myös indie-tekijöiden muistaa, kun budjetteja lohkotaan nuudelien ostoon varatuista rahoista. Kehno CGI toimii katsojalle lähinnä muistutuksena elokuvan rajallisista tuotantoarvoista, siinä missä rehellinen kuva kasvoista vetää katsojan elokuvan maailmaan. Indie-elokuvien näyttelijät ovat yleensä joko tuntemattomia teatterintekijöitä tai amatöörejä, joiden kasvot ovat katsojalle miellyttävällä tavalla puhtaita.Sellaisia, joita ei ole kulutettu puhki kymmenissä televisiohupailuissa ja joka toisessa viime vuosina ilmestyneessä elokuvassa.

Kasvojen kuvaaminen vaatii toki tiettyä herkkyyttä ohjaajalta ja kuvaajalta. Agorafobian kuvausten alkuvaiheessa pyysin kokemattomuuttani näyttelijöiltä tietynlaisia ilmeitä ja tuskastuin kun en ikinä saanut haluamaani. Vaikka näyttelijäni olivat valtavan ilmaisuvoimaisia, kaikki kuivui heti kasaan kun kulmakarvan kallistuksen astetta lähdettiin säätämään harpilla. Hahmon sielu heijastuu sisäisestä kokemisesta, jonka ei välttämättä täydy ilmaista itseään minään tiettynä ilmeenä näyttelijän kasvoilla. Siksi näyttelijälle pitää luoda sopiva tilanne ja antaa sen johdattaa oikeaan hetkeen ja tunteeseen. Joskus riittää, kun vain sanoo, että istu siinä, katso tuonne ja ole oma itsesi. Magian syntymistä voi edesauttaa myös kuvaamalla hienotunteisesti kauempaa teleobjektiivilla.

Kun kaikki tämä on pohjimmiltaan varsin yksinkertaista, miksi elokuvissa sitten näkee niin paljon tyhjiä kasvoja? Vastauksia on tietenkin yhtä paljon kuin kuvia, mutta uskoisin että yksi totuus liittyy juuri kuvien ja tekijöiden määrään. Kun kuvat kilpailevat keskenään ja yrittävät koko ajan perustella olemassaoloaan viihdyttävyydellä ja näyttävyydellä, unohtuu helposti, että toisinaan riittää kun vain antaa kameran käydä ja katsoo mitä tapahtuu. Sinisen imettäjän tapauksessa huomasi selvästi, että Lehmuskallion suonissa virtaa dokumentaristin veri. Tällaista kohteen äärelle hiljentymistä soisi näkevän useamminkin fiktioelokuvissa.

Ja jos tämä kuulostaa vain väsyneen taidepierun vikinältä, niin katsokaa Spielbergin elokuvia! Eihän niissä muuta olekaan kuin ihmisiä, jotka tuijottavat kuvan ulkopuolelle ja pohtivat jotain syntyjä syviä. Sen sijaan asiaa ei pidä sekoittaa saippuaoopperoiden tyhjille tuijotuksille pohjautuvaan kuvakieleen, joka tuntuu levinneen myös ison budjetin tuotantoihin. Se tappaa elokuvan kuin elokuvan.

– Sami Pöyry