Indie on noussut viime aikoina pinnalle suomalaisessa elokuvakeskustelussa, mutta voi kysyä, onko sillä oikeasti mitään merkitystä. Keskimäärin indie-elokuva kun on Suomessa sitä, että pojat ampuvat toisiaan metsässä leikkipyssyillä. Kentällä tuntuu kuitenkin olevan tällä hetkellä jonkinlaista tervettä liikehdintää kohti hieman monimuotoisempia ilmaisun tapoja. Timo Vuorensola ehti jo mainostamaan indie-elokuvaa Mitä meistä tuli (2009) parhaana suomalaisena elokuvana kymmeneen vuoteen, mikä oli mainiota jeesausta kavereille, mutta ehkä hieman kaukana todellisuudesta. Mutta pohditaanpa hetki mitä indie tarkoittaa konkreettisesti suomalaisessa elokuvassa nyt, ja mitä se voisi tarkoittaa lähitulevaisuudessa?

Musiikissa indie viittaa pääasiassa esteettisiin seikkoihin, mutta suomalaisen elokuvan tapauksessa nimitys perustuu puhtaasti kaupallisiin ja ammatillisiin tekijöihin. Selvyyden vuoksi unohdetaan ensin elokuvakoulujen oppilastyöt, koska ne muodostavat oman maailmansa indien ja ammattimaisen elokuvan välimaastossa. Joku alan opiskelija ärähtää, mutta voi sitten miettiä mitä tekee kymmenen vuoden kuluttua. Elokuvakouluissa tehdään elokuvia, koska se kuuluu osana opintoihin. Oppilastöissä törmää lupaaviin juttuihin, mutta ihmeen harvasta alan opiskelijasta kehkeytyy itsenäisesti ja aktiivisesti toimivaa elokuvantekijää. Indie-elokuvaa varmemmin elokuvakoululaisen nimen löytää Big Brotherin lopputeksteistä.

Tämä johtaa toiseen käsitykseeni, jonka mukaan indietä tekevät etupäässä amatöörit. Helsingin Sanomien Leena Virtanen kiteytti amatöörielokuvan olemuksen Mitä meistä tuli -arviossaan seuraavasti: ”Ne voivat joskus onnistua yli odotustenkin, mutta se edellyttää vahvaa itseironiaa ja huumoria.” Pahinta tässä ei ole Virtasen näköalattomuus, vaan se, että moni indien tekijä on jo pitkään tuntunut ajattelevan samoin.

Camp-pläjäysten tekemisessä ei ole mitään pahaa, mutta viittä vaille kokonaan niistä koostuva indie-kulttuuri ei ole terve. Se viestittää ulkopuolelle, että meitä ei voi ottaa vakavasti, emmekä uskalla astua esiin ironian verhon takaa.

Sisältöjen yksipuolisuus selittyy osittain tekijöiden nuoruudella. Usein tekeminen loppuu siinä vaiheessa, kun tuttu kuvausporukka hajaantuu töihin, parisuhteisiin ja kaikkeen muuhun mitä oikeaksi maailmaksi kutsutaan. Tässä vaiheessa porukan dynamo ja visiönääri tappaa intohimonsa tai lähtee elokuvakouluun.

Onneksi tilanne on vähitellen muuttumassa. Digitekniikka on kehittynyt sille tasolle, että minimaalisella budjetillakin on mahdollista saada aikaiseksi näyttävää jälkeä. Toki ammattilaiset pystyvät tekemään isompien budjettien turvin paljon sellaista hyvää, mihin pikkutekijän rasittunut selkä ei veny, mutta tekemättömyyttä on turha puolustella resurssien puutteella. Silloin kuulostaa äkkiä kartanossaan vetistelevältä rennyltä, joka haluaisi tehdä pienimuotoista draamaa, mutku tuottajat ei anna.

Taiteilija ei anele lupaa. Taiteilija tekee.


“It’s just the stupidity of not allowing certain pictures to be made simply because they’re not expensive enough. You have to kill yourself to make an expensive picture out of an inexpensive movie, in order to suit the economic standards everyone is used to. Why? It’s a camera and some people – why should that cost more than a five-story building? That’s the kind of impossible situation that makes paranoids out of all people who make films. We have to contend with it; we accept it, and in accepting it we hurt ourselves and everyone else around us.”

– John Cassavetes

Indie-tekijöitä ei komentele kukaan tai mikään, ellei sitten itsesensuuri. Sillä riippumattomuus ei ole mikään itseisarvo. Riippumattomuuttaan on turha hehkuttaa, jos hommia tehdään varovaisesti, niin kuin sillä saatettaisiin vaarantaa jokin olematon urakehitys. Varoittavaa esimerkkiä voi hakea vaikka Amerikasta, jossa indien henkiseksi isäksi tituleeratun John Cassavetesin vaikutus näkyy lähinnä siinä, että indie-elokuvissa puhutaan liian paljon. Tehtyjen elokuvien määrään nähden helmiä on luvattoman vähän. Hämmentävän paljon on sen sijaan Little Miss Sunshinen kaltaista löysää paskaa, jota puristetaan ulos siinä toivossa, että joku iso studio tekee siitä tarjouksen.

Suomessa on totuttu pitämään koulutusta korkeassa arvossa, minkä seurauksena riippumattomuuteen yhdistettyä kouluttamattomuutta pidetään elokuvamaailmassakin usein vammana. Indie-tekijöiden on näytettävä, että riippumattomuus voi olla rikkaus. Indien ei tarvitse olla alisteista ammattielokuvalle. Indie-kulttuuri ei ole farmiliiga. Se ei myöskään sulje pois ammattimaisen tekemisen mahdollisuutta. Ammattilaisen on mahdollista tehdä elokuvia itsenäisesti. Itsenäisyys on vapautta.

Indie-elokuvilla on toivottavasti lähitulevaisuudessa yleisö, joka osaa odottaa muutakin kuin hetken nauruja ja sähellystä. Se yleisö ei synny muuten kuin hyviä elokuvia tekemällä. Kehitystä on tapahtunut, mutta suomalainen indie tepastelee vielä epävarmasti lapsenkengissään. Teknisesti pätevää, kerronnaltaan riittävän terävää peruselokuvaa puskemalla riippumattomat voivat kuroa umpeen sitä arvostuksen kuilua, joka erottaa heidät ”oikeista” elokuvantekijöistä.

Olisi silti typerää tyytyä vain tähän. Itsenäisesti toimivat amatöörit voivat tehdä parempia elokuvia kuin kaiken oikein tekevät rautaiset ammattilaiset, koska heillä on varaa mennä perse edellä puuhun, ja vieläpä väärään puuhun. Pikkuelokuvissa voi tehdä asiat väärin ilman, että keneltäkään menee firma nurin ja ruoka suusta. Asiat voi tehdä niin pieleen, että tuloksena syntyy ikonit seinältä repivä mestariteos. Miksi elokuvantekijän pitäisi tyytyä vähempään?

3D-elokuvat on luotu ainoastaan tuomaan lisää rahaa tekijöidensä kirstuihin. Efektin käyttämisellä ei ole mitään taiteellista arvoa muuten kuin tietyissä erityistapauksissa, joista irtoava ilo ei millään riitä kompensoimaan sitä vahinkoa, jonka elokuva-alan kolmanteen ulottuvuuteen ampaissut ahneus nyt aiheuttaa.

Avatar, tuo 3D-uskovaisten pyhä kirja, sai efektin näyttämään siedettävältä silloin, kun valkokankaalle heijastettiin pelkkää digianimaatiota. Tuolloinkin häiritsi se, että loihtivat tekijät kankaalle minkälaisia spektaakkeleja tahansa, 3D-lasit kutistivat kaikki ihmeet naurettaviksi miniatyyreiksi. Se oli kuitenkin pientä verrattuna siihen silmiä raastavaan tosiseikkaan, että oikeat ihmiset litistyivät paperinukeiksi ja fyysiset tilat näyttivät kuin vahvan humalan läpi suodatetuilta.

Yhden jeesuselokuvan epäonnistuminen ei minua hetkauta, mutta sen tekijöilleen tuomat miljardit hetkauttavat. 3D on nyt Hollywoodin spektaakkelielokuvan tärkein opinkappale, minkä surullisia seuraamuksia voi tarkastella jo teatterien tarjonnassa. Tampereella Finnkino esittää Titaanien taistelua ja Liisaa ihmemaassa sekä kaksi- että kolmiulotteisina versioina. Tällainen supistaa tarjontaa ja lyhentää elokuvien teatterikierrosten kestoa etenkin pienen yleisön laatuelokuvien osalta. Tilanteen on todennut jopa James Cameron, joka katsoo parhaaksi tuoda Avattaren kesällä uusintaensi-iltaan muutamalla lisäminuutilla höystettynä.

Mitä meistä tuli osoitti, että suomalaisen indie-elokuvankin on mahdollista päästä elokuvateattereihin. Me Agorafobian tekijät emme varmasti ole ainoita indie-tekijöitä Suomessa, joiden mielissä siintää vähintään vastaavanlainen teatterikierros. Useita saleja kahmivat spektaakkelielokuvat ovat kuitenkin uhka tällaiselle kehitykselle. Ehkä pari salia vapautuu taas, kun näiden jättielokuvien 2D-versiot kuolevat jossain vaiheessa pois tarpeettomina tai niitä näytetään vain kaupungeissa, joissa 3D-saleja ei ole. Tämä taas ei poista sitä seikkaa, että toisinaan myös suurella budjetilla syntyy oivia elokuvia, joita saattaa tulevaisuudessa joutua katsomaan kvasi-3D:llä pilattuna.

Mainitsin alussa, että joihinkin erityistapauksiin 3D voi sopia. Myönnän, että vakuutuin kun näin U2 3D –konserttitaltioinnin ensimmäisenä 3D-elokuvanani, mutta siihen kikkailun viehätys sitten jäikin. Uskon silti edelleen, että osaavissa käsissä saattaisi syntyä oikein hienoja kolmiulotteisia abstrakteja taide-elokuvia. Ja kieltämättä innostuin, kun kuulin Wim Wendersin uusimmasta projektista. Puolituntisessa Il Volo-lyhytelokuvassa pyörittelee päätään kolmiulotteisesti itse Ben Gazzara!

-Sami Pöyry

Vaikka Terrence Malick tunnustetaan yleisesti yhdeksi elokuvan suurista neroista, hänen elokuvansa jakavat vahvasti mielipiteitä. Niistä viimeisin, The New World (2005), ei ole poikkeus. Monelle on aiheuttanut harmaita hiuksia sen kerrontatyyli, joka pilkkoo ajan ja paikan vapaasti risteileviksi virroiksi. Mikä yhdelle näyttäytyy kauniisti toisiaan kommentoivien ajatusten verkkona, on se toiselle tuskastuttavan huono yritys peitellä kykenemättömyyttä tarinankerrontaan. Elokuvan ilmestyttyä Malickia syytettiin kuviensa kauneuteen rakastumisesta ja elokuvan tarjoamien ajatusten yksinkertaisuudesta.

Elokuvan lopullisia tulkintoja kaihtavaa luonnetta kuvaa hyvin se, että siitä on julkaistu kolme eri versiota, jotka kaikki ovat Malickin itsensä hyväksymiä. Ensimmäinen versio, joka pyörii pari viikkoa muutamassa kaupungissa, kesti 150 minuuttia. Toinen, yleisesti elokuvateattereissa ja DVD:nä levitetty versio kesti 135 minuuttia. Lisäksi DVD:llä näki vielä päivänvalon Extended Cut -nimikkeellä varustettu 172-minuuttinen leikkaus.

Elokuva kertoo intiaaniprinsessa Pocahontasin tarinan, jonka tunnetuin filmatisointi lienee Disneyn animaatioversio vuodelta 1995. Tarinoiden mukaan Pocahontas rakastui englantilaiseen uudisasukkaaseen John Smithiin, mutta ilmeisesti mitään tällaista ei todellisuudessa tapahtunut. Jopa Malickin elokuva kuvaa näiden suhteen romanttisena vaikka väittää pohjautuvansa Smithin päiväkirjoihin.

En ole nähnyt elokuvan ensimmäistä versiota, mutta mielestäni pidennetty versio peittoaa elokuvateattereissa nähdyn. Siinä on pidennetty ja parannettu varsinkin alkua, joka on muutenkin elokuvan tarkkanäköisintä antia. Se tavoittaa paljon syvemmin uudisasukkien saapumisen outoon maailmaan, ja etenkin John Smithin matkan jokea pitkien intiaanien leiriin ja hänen tutustumisensa näihin. Romantiikan ohella The New Worldissa on nimen mukaisesti ennen kaikkea kyse uusien maailmojen löytämisestä ja kadottamisesta. Elokuvan alussa tämä tiivistetään yhteen musertavaan kuvaan.

Uudisasukkaiden ensimmäinen näkymä Amerikkaan avautuu korkean heinikon peittämälle aukealle. Silmiinpistävän laajakulmaisen linssin käyttö saa maiseman kaareutumaan avarana ja viestimään uuden maailman mahdollisuuksien loputtomuudesta. Kuva ehtii kuitenkin olla rauhassa vain hetken.

Sotilaiden peitset nousevat esiin kuvan alalaidasta. Malickin onnistuu muutamassa sekunnissa summata yhteen paitsi uudis- ja alkuperäisasukkaiden surullinen historia, myös ajatus uudesta maailmasta, jonne olisi kenties voitu mennä muutenkin kuin aseet tanassa.

Tämä otos ei kuitenkaan anna kuvaa Malickin kerronnan tyylistä. The New Worldissa on varsin vähän kuvia, jotka olisivat sinänsä monimutkaisia tai joissa ajatuksia kehiteltäisin yhden kuvan puitteissa. Haastavuus ja epätavanomaisuus syntyy leikkauksen tyylistä, joka yhdistelee täysin eripariselta vaikuttavia kuvia. Havainnollistan tätä tyyliä elokuvan puolivälissä olevan taistelukohtauksen kautta. Esimerkkini pohjautuu elokuvan pisimpään versioon eikä edes sisällä kaikkia kohtaukseen sisältyviä aikatasoja, mutta kuvastaa miten Malick ja hänen kolme leikkaajaansa ovat elokuvan jäsentäneet.

Ensin olemme taistelun tuoksinassa, jonka keskelle leikataan nopea kuva tyhjästä aukeasta, kenties samasta jolla taistelu käydään. Tämä saattaa heijastella aiemmin esille tullutta ajatusta maisemasta, jota eurooppalainen sivistys ei ole vielä tuhonnut. Lisäksi kuva muistuttaa taistelun liikkeelle sysänneistä syistä, sillä intiaanit ovat hyökänneet koska näkevät eurooppalaisten kasvattavan maissia, vaikka nämä ovat luvanneet lähteä pois.

Vaikka en sitä tässä esitä, seuraavat kuvat eivät seuraa toisiaan, vaan ne on leikattu keskelle taistelukuvastoa.

Taistelu jatkuu, mutta taas Malick näyttää jostain toisesta ajasta tulevan kuvan. Taistelu tapahtuu päivällä, mutta kuvassa aurinko laskee.

Taistelun raivotessa nähdään kuva Pocahontaksesta, joka vaikuttaa etsivän jotakuta heinikossa. On kuitenkin vaikea sanoa onko hän samalla aukealla, jolla taistelu käydään. Pocahontas on syystäkin huolestunut, sillä hän on osaltaan vastuussa taistelun syttymisestä. Hän on nimittäin antanut maissinsiemenet eurooppalaisille.

Seuraavaksi näemme jonkinlaisen rituaalin, jossa ilmeisesti parannetaan taistelussa haavoittunutta soturia. Normaalissa elokuvassa taistelun jälkipyykkiin siirtyvän kohtauksen ilmaantuminen ilmaisi taistelun loppuneen, mutta Malickille soturien lääkintä, kotiinpaluu ja kuoleminen ovat osa taistelua, eivät jotain siitä irrallista. Ne eivät tule ennen tai jälkeen taistelun, ne ovat osa soturin elämää, joka kulkee taistelusta toiseen. Pocahontas saapuu paikalle ja halaa haavoittunutta. Häntäkö Pocahontas siis etsi?

Äkkiä näemmekin taas aivan uuden kuvan tuntemattomasta intiaaninaisesta. Aurinkoinen tausta kertoo, että kuva on jälleen eri aikatasolta. Kuvassa intiaaninainen tekee lentosuukkoa muistuttavan eleen. Se saattaa olla parantamista symboloiva ele, joka linkittyisi otoksiin haavoittuneesta soturista. Toisaalta, seuraava kuva tuntuisi vihjaavan, että naisen ele merkitsee epäkunnioitusta tai heimosta karkoittamista. Palaamme taas kuvaan jossa Pocahontas juoksee huolestuneena heinikossa, mutta tällä kertaa kaksi intiaanimiestä hyppää hänen kimppuunsa ja alkaa väkivaltaisesti retuuttaa häntä mukaansa. Nähtävästi Pocahontas ei siis etsinytkään haavoittunutta soturia ja rituaali saattoi liittyä jopa tyystin toisen taistelun jälkiin. Aiempi kuva auringonlaskusta olisi siten toiminut muistutuksena tällaiseen aikahyppäykseen varautumisesta. Samalla asettuvat kyseenalaisiksi kohtauksen kaikkien otosten aikaan ja paikkaan sitoutuvat suhteet. Silti kuvat on leikattu tavalla, joka saa helposti katsomaan niitä konventionaalisen kerronnan mukaisina, kausaalisesti toisiaan seuraavina tapahtumina.

Pocahontasin ahdingosta palaamme taas taisteluun kuvalla, jossa eurooppalainen sotilas kantaa mukanaan toista, haavoittunutta sotilasta. Peräkkäin nähdään siis kuva intiaaneista kohtelemassa kovakouraisesti omiaan ja eurooppalaisesta auttamassa toveriaan. Tällainen rikkoo helposti syntyvää, intiaanit hyvinä ja eurooppalaiset pahana kuvaavaa vastakkainasettelua, josta tämäkään elokuva ei kokonaisuutena pysty aivan irtaantumaan. Koko elokuvan mitassa The New World ei ehkä olekaan parasta Malickia, mutta sen yksityiskohdissa riittää loputtomasti tulkittavaa.

Elokuva-alalla tunnetaan sanonta: ”Kun et tiedä mihin kuvaan leikkaisit, leikkaa kuvaan lentävästä linnusta.” Tämä tarkoittaa, että on kovin helppo käyttää kuvia, jotka ovat kauniita ja joille voi keksiä mitä erilaisimpia merkityksiä, koska silloin ei täydy oikeasti sanoa mitään. Uskallan väittää, että The New Worldin kauniisiin ja hajanaisiin kuviin on eksynyt myös muutama ajatuksenpoikanen. Sen vastauksia kaihtava luonne kulkee käsi kädessä elokuvan teeman kanssa. Minulle elokuva on muistutus siitä, kuinka ihminen voi nähdä uusia maailmoja kaikkialla ympärillään jos ei vain puske eteenpäin tottumus ja turtumus aseinaan. Se, ovatko tulkintani ”oikeita”, on täysin yhdentekevää. The New World on elokuva, joka loputtomalta tuntuvassa monitulkintaisuudessaan ja tavoittamattomuudessaan luikertelee ihon alle, eikä lähde sieltä vaikka kuinka Tarinankerronnan Kultaisella Käsikirjalla löisi.

Roman Polanskin The Ghost Writer (2010) on harvinaista herkkua tyhjien kuvien kovettamalle mielelle. Se on ajatuksella tehtyä Elokuvaa. Vaikka minkään Chinatownin (1974) tasolla ei liideltykään, The Ghost Writer sai minut hykertelemään nautinnosta silkalla kerronnan taitavuudellaan. Britannian pääministerin muistelmia haamukirjoittamaan kutsutun kirjailijan salaliittojahti kuolleen edeltäjänsä jäljissä olisi huomionarvoinen tapaus ilman ohjaajan pidätyskohuakin.

Elokuvan vahvuus oli sen yksityiskohdissa, jotka koko ajan loogisesti jäsentyivät suhteessa toisiinsa. Elokuva täytyisi oikeastaan käydä katsomassa uudestaan, jotta voisi hahmottaa miten se onnistui luomaan vaikutelmaa Haamun salapoliisityön toivottomuudesta jo ennen kuin mikään työ oli alkanutkaan. Pienet detaljit kommentoivat herkullisesti Haamun kujanjuoksua:

Talonmies, joka sitkeästi lakaisee tuulen aina takaisin heittämiä heiniä terassilta. Haamu, joka päättäväisesti lähtee tutkimaan saarta polkupyörällä, mutta vajoaa ensimmäisellä polkaisulla hiekkaan. Mereltä kaikuvat sumutorven äänet, jotka hienovaraisesti alleviivaavat vaivaannuttavia hetkiä. Vaaratilanteet, jotka usein paljastuvat harmittomiksi, mutta silti luovat kasautuessaan uhkaavaa tunnelmaa.

Ja entä roolitus! Pierce Brosnan pääministerinä, josta ei tiedä salaileeko tämä jotain vai onko tämä muuten vain epämukavasti vieraana omassa kehossaan. Olivia Williams tämän vaimona, joka on vielä tuplasti hämärämpi ja tasapainottomampi tapaus. Ewan McGregor sympaattisen nokkelana, mutta auttamattomasti pihalla olevana kynäniekkana, joka leikkii liian isojen poikien kanssa.

Harmi, että elokuvan nimi mentiin viime metreillä vaihtamaan. Alkuperäinen The Ghost oli paljon osuvampi. Ovelinta koko jutussa on nimittäin se, kuinka Haamu jahtaa lopulta totuuden sijasta vain toista haamua. Hän vain seuraa edeltäjänsä jättämiä jälkiä, jotka saattavat johtaa lähtöpisteeseen, hautaan tai korkeimpiin vallan mätäpesäkkeisiin. Mahtavan osuvaan loppukuvaan päättyvä juttu voisi oikeastaan olla aika turhauttava, ellei elokuvan suola olisi Polanskille ominaiseen tapaan aivan muussa kuin mysteerin ratkaisemisessa.

Polanskin parhaiden elokuvien viehätys palautuu yleensä siihen, että päähenkilön tuntemuksiin on helppo samaistua, vaikka ei olisikaan kohdannut takaa-ajoja, murhaajia tai demoneita omassa elämässään. Elokuvien jännitys perustuu seksuaaliselle hämmennykselle, väärässä paikassa olemisen tunteelle, kiellettyyn paikkaan kurkistamisen kiihottavuudelle ja kiinni jäämisen korventavalle kiusallisuudelle. Chinatown, Rosemaryn painajainen, Vuokralainen, Frantic ja The Ghost Writer toimivat, koska ne suosivat inhimillisiä peruskokemuksia turruttavien kaavojen ja shokkien kustannuksella.

Miesterapiaa

huhtikuu 13, 2010

Unohtakaa Miesten vuoro. Tässä viisi hienoa asiaa, josta voi ammentaa tervettä miesenergiaa silloin, kun maskuliinisuus tuntuu olevan liian nopeassa muutoksessa:

Peter, Benny ja John Aviomiesten (1970) tunnelmissa

Gazzaran hymy
Ben Gazzara on niitä näyttelijöitä, joiden takia katsoo vaikka kehnompaakin elokuvaa. Tapahtui Bennyn ympärillä mitä tahansa, aina nähdään sama huikea draama: Gazzara vilkaisee muita näyttelijöitä, ottaa maailman leveimmän hymyn, pudistaa hitaasti päätään ja örähtää.

Best in Texas
Bitch Slapin kaltaiset täsmäkulttiohjukset voisi haudata jonnekin syvälle (maan) poveen, mutta joskus nekin onnistuvat. Yleensä lähinnä ärsyttävä Robert Rodriguez teki kunnarin ja touchdownin yhdellä kertaa mestariteoksellaan Planet Terror (2007). Elokuvan huikeinta antia on Jeff Faheyn definitiivinen rooli Teksasin parasta grillikastiketta tarjoilevana guruna, jonka maailmassa on kaikki kohdillaan aina vihoviimeistä käkätystä myöten.

Chishu Ryu ja Syksyinen iltapäivä (1962).

So des ka
Yasujiro Ozun elokuvissa istutaan teen tai saken äärellä ja puhutaan ainakin näennäisen kohteliaasti. Toisen puheita kommentoidaan taajaan mietteliäästi ilmauksella ”so des ka”, mikä tarkoittaa ”vai niin”. Varsinkin Chishu Ryun vivahteikkaassa käytössä lausahdus rauhoittaa mieltä kuin kalareissun hiljaisuuden katkaiseva kuikan huuto öisen järven selällä.

Bronsonin rumuus
Sergio Leonen lähikuvat ovat käsite. Parhaaseen käyttöön ne pääsivät Huuliharppukostajassa, kun kameran eteen asettui Charles Bronson. Miehen rujot kasvot muistuttaisivat ydinpommilla pippuroitua autiomaata elleivät olisi niin hikiset. Lopun yhteenotossa ne nostavat Leonen oopperan tunnelatauksen järjen käsittämättömiin – ilmeenkään värähtämättä.

Mifune ja Shimura elokuvassa Kulkukoira (1949).

Shimuran kupoli
Toshiro Mifune on Akira Kurosawan elokuvien tähti, mutta taustalla lempeästi päätään hierova Takashi Shimura on niiden sielu.

”Näkäräisiä” on sarja uusia, itsenäisiä lyhytelokuvia.

The Hangman on Monadi-Filmin uusin lyhytelokuva. Se on kuvaus ikuisesta kamppailusta pahaa vastaan.

Viisitoistaminuuttisen elokuvan voit katsoa täällä.

Elokuvien katsominen on toisinaan epäkiitollista puuhaa. Monesti eteen sattuu hyvä elokuva, jonka jälkeen jää vain miettimään millä tavoin se olisi voinut olla vielä parempi. Jacques Audiardin Profeetta (2009) oli juuri tällainen elokuva.

Nyt minua syö aivan kohtuuttomasti eräs otos, joka kesti sekunnin tai kaksi liian kauan. Tuona aikana silmä ehti havaita, että otoksessa roiskunut veri oli digiverta, tuota digitehosteista kammottavinta. Kohtalokas sekunti nakersi raivostuttavasti muuten virtuoosimaisesti toteutettua väkivallanpurkausta.

Ja silti totuus on, että digiveren purskuttelu on täysin yhdentekevää elokuvasta muodostamani mielipiteen kannalta. Tällaiset pikkuvirheet nousevat syntipukeiksi silloin, kun en osaa aivan tarkoin määritellä miksi elokuva ei tee suurempaa vaikutusta. Profeetan kaltaisten melkein mestariteosten kohdalla tuntee jostain syystä pakottavaa tarvetta eritellä ja arvottaa kokemuksensa.

Profeetta oli huiman tiivistunnelmainen vankilaraina, joka ei onneksi ollut yhtä umpimielinen kuin vankilarainat yleensä. Olkoonkin, että vankilarainat yleensä ovat varsin kiehtovia. Huikeaan loppukuvaansa asti Profeetta pidättäytyi kiitettävästi julistuksista ja antoi tilaa eläytymiselle, mutta ei pakottanut siihen, vaan kiskoi katsojan välillä ulos elokuvan maailmasta tarkastelemaan sen tehokeinoja.

Kun huumekaupan kulkua kuvataan vetävän amerikanräpin tahtiin, viittaa se hillityssä ja realisminkäryisessä Profeetassa paitsi vankien reteän machoon meininkiin, myös rikoselokuvien konventioihin. Rikollisten nousuvaihetta kuvaavat montaasit kun eivät useinkaan juurikaan eroa Rocky -elokuvien treenausvaiheista. Profeetassa olennaista on, että lennokkaimmatkaan diilausmontaasit eivät aina tunnu vaikuttavan päähenkilön olemukseen mitenkään, vaan hän pysyy yhtä varovaisen tarkkailevana kuin ennenkin.

Kokonaisuudesta tietoisen irrallisina törröttävät musiikkivälikkeet eivät minua siis haitanneet, toisin kuin täysin ylimääräiset tekstivälikkeet. Pahin vikatikki tuntui olevan kuitenkin elokuvan nimen tökerösti perusteleva kohtaus. Vaikka kuinka yritän ymmärtää Audiardin ajatuksenjuoksua, ei kohtaus tunnu kuin kertakaikkisen kömpelöltä ja typerältä. Sinänsä Malikin vapaudenkaipuisissa huumehuuruissa ilmestyneiden peurojen paluu rannalla roikkuvina lihamöhkäleinä oli hieno veto.

Vaikka Profeetassa ärsyttävien elementtien suhde toimiviin oli noin yksi kymmeneen, ne onnistuivat riepomaan yli kaiken käsityskyvyn. Mutta tämä on kai asia, joka täytyy elokuvankatsojana vain hyväksyä. Joskus jossain tunnetilassa joku elokuva kolahtaa kovempaa kuin sen pitäisikään, ja joskus joku toinen jää kokemuksena vajaammaksi kuin se pitäisi. Silloin ei auta, vaikka elokuva olisi niinkin hyvä kuin Profeetta on.

Olisin kiitollinen, jos joku osaisi järkevästi selittää minulle peuraprofetian funktion.

Lisäksi olisin kiitollinen, jos joku tekisi rikoselokuvalle saman kuin Godard sotaelokuvalle Karabinieereissä 1963.

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen. Teknistä jargonia ja hiusten halkomista ei kaihdeta, mutta teksteissä pyritään kansantajuisuuteen ja toisinaan myös poleemisuuteen. Kirjoitusten tarkoituksena ei ole palvella vain elokuvauksen tekniikasta kiinnostuneita, sillä kuva-analyysi on myös katsomissuositus ja kunnianosoituksen muoto.


Kahden ensimmäisen Kummisedän välissä Francis Ford Coppola ohjasi pienimuotoisen jännärin Keskustelu (1974). Siinä Gene Hackmanin esittämä salakuunteluekspertti Harry Caul nauhoittaa mystisen yritysjohtajan toimeksiannosta nuorenparin keskustelun. Nauhoituksen purettuaan Caul ymmärtää, että nuoret ovat hengenvaarassa. Piilomerkitysten toivossa hän alkaa kuunnella nauhoja yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä syvemmälle hän uppoaa nauhoihinsa, sitä kauemmas totuus tuntuu katoavan.

Keskustelun on kuvannut Bill Butler, mutta tärkeästä ensimmäisestä kuvasta vastaa Haskell Wexler. Se alkaa yleiskuvana aurinkoisesta puistosta, jossa keskustelu tapahtuu. Kuva zoomautuu hitaasti lähemmäs puistossa käveleviä ihmisiä samalla, kun elokuvan alkutekstit rullaavat.

Katseelle ei tarjota puistossa mitään varsinaista kiinnekohtaa, ennen kuin kuva on päässyt sen verran lähelle, että katsoja erottaa vasemmassa laidassa energisesti hyppivän miimikon. Katse ohjataan kuvan tähän osaan myös valon ja varjon käytöllä sekä alkutekstien asettelulla. Samalla puiston äänistä koostuvalle ääniraidalle tunkeutuu elektroninen häiriöääni, joka ilmestyy ja katoaa muutamaan otteeseen otoksen aikana.

Kuva jatkaa zoomautumistaan ja alkaa seurata miimikkoa, joka puolestaan alkaa matkimaan harmaaseen päällystakkiin pukeutunutta miestä. Mies pälyilee hermostuneesti ympärilleen eikä vaikuta erityisen ilahtuneelta miimikon suomasta huomiosta. Kamera seuraa aikansa näitä kahta, kunnes miimikko kyllästyy ja vaihtaa kohdetta. Kamera jää seuraamaan harmaatakkista miestä, joka värinsä puolesta tuntuu sulautuvan aukion kivetykseen.

Otoksesta leikataan pois vasta kun elokuvaa on kulunut kolme minuuttia. Seuraavat kuvat rakentavat nopeasti lähtötilanteen, jossa harmaatakkinen mies varmistuu elokuvan päähenkilöksi, Harryksi, ja katsoja viedään mukaan hänen kyttäyskeikalleen. Ensimmäisen kuvan tärkeyttä ei silti voi liiaksi tähdentää, sillä siinä on pienoiskoossa koko myöhempi elokuva.

Katsoja näkee puiston, ihmettelee pahaenteisiä häiriöääniä ja yrittää löytää harhailevasta ihmismassasta jonkin kiinnekohdan tai merkityksen. Ensiminuutit viestittävät katsojalle, että elokuvassa on kyse tarkkailemisesta. Läpi elokuvan Harry Caul palaa tähän hetkeen puistossa ja yrittää löytää sille jonkin lopullisen selityksen. Hän työskentelee sitkeästi eliminoidakseen nauhoituksen häiriöäänet ja kuullakseen kirkkaammin mitä puistossa oli meneillään. Tavallaan hän jää siis elämään uudestaan ja uudestaan sitä, minkä katsoja kokee ensimmäisen kolmen minuutin aikana.

Elokuvan lopussa katsojaa odottaa se, mikä ensimmäisen otoksen lopussakin: mies, joka on niin harmaa, ettei erotu kadun harmaudesta. Lopulta elokuvassa ei nimittäin ole kyse niinkään siitä, mitä puistossa on todella tapahtunut. Kaiken ydin on siinä, että kun kuvaa tuijottaa tarpeeksi kauan, se alkaa tuijottamaan takaisin.

%d bloggers like this: