Ghost Dog ja mielen rajat

maaliskuu 20, 2010

Jim Jarmusch nousi kirjoissani todella arvoonsa vasta elokuvalla Dead Man (1995). Aiempien elokuvien viileä hengailu oli toki ollut hauskaa katsottavaa, mutta vasta tuo elokuva näytti todelliseen mestarisarjaan kypsyneen Jarmuschin.

Year of the Horse (1997) oli juuri oikealla tapaa ruttuinen taltiointi Neil Youngin kymmenminuuttisista kitaraorgasmeista, jotka olivat jo Dead Manissa luoneet huikean hypnoottisen äänimaton sumealle anti-westernille. Broken Flowers (2005) kulki onnistuneesti niin lähellä valtavirtaa kuin Jarmuschin elokuva voi kulkea. Kahvia ja tupakkaakin (2003) oli varsin hauska sarja tuokiokuvia. Hetkittäin ärsyttävä, mutta lopulta hämmentävän koskettava The Limits of Control (2009) jäi viime vuoden parhaat -listaltani vain hetkellisen mielenhäiriön johteesta.

Tänään soittimessani pyörähti ensimmäistä kertaa Ghost Dog (1999). Se todisti jälleen, miksi Jarmuschin tähänastisen uran loppupuoliskon elokuvat ovat olleet niin vaikuttavia. Niissä kulkee aina vahva punainen lanka läpi elokuvan silloinkin, kun yksittäiset kohtaukset tuntuvat ensinäkemältä käyvän irrallisiksi.

Ghost Dog on täynnä täysin erilaisia ihmisiä, jotka löytävät välilleen yhteyden toisinaan hyvinkin oudoilla tavoilla. Tai pikemminkin kyse on erilaisista ideoista, ajatuksista ja arvomaailmoista, jotka ensin yhdistyvät yksittäisissä ihmisissä ja sitten ihmisten kanssakäymisessä. Päähenkilö on afroamerikkalainen palkkatappaja, joka vannoo japanilaisen samuraikoodin nimeen. Hän työskentelee amerikanitalialaisille mafiosoille, jotka kuuntelevat Public Enemyä. Puistossa jengiläiset puolestaan latelevat mafiatarinoista ammentavia riimejään. Kulttuurit törmäilevät ja linkittyvät arvaamattomin seurauksin.

Palkkatappaja, Ghost Dog, tietää tämän ja on hyväksynyt oman irrallisuutensa. Hänen paras ystävänsä on haitilainen jäätelömyyjä, eikä kumpikaan ymmärrä toisen puhumaa kieltä. Silti he ymmärtävät toisiaan täysin. Mafiosoille raja-aitojen hämärtyminen aiheuttaa päänvaivaa. Kerta toisensa jälkeen he voihkivat kuinka maailmassa ei ole enää mitään järkeä. Nämä surkeissa murjuissa juoniaan punovat konnat ymmärtävät tuskallisesti, että heidän touhunsa ovat valovuosien päässä Kummisetien glamourista. Aina kun konnat ilkkuvat Ghost Dogille tämän vanhanaikaisista tavoista, tämän vastaus kiteytyy ajatukseen: ”Vanhoja tapoja kaivataan aivan erityisesti silloin, kun ne ovat kuolleet.”

Ghost Dog elää suunnistaan sekoittuneessa maailmassa häkeltymättä, koska on ankkuroitunut johonkin ilmeisimpiä kulttuurisia kontekstejaan syvempään maaperään. Tämän vuoksi häntä voivat kunnioittaa niin Cripsit kuin Bloodsitkin, ja tämän ansiosta hän tietää elävänsä, vaikka kuolisi fyysisesti. Elokuvan lopussa on kuva, jossa sekoittuvat kuin yhdeksi hahmoksi Ghost Dog, jäätelönmyyjä ja pikkutyttö, jolle Dog on antanut Hagakuren, samurain oppeja käsittelevän kirjan.

Viimeisessä kuvassa tyttö lukee kirjasta: ”Kaikissa asioissa tärkeätä on loppu.” On yhdentekevää mistä tulemme. Olennaista on, minne voimme päästä, kun avaamme mielemme. Jim Jarmusch olisi saattanut jäädä yhdeksi nokkelaksi, joskin lahjakkaaksi neropatiksi new yorkilaisten taiteilijoiden joukkoonsa, mutta meidän onneksemme hän ymmärsi katsoa karsinaansa pidemmälle.

Mainokset

”Näkäräisiä” on sarja uusia lyhytelokuvia.

Waterloo.

”Waterloo” on jatko-osa elokuvalle ”Alamo”. Se tutkii miehistä korruptiota ja hyvä veli -verkostoja Suomessa vuonna 2010.

Vähän homoa

maaliskuu 15, 2010

Parhaillaan teattereissa pyörivä A Single Man (2009) on Colin Firthin tähdittämä elokuva homomiehestä, joka suree rakkaansa kuolemaa. Sivuosassa vilahtaa parin kohtauksen verran Julianne Moore. Ei uskoisi trailerin perusteella.

Elokuvan heterolta haiskahtavassa markkinoinnissa on yritetty hämmästyttävällä sitkeydellä peitellä sitä tosiasiaa, että tämä Christopher Isherwoodin (homo) kirjoittamaan homokirjallisuuden klassikkoon perustuva, muotisuunnittelija Tom Fordin (homo) ohjaama elokuva kertoo, hitto vie, homoista! Ford ja Firth ovat tahoillaan kiirehtineet kertomaan, että ei tässä sillai homoja kuvata, vaan mitä tahansa rakastavaisia. Miksi moinen selittely ja elokuvan sisällön suoranainen vääristely?

Elokuvana en ole A Single Manista oikein mitään mieltä, mutta Colin Firth on roolissaan upea. Kuvat ovat muotikuvamaisella tavalla hienoja, mutta niitä ei ehdi katsoa levottoman leikkausrytmin takia. Liekö sekin taktiikka, jolla harhautetaan katsojaa ajattelemasta jotain homojuttuja.

Näkäräisiä, osa 1: Alamo

maaliskuu 15, 2010

”Näkäräisiä” on sarja uusia lyhytelokuvia.

Alamo:

”Alamo” kartoittaa mahdollisuuksia tupakointiin.


Shutter Islandin innoittamana otin uusintakatseluun Scorsesen parhaan 2000-luvun elokuvan, Gangs of New Yorkin (2002). Varsinkin sen ensimmäinen tunti on vähän sotkuinen, mutta loppu rullaa enimmäkseen komeasti. Shutter Islandin tapaan myös tämä elokuva on ärsyttävän kaksijakoinen. 1800-luvun New Yorkin värikkäillä yksityiskohdilla herkuttelu on mannaa, mutta henkilödraamana elokuvan pelastaa vain Daniel Day-Lewisin jättiläismäinen roolityö Bill the Butcherina.

Elokuva toi mieleen Scorsesen hienot dokumentit amerikkalaisesta ja italialaisesta elokuvasta. Gangs of New Yorkin katsominen muistuttaa hyvin paljon näiden ihailevien elokuvamuisteloiden katsomista. Dokumenteissaan ja fiktioissaan Scorsese näyttää meille kuvia ja kohtauksia, joita kutsuu ihailemaan sellaisenaan. Gangs of New Yorkin kohtausten päälle on helppo kuvitella miehen välittömän innostunut ja terävästi viittauksesta toiseen juokseva puhetulva. Tai jos ei halua kuvitella, voi tietysti laittaa päälle kommenttiraidan.

Scorsesen tuoreimmat työt panevat väkisinkin ajattelemaan, etteivät hahmot kiinnosta häntä enää kuin nimellisenä runkona muulle materiaalille. Yksityiskohdat nousevat kokonaisuuden edelle. Tekijämiehenä hän onnistuu näistäkin lähtökohdista sorvaamaan katsottavia fiktioelokuvia, mutta jos saisi toivoa, haluaisin nähdä vielä yhden tietyn dokumentin. Joten miten olisi, Marty, jos George Harrisonin käsiteltyäsi jättäisit vähäksi aikaa musadokkarit ja juttelisit meille japanilaisesta elokuvasta?

Monadi-Filmin ensimmäinen tuotos, Subaudition -yhtyeelle tehty musiikkivideo Alms of the Sun on katsottavissa Youtubessa. Se kuvattiin alkuvuodesta 2009 ja julkaistiin saman vuoden kesällä. Video saavutti myöhemmin mediahuomiota kun joku tajusi, että siinä näyttelee sittemmin tosi-tv:stä tutuksi tullut Dana Mustajärvi.

Agorafobiaa Facebookissa

maaliskuu 4, 2010

Agorafobia on nyt myös Facebookissa. Saa faniutua.

Martin Scorsese on tehnyt uransa alusta asti keinotekoisia elokuvia. Tajusin, että tätä ajatusta en vienyt ihan loppuun asti Shutter Islandia koskevassa kirjoituksessani. Keinotekoisuuden kysymystä minut herätti pohtimaan eilinen Casablancan (1942) näytös elokuva-arkiston sarjassa, sekä Jim Emersonin mainion Scanners-blogin merkintä Scorsesesta.

Rapisevien eväidensä kanssa uskomattomalla antaumuksella mäheltävistä urpoista huolimatta Casablancan näkeminen valkokankaalta oli riemastuttava kokemus. Olin nähnyt elokuvan kerran aiemmin joskus yläasteella televisiosta, mutta vasta nyt sen arvo paljastui minulle. Tällaisia viihde-elokuvien pitäisi olla: täynnä huumoria, jännitystä ja romantiikkaa paketissa, josta on tiristetty kaikki löysä aines pois. Elokuvateatterissa kuulee harvoin yhtä vilpittömän ilahtunutta naurua kuin eilen Niagarassa.

Vaikka suhteeni klassiseen amerikkalaiseen studio-elokuvaan on varsin etäinen, ei Casablancaa katsoessa voinut olla ihastelematta sitä rautaista ammattitaitoa, joka elokuvan jokaiselle osa-alueelle oli valjastettu. Näen Scorsesen tämän perinteen jatkajaksi siinä mielessä, että hänen elokuvansa ovat yhtä viitseliään keinotekoisen tuntuisia kuin klassiset studio-elokuvat. Molemmissa keinotekoisuus synnyttää parhaimmillaan aivan oman elokuvallisen maailmansa, jonka puitteissa hahmojen toiminnan ja psykologian pystyy hyväksymään. Ja koska tällaiset elokuvat ovat eheimmillään usein kuin unta, keinotekoista maailmaa asuttavat hahmot muuttuvat lähes todellisiksi ja koskettavat tunteitamme perustavanlaatuisella tavalla.

Jotta tunneyhteys syntyisi ja kestäisi, elokuva täytyy viedä läpi valitussa tyylilajissa ilman merkittäviä säröjä. Esimerkiksi Casablancan tyyli vaatii tekijöiltään ehdotonta elokuvatekniikan ja tarinankerronnan hallintaa. Ilman niitä elokuva vaikuttaisi nyt katsottuna kliseiseltä ja eleissään huvittavalta, toisin sanoen pahasti ajan hampaan nakertamalta. Vain vähän Casablancan ilmestymisen jälkeen syntynyt italialainen neorealismi pelasi jo aivan uudella pakalla, joka vaati tekijöiltä toisenlaista kuria.

Scorsese on onnistuneesti luonut toinen toistaan värikkäämpiä ja silti uskottavia maailmoja. Suurena cinefiilinä hän on kyennyt sekoittelemaan tyylilajeja keskenään ja poimimaan elokuvan historiasta tyylikeinoja, jotka yhdistyvät yllättävästi valittuun aiheeseen. Shutter Island sen sijaan jää tuuliajolle. Elokuva juuri ja juuri kantaa kestonsa taidokkaan tyylittelyn varassa, mutta hahmojensa tunteet se yrittää väkisin tyrkyttää katsojalle niin, että efekti on vaivaannuttava. Lopun selittelymaratonin aikana ei enää ota selkoa, mitä tietä elokuva kulkee, jos yhtään mitään. Jim Emersonin kuvittamassa haastattelussa Scorsese kuvailee, kuinka hän sekoitti elokuvassaan New York, New York (1977) klassisen Hollywood-musikaalin kuvakielen Kazanin koulukunnan naturalistiseen näyttelytyyliin, siis keinotekoisen ja ”todellisen”. Shutter Island sekoittelee Hitchcockia ryppyotsaisempaan draamaan tavalla, joka jättää molemmat torsoiksi. Todellisuus rusentuu keinotekoisuuden alle ja syö sieltä käsin myös komeiden kuvien tenhoa.

Scorsesen uutuus Shutter Island oli kummallinen tapaus. Jossain sen uumenissa oli tiukka rikosjännäri, mutta jostain syystä elokuva paisuteltiin veltoksi ”tutkielmaksi” ihmismielen synkistä syvyyksistä. DiCaprio oli roolissaan oiva, ja muutenkin soppa maistui periaatteessa ihan hyvältä, mutta kovin säväyttäväksi juttu ei kohtalokkaasta tunnelmasta huolimatta yltänyt missään vaiheessa. Tämä ei kuitenkaan millään muotoa estänyt minua nauttimasta Shutter Islandista puhtaasti elokuvallisena elämyksenä.


Huippukuvaaja Robert Richardsonin heijastuksilla herkutteleva tyyli istui tarinaan loistavasti. Richardsonilla on tapana valaista voimakkaasti näyttelijöiden takaa, jolloin kasvoille lankeava valo tulee heijastuksina näiden edessä olevista pinnoista. Siksi olikin hauskaa, että Leonardo DiCaprio kulki suurimman osan elokuvasta kokonaan valkoiset vaatteet yllään ja oli siis käytännössä yksi suuri heijastin. Hahmon esittäminen pimeillä käytävillä haahuilevana hohtavanvalkeana pallona kuvasti hienosti hahmon yrityksiä tuoda jotain selkoa hämäräperäisen saaren tapahtumiin. Muutenkin hahmojen epätodellisen kirkkaina loistavat ääriviivat tukivat hienosti elokuvan todellisuudella leikittelevää luonnetta. Elokuvan hohtavista väreistä olisi ollut huomattavasti mukavampi nauttia, jos Plevna 2:n kuva ei olisi taas ollut naurettavan tumma. Kirkkaampaa lamppua projektoriin ja äkkiä!

Thelma Schoonmakerin leikkausta on totuttu kiittämään miltei automaagisesti, mutta Shutter Islandin leikkaus herätti kyllä kyseenalaistamaan tämän totuuden. Scorsese ilmeisesti kuvaa kohtaukset monena erilaisena versiona ja antaa näyttelijöiden kokeilla erilaisia lähestymistapoja, jotta leikkaushuoneessa on sitten varaa valita se juuri oikea otos. Ongelmana on se, että kuvaustyyliä ei ole sovitettu lainkaan leikkaustyyliin. Dialogit kuvataan usein niin, että kummatkin näyttelijät pysyvät kuvassa kun kuvakulma vaihtuu puolelta toiselle. Kuvaustilanteen kokeilut kostautuvat siten, että leikatussa elokuvassa näyttelijöiden asennot ja katseen suunnat vaihtelevat villisti aina kuvakulman vaihtuessa. En yleensä tiedosta klaffivirheitä lainkaan, mutta Shutter Islandia katsoessa jopa minun hälytyskelloni pärähtivät soimaan tuon tuosta.

Elokuva on menestynyt siinä määrin hyvin, että Scorsese voi varmasti jatkossakin tehdä näitä visuaalisesti tyylikkäitä pastissejaan. Mielestäni Casino (1995) oli kuitenkin sen Scorsesen huipentuma, jonka paluuta haluttiin juhlia monella suunnalla The Departedin (2006) aikaan. Casino oli pyörryttävä kolmetuntinen sähäkkää leikkausta, jytää musaa ja iskevää väkivaltaa, siis Scorsesea sellaisena kuin hänet haluamme. Aina kun hän yrittää toistaa tämän, sitä juhlitaan comebackina.

Mutta se tiedetään jo varsin hyvin, että Scorsese taitaa elokuvakerronnan niksit. Siksi olisikin mukavaa nähdä häneltä vielä elokuva, jolla 67-vuotias mestari ei yrittäisi todistella kenellekään mitään.Vaan sehän ei ole elokuva-alalla varsinaisesti mitään uutta, että suurista suurimmatkin joutuvat varsinkin iän karttuessa taistelemaan oikeuttaakseen olemassaolonsa.

%d bloggers like this: