Tämä spoilerikas kirjoitus on jatkoa aiemmalle merkinnälle A Serious Manista.

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen. Teknistä jargonia ja hiusten halkomista ei kaihdeta, mutta teksteissä pyritään kansantajuisuuteen ja toisinaan myös poleemisuuteen. Kirjoitusten tarkoituksena ei ole palvella vain elokuvauksen tekniikasta kiinnostuneita, sillä kuva-analyysi on myös katsomissuositus ja kunnianosoituksen muoto.

A Serious Manin päähenkilö Larry Gopnick on koko elokuvan ajan suurennuslasin alla. Näemme hänet ensi kertaa tutkittavana lääkärin pöydällä ja kuuntelemme kuinka ruoka liikkuu hänen suolistossaan. Samanlaisia röyhkeästi iholle tunkevia kuvia nähdään myös muista hahmoista, puhumattakaan siitä, että koko elokuva alkaa Larryn pojan korvan sisältä.

Elokuva tekee siis metodinsa selväksi heti kättelyssä ja osoittaa, ettei se aio antaa armoa hahmoilleen. Larry on kuin Schrödingerin kissa, jota hän esittelee alussa oppilailleen. Kvanttimekaniikkaa haivainnollistava vertauskuva esittää tilanteen, jossa kissa suljetaan laatikkoon. Laatikko pitää sisällään mekanismin, joka saattaa sattumanvaraisesti tappaa kissan. Tämän seurauksena muun maailman kannalta kissa on yhtäaikaisesti sekä kuollut että elävä, kunnes laatikko avataan ja kissan tila todetaan.

Larry suhtautuu pulmia pursuavaan elämäntilanteeseensa kuin hänet todella olisi asetettu testiin. Hän uskoo, että kyse on Jumalan langettamista koettelemuksista ja etsii turhaan syytä kärsimyksilleen, joilla ei tunnu olevan mitään suhdetta hänen omiin tekoihinsa. Sy Ableman jatkaa piinaamistaan haudan takaakin painajaisten, panettelukirjeiden ja hautajaiskulujen muodossa. Sy on yhtä aikaa kuollut ja elossa. Huomattavaa on myös se, että fysiikassa kvanttitilan merkitsemiseen käytetään kreikan kirjainta psi, joka lausutaan lähes samalla tavalla kuin Sy.

Sy on kuoltuaankin siis Able Man, kykenevä mies, toisin kuin Larry, joka osaa vain rypeää onnettomuuksissaan. Kun levykerhon edustaja soittaa kysyäkseen miksei Larry ole maksanut saamaansa Santanan Abraxas levyä, Larry vastaa ettei ole pyytänyt, kuunnellut tai halunnut Abraxasia. Elokuva sijoittuu vuoteen 1967, levy ilmestyi vuonna 1970 ja Abraxas tarkoittaa gnostilaisuudessa mm. jumalaa. Näin Larry tulee huomaamattaan kieltäneeksi Jumalan kolmesti kuin Pietari konsanaan.

Lopullisesti Larryn moraali pettää ongelmien puristuksessa, kun hän laskuja maksaakseen vastaanottaa oppilaansa tarjoaman lahjuksen ja nostaa tämän arvosanaa. Samassa puhelin soi, ja elokuvan alussa tarkastuksen suorittanut lääkäri kutsuu Larryn huolestuneena luokseen. Arviointi on päättynyt, Larry tuomittu ja Coenin veljekset jälleen kerran todettu ihmisvihaajiksi, jotka tekevät testejä juutalaisilla, eikö niin?

Vai olisiko kuitenkin niin, että elämä on sattumankauppaa ja ihminen merkityksellistää asioita voidakseen käsittää ne jotenkin. Ja samanaikaisesti teoilla on seuraamuksensa, kuten Larry sanoo. Lopun voi siis nähdä sattuman julmana oikkuna, tai vaikkapa jatkona kiroukselle, joka on langetettu elokuvan prologissa.

Eräs seikka, joka ei ole saanut juurikaan huomiota, on lopun viittaus amerikkalaisen yhteiskunnan laajempaan tilaan. Kun pyörremyrsky saapuu ja lapset kokoontuvat koulun pihalle, yksi heistä osoittaa tuulen riuhtomaa Yhdysvaltain lippua ja huutaa: ”Tuo vitun lippu repeää lipputangosta.” Kaikkiaan lippu nähdään neljässä eri kuvassa, joista pahaenteisin näyttää lapset lipun alapuolella, aivan kuin nämä jakaisivat sen karun kohtalon.

Kuvat lipusta erottuvat jo senkin takia, että lähes kaikki viittaukset mihinkään juutalaisyhteisön ulkopuoliseen ovat olleet pannassa. Elokuvan yhteisö on lähes täysin käpertynyt itseensä. Ihmiset näkevät itsensä juuri niin selväpiirteisesti ja jäykästi kuin Coenit heidät esittävät. Syvempi merkitysten etsiminen tuo joko murhetta ja epätoivoa, kuten Larryn ja tämän veljen tapauksessa, tai tiivistyy korneiksi elämänohjeiksi, kuten käy kahden ensimmäisen rabin kohdalla. Yhteisön sulkeutuneisuus näyttää kuitenkin toimivan toistaiseksi. Silti samaan aikaan Yhdysvallat käy sotaa Vietnamissa, johon elokuvassa viittaa lipun lisäksi vain Hendrixin kappale Machine Gun (Abraxasin tavoin sekin ilmestyi vasta 1970). Vuonna 1967 sodan vastustus ei ollut vielä lainkaan niin suurta kuin 1970, jolloin My Lain joukkomurha oli jo tapahtunut ja mielenosoittajia oli tapettu Ohiossa. Lopussa ainainen auringonpaiste on kadonnut ja kuvaus vaihtunut huojuvaan käsivaraan. Larryn moraalin pettäminen rinnastuu Yhdysvaltain toimiin valtiona, astumisena uuteen aiempaa synkempään vaiheeseen. Koomisen selkeyden aika on ohi.

Elokuva päättyy kuvaan, jossa Larryn poika katsoo lähestyvää pyörremyrskyä. Viimeisillä sekunneilla kuvan fokus siirtyy pyörremyrskystä poikaan. Seuraava sukupolvi joutuu testiin ja kohtaa maailman, joka muuttuu yhä arvaamattomammaksi. Lopun laajennus yksityisestä yleiseen on tärkeä. Larryn ongelmat ovat kiperine pulmineenkin varsin pieniä, ja lopulta suuret myllerrykset ulottuvat myös hänen lintukotoonsa. Silloin on vain hyväksyttävä elämän suuri mysteeri ja kohdattava maailman epävarmuus pystypäin. Elokuvan osoittama armottomuus hahmojaan kohtaan on pelkkä aavistus siitä käsittelystä, johon lopussa vain viitataan.

Osallistuimme viime viikonloppuna Uneton 48 -lyhytelokuvakilpailuun, jossa oli tarkoituksena tehdä 48 tunnissa lyhytelokuva annetussa tyylilajissa ja tiettyjä elementtejä käyttäen. Vaikka ajatus kilpailemisesta tuntuikin etukäteen jotenkin tympäisevältä, oli viikonloppu loppujen lopuksi varsin nautittava.

Perjantai-iltana kuvasimme aamukolmeen saakka, missä vaiheessa kaikkien aivot olivat jo niin jumissa, että saimme hädin tuskin muodostettua toisillemme ymmärrettäviä lauseita. Samalla mieleen hiipi epäilys, josko elokuvastakin tulee samanlaista reikäjuustoa kuin aivoistamme. Lauantai oli kuitenkin jo paljon helpompi päivä, vaikka itselläni oli takana vain kahden tunnin yöunet. Lopulta elokuva palautettiin hyvissä ajoin suuremmitta kiireittä.

Elokuvamme nimeksi tuli ”Äideistä parhaimmat”, ja siinä näyttelevät J-P Kantonen, Harri Penttilä, Leila Karttunen ja Sari Koskinen. Itse kuvasin, leikkasin, ohjasin, sävelsin ja tein äänet. Kuvaustilanteessa äänityksestä vastasi Venla Virhiä, Kaisa Ansamin ja Henna Puolijoen toimiessa assistentteina. Tyylilajiksi arpa osoitti yliluonnollisen elokuvan.

Olen aivan valtavan innoissani lopputuloksesta. Se on jotain, mitä emme ilman kilpailua olisi välttämättä lähteneet tekemään, ja tämä pelkästään positiivisessa mielessä. Kilpailuasetelma haastoi etsimään rajojaan ja kokeilemaan yllättäviä ratkaisuja. Lopputulos muistuttaa kaiketi jollain tavalla Coen-veljesten elokuvia vitsitykityksineen ja vinoine hahmoineen.

Olen huomannut, että toisinaan omista tekemisistään innostuvia ihmisiä katsotaan kieroon, aivan kuin kyse olisi jostain tekijän omahyväisyydestä. Ainakin minulle elokuvanteko on kuitenkin sellaista pyörremyrskyyn astumista, että sen voi todella käsittää vasta jälkikäteen ja iloita siitä, kuinka palaset lopulta tipahtelivat paikoilleen. Varsinkin Unettoman kaltaisessa pakottavan intensiivisessä asetelmassa lopputulos on jotain, jonka maailmaan saattamisesta on vain erinäisiä väsymyksen sumentamia muistikuvan riekaleita.

Vesilapsen, kryptisesti nimetyn joukkueemme, jäsenet eivät varmasti ole tällä hetkellä ainoita, jotka myhäilevät omalle elokuvalleen. On hienoa, että Unettoman kaltainen kisa pakottaa tekijät sorvin ääreen, unohtamaan liian laskelmoinnin ja liitämään vaiston varassa. En tiedä mikä kilpailun taso on, mutta joukosta nousee varmasti esiin joitakin helmiä, siitäkin huolimatta, että mielestäni osa tyylilajeista oli kehnosti valittuja. Esimerkiksi musikaali-, tanssi- ja mykkäelokuva ovat genrejä, jotka sopivat kovin harvalle, ja tuottavat helposti hampaat irvessä väännettyä pakkopullaa.

Äideistä parhaimmat esitetään Tampereella Plevnassa 8.6. klo 15 kuuden muun lyhytelokuvan kanssa. Voin vain toivoa, että se naurattaisi muuta yleisöä yhtä paljon kuin itseäni. Mutta vaikka yleisö pommittaisi valkokangasta mädillä kananmunilla, oli huuruinen viikonloppu Unettoman parissa jo itsessään arvokas matka yhdenlaisen elokuvanteon ytimeen. Todellista ahdistusta ei ole se, kun deadline lähestyy ja hiki kihoaa otsalle. Todellinen ahdistus kumpuaa on tekemättömyydestä, jahkailusta ja epäilyksestä.

Elokuvamme voit katsoa täällä.

Mies paikallaan

Touko 24, 2010

Lady Gagan ADHD-vyörytykset, M.I.A:n rankistelut tai Rammsteinin kairaukset tuppaavat vetämään kaiken huomion puoleensa, kun musiikkivideoista puhutaan. The Nationalin uusi video mahtavaan Bloodbuzz Ohioon ei ehkä synnytä otsikoita muualle kuin tämän kirjoituksen ylle, mutta se on hyvin terveellinen antiteesi edellämainituille katseenkerääjille. Hope Hallin, Andreas Burgessin ja Carin Besserin ohjaamassa videossa yhtyeen solisti Matt Berninger seisoo, istuu ja laulaa. On huimaa, kuinka vähäeleisesti video rakentuu vähäsanaisen kappaleen ympärille niin, että molemmat syventävät toisiaan.

Agorafobian uusi traileri on nyt tässä.

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen. Teknistä jargonia ja hiusten halkomista ei kaihdeta, mutta teksteissä pyritään kansantajuisuuteen ja toisinaan myös poleemisuuteen. Kirjoitusten tarkoituksena ei ole palvella vain elokuvauksen tekniikasta kiinnostuneita, sillä kuva-analyysi on myös katsomissuositus ja kunnianosoituksen muoto.

(huom. teksti on spoilerikas)

Veljekset Ethan ja Joel Coen saavat jokaisella elokuvallaan osakseen kritiikkiä ihmisvihasta ja kyynisyydestä. Näistä elokuvista viimeisin, A Serious Man (2009), herätti jälleen kerran saman väsyneen virren.

Uskoakseni syytökset kumpuavat osittain siitä taidokkuudesta, jolla Coenit sorvaavat jokaisen hahmonsa viimeistä piirtoa myöten haluamaansa muottiin. Kun jokainen naurettava mutta inhimillinen ele vangitaan suurennuslasin alle, on se helppoa tulkita ylemmyydentunnoksi. Coenien esikuva Stanley Kubrick sai kantaa samaa kylmän ihmisvihaajan viittaa vastaavankaltaisesta, etäältä tarkkailevasta otteestaan johtuen. Coeneilla tätä asennetta toki sävyttää lähes aina huumori, joka tiukkapipoisimpien harmiksi näkyy esimerkiksi hahmojen ulkonäön humoristisuudessa.

Tällainen tyypittely on mitä tyypillisintä Coenia, ja siinä he ovat myös tasaisen vahvoja. Eivät kaikki veljesten elokuvat silti mitään napakymppejä ole. Vanhemmista coeneista taajaan ylistetyt Miller’s Crossing (1990) ja Barton Fink (1991) eivät ole ikinä iskeneet omaan hermooni, ja veljesten fokus tuntui harhailevan vuosituhannen alun hupailuissa Sietämätöntä julmuutta (2003) ja Ladykillers (2004). Tosiasia on kuitenkin se, että heikoimmillaankin Coenit ovat elokuvantekijöinä huimasti useimpia aikalaisiaan edellä. Viime vuodet ovat olleet veljeksiltä yhtä juhlaa, kun mestarillista Menetettyä maata (2007) seurasi nopeasti hauska Burn After Reading (2008) ja toinen mestariteos, A Serious Man.

A Serious Manin päähenkilö Larry Gopnick on sikäli tavallinen hahmo veljesten elokuvissa, että hän saa niskaansa vastoinkäymisten ryöpyn. Yleensä onnettomuuksien alkusyynä on hahmon oma sokea ahneus, mutta Larry on päinvastoin mies, joka mantramaisesti hokee, ettei ole tehnyt yhtään mitään. Hän on tylsä ja väritön matematiikan opettaja, muttei tylsyydessään mikään kummajainen, vaan aivan tavallinen juutalainen perheenisä. Myös hänen vastoinkäymisensä ovat loppujen lopuksi hyvin tavallisia. Larry on seksuaalisesti turhautunut, kolaroi autonsa ja eräs hänen oppilaistaan yrittää lahjoa hänet antamaan paremman arvosanan. Joku panettelee Larrya töissä ja hänen vaimonsa haluaa eron.

Larryn omalla mittapuulla kaikki romahtaa, mutta ympäristö ei tähän reagoi, eikä kukaan oikeastaan tunnu edes näkevän näitä vastoinkäymisinä. Rabit vain kehottavat kuuntelemaan Jumalaa, jonka Larry pelkää kadottaneensa. Tämä sisäiseksi jäävän myllerryksen teema korostuu kohtauksessa, jossa Larry kiipeää katolle säätämään televisioantennia.

Katon jyrkät reunat ja naapuruston selvärajaisuus saavat tukea Skip Lievsayn upeasta äänikuvasta, joka täyttyy polkupyöräilijöiden kellonsoitosta, nurmikon kastelemisen äänistä ja hiljakseen lipuvien jenkkirautojen murinasta. Kaikki on periaatteessa kohdillaan, mutta televisiolähetykset kohisevat Larryn päässä, eikä hän tunnu saavan yhteyttä taivaalle muuten kuin auringonpistoksen muodossa. Ahdistavampana sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriitaisuus tulee esiin huikeassa kohtauksessa, jossa Larry puhuu vaimonsa ja tämän uuden miehen, Sy Ablemanin kanssa asumisjärjestelyistä.

Vaimon ja Sy Ablemanin vaatimukset ovat töykeitä ja itsekkäitä, mutta he esiintyvät hyväntekijöinä. Ulkoisen maailman järkähtämättömyys toistuu nyt tavassa, jolla näiden asut sointuvat toisiinsa ja ravintolan tapetteihin niin muodoiltaan kuin väreiltäänkin. Larry ei saa hämmentyneelle närkästykselleen mitään tukea, kun hänen uhkaajansa ovat yhtä ympäristön kanssa.

Edelliset esimerkit osoittavat, kuinka hahmojen jopa sarjakuvamaisuuteen asti menevä karrikointi on vain osa Ethan ja Joel Coenin tapaa rakentaa elokuvansa. Kuvaaja Roger Deakinsin kanssa he soveltavat samaa tarkkuutta myös muihin puitteisiin, jotka kiinnittyvät aina tarinan pinnan alla kulkeviin teemoihin. Käsittelen A Serious Mania pian vielä toisessa kirjoituksessa, jossa tarkastelen elokuvan uskontoaiheen mukana kulkevaa yhteiskunnallista pohjavirtausta. Se vahvistaa tulkintaani siitä, kuinka karrikointi on Coeneille enemmän kuin vain komiikan muoto, ja kuinka se punoutuu suoraan kiinni elokuvan keskeisiin ajatuksiin.

Tuotesijoittelu on arkea kaikissa vähänkään suuremmissa elokuvissa. Säännönmukaisuudestaan huolimatta se onnistuu yhä uudestaan ja uudestaan repimään katsojan irti elokuvan maailmasta puhkibrändättyyn mainosmediatodellisuuteen. Yhtä paljon kuin agenttiseikkailuja, James Bondit ovat tuotemerkkien kavalkadeja, joissa tappaminen keskeytyy säännöllisin väliajoin sopivien tuotteiden esittelyyn. On yhdentekevää kuinka pistävästi Daniel Craig tuijottelee vihollisia sinisilmillään, kun hänen kätensä keskittyvät vilauttelemaan Omegan uuden rannekellon ominaisuuksia kameralle.

Michael Bay on onnistunut välttämään tuotesijoittelun kirot tekemällä siitä olennaisen osan elokuviaan. Mainokset eivät häiritse eläytymistä, koska Bayn elokuvat näyttävät joka tapauksessa koko ajan mainoksilta, eikä kuvilla ole muuta tarkoitusta kuin vakuuttaa katsoja siitä kuinka awesomea kaikki on. Häpeämättömät, tuotemerkkejä nuoleskelevat kamera-ajot ovat miehen tavaramerkki siinä missä auringonlaskua vasten lentävät helikopterit tai suunnattomat bensaräjähdyksetkin. Esimerkiksi The Islandin (2005) härski mainoksilla herkuttelu suorastaan kannattelee elokuvan tylsimpiä draamakohtauksia.

On aivan valtavan kiusallista, kun Suomessa joku Ganes (2007) aloitetaan juntin kevythevin säestämällä makkaramainoksella. Jos elokuvastaan haluaa tehdä mainoksen, pitää valittu tie kulkea loppuun asti. Kuvien kunnioittaminen jonain taidetta muistuttavina haamuina on mainoselokuvissa turhaa ja vanhanaikaista.

Messias on tajunnut miten homma toimii ja myy kuvakieltään vanhoihin arvoihin vedoten. On nimittäin hellyttävää, että aina yhtä suhteettomuudentajuton Bay perustelee mainoskuviaan elokuviensa uskottavuudella. Tuotemerkkien esittelemisellä katsoja vakuutetaan Bayn mukaan siitä, että elokuva tapahtuu siinä samassa brändien täyttämässä maailmassa, jossa katsoja itsekin elää!

Miesrunoutta on Annikin Runofestivaalille tehty mainos.


Välillä teatterilevitykseen lipsahtaa elokuvia, joilla ei pitäisi olla sinne mitään asiaa. Enkä puhu nyt liukuhihnatason romanttisista komedioista tai rahastusmielessä suolletuista peruskauhuiluista, vaan elokuvista, joiden teatterilevitykselle ei vaikuta olevan mitään taloudellisesta perustetta. Yleensä tällaisten elokuvien teattereihin tuominen on silkkaa kulttuurityötä – merkittäviksi koettujen teosten tuomista sinne, minne elokuva kuuluu. Toisinaan sattuu kuitenkin niin, että tällainen elokuva onkin tavattoman huono, vähän niin kuin Nicolas Winding Refnin Valhalla Rising (2010).

”Nojatkaa taaksepäin, käärikää kuvitteellinen jointti ja nauttikaa matkasta.”
– Mads Mikkelsenin ohje elokuvan katsojille.

Valhalla Rising on niitä elokuvia, jollaisia tavataan luonnehtia meditatiivisiksi. Tässä tapauksessa se tarkoittaa Mads Mikkelsenin ja muiden rumien miesten hidastettua hortoilua metsissä humisevan musiikin säestyksellä. Ollaan ristiretkeläisiä matkalla luvattuun maahan eikä puhuta mitään vaan tuijotetaan tuimasti. Sen voi sitten helposti lukea allegoriaksi vähän mistä vaan.

Yhtään tuskainen olo minulla ei silti teatterissa ollut. Valhalla Rising on huonoudessaankin piristävä outolintu Finnkinon multiplekseissä. Trippimäisyyskin toimi jollain tasolla, koska musiikki ei ollut kehnoa. Ajatusten köyhyyttä enemmän virran vietäväksi antautumista häiritsi se, että Valhalla Rising oli aivan poskettoman ruma elokuva. Digitaalisella Red One -kameralla oli saatu taltioitua niin karmivaa jälkeä, että se näytti lähinnä muutaman satasen markettikameralla kuvatulta. Jyrkät kontrastit, kuolleeksi puhkipalanut valo ja käsivarakameran heiluminen tekivät oikeasti pahaa. Mieli ei kykene käsittämään, miten tätäkin elokuvaa on kyetty hehkuttamaan teknisestä taituruudesta.

En tiedä mikä kuvio Valhalla Risingin on Suomessa teattereihin tuonut, mutta tavallaan se muistutti Jarmuschin The Limits of Controlin (2009) tapausta. Tuo elokuva tuotiin tänne ihan puhtaasti ohjaajansa meriittien takia ja siksi, että edellinen Broken Flowers oli Jarmuschin menestynein elokuva. Sekin oli jääräpäisesti fiilistelevää elokuvaa, mutta huomattavasti nautittavammassa muodossa kuin Valhalla. Elementtiensä niukkuudessa sekin oli elokuva, jonka katsoja saattoi silti käsitellä parilla ylimielisen kyynisellä kommentilla ja siirtyä pätemään laiskasti seuraavan kohteen äärelle.

The Limits of Control vittuilee katsojalle tiukasti omaa polkuaan kulkiessaan ja saattaa sen tähden vaikuttaa Valhalla Risingin kaltaiselta tyhjältä astialta. Sen harvat rakennuspalikat on kuitenkin aseteltu niin, että lopussa elokuva kasvaa kaikkien odotusten vastaisesti liikuttavaksi vapauden ylistykseksi. Oma vaatimaton lyhytelokuvani The Hangman on komedian muotoon puettu tulkintani Jarmuschin teoksesta.

The Hangman kumpusi halusta tehdä elokuva, joka yksinkertaisesti näyttää tiettyjä asioita katsojalleen. Tässä on tämä mies, kiipeämässä ylös tätä rinnettä. Se oli irtiotto kaikesta siitä suunnittelusta ja vatvomisesta, joka yleensä liittyy vahvasti elokuvien tekemiseen. Epäilemättä The Hangmanin voi kuitata yhtä helposti kuin itse kuittaan Valhalla Risingin.

Äärimmäisyyksiin menevä elokuvakerronta on aina helppo maalitaulu. Nopeutta meille myydään kosolti, mutta perusteltu hitaus on siinä määrin harvinaista herkkua, että Valhalla Risingin kaltaisen munauksen äärelläkin voi huomata viihtyvänsä. Kiitos siis Scanboxille tämänkin kummajaisen maahantuonnista, melkein viihdyin.

Kirjoittajan mielestä Béla Tarrin seitsemän ja puoli tuntia kestävä Sátántangó (1994) on yksi 1990-luvun parhaista elokuvista.

Joidenkin elokuvien odottaminen on kerrassaan piinaavaa. Terrence Malickin moneen kertaan myöhästyneen The Tree of Lifen pitäisi viimein ilmestyä tänä vuonna, mutta henkeäni en ala kyllä vieläkään pidättelemään. Tietoa tipahtelee sen verran harvakseltaan ja pienissä erissä, että Youtube-videot elokuvassa mahdollisesti esiintyvän puun istuttamisestakin kelpaavat.

Elokuvassa ilmeisesti pääroolin tekevä Brad Pitt on nyt suostunut kertomaan seuraavaa
Empirelle:

”It’s this little tiny story of a kid growing up in the 50s with a mother who’s grace incarnate and a father who’s oppressive in nature. So he is negotiating his way through it, defining who he’s gonna be when he grows up. And that is juxtaposed with a little, tiny micro-story of the cosmos, from the beginning of the cosmos to the death of the cosmos.”

Voisiko tämän perusteella olettaa, että Malick palaisi jossain määrin 1970-luvun elokuviensa tunnelmiin? Sekä Julma maa (1973) että Onnellisten aika (1978) nähtiin nuorten kertojiensa kautta. Julmassa maassa karmea väkivalta suodattui teini-ikäisen pariskunnan naivismin lävitse miltei hellyttävänä. Onnellisten ajan kolmiodraama taas sekoittui lapsen näkemänä peltotöiden kovaan arkeen ja Amerikan Keskilännen maisemien kauneuteen.

Malickin myöhemmät elokuvat Veteen piirretty viiva (1998) ja The New World (2005) olivat monille vaikeammin sulatettavia tapauksia ehkä juuri siksi, että niiden runollisen paljaat kertojanäänet kuuluivat aikuisille ihmisille. Kenties The Tree of Life yhdistää varttuvan ihmisen kuohut ja kosmoksen myllerrykset maagisella tavalla yhdeksi, jolloin kaikilla olisi taas kivaa.

Gilliamin kuvakarkit

Touko 1, 2010

Terry Gilliam saattaa olla epätasainen ohjaaja, mutta tylsiä kuvia hän ei juurikaan tee. Tässä muutama poiminta elokuvasta 12 apinaa (1995).

Hahmon hulluuden tai sekavuuden kuvaaminen laajakulmalinssiä ja vinoa kuvakulmaa käyttämällä saattaa olla klisee, mutta toisinaan se tuottaa hauskoja tuloksia.

Aina ei tarvitse panna kameraa vinoon. Riittää, kun yksityiskohdat ovat vinoja.

Brad Pitt ja nolla käytöksessä.

Tältä näyttelijöistä käsittääkseni tuntuu koekuvauksissa.

%d bloggers like this: