”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen. Teknistä jargonia ja hiusten halkomista ei kaihdeta, mutta teksteissä pyritään kansantajuisuuteen ja toisinaan myös poleemisuuteen. Kirjoitusten tarkoituksena ei ole palvella vain elokuvauksen tekniikasta kiinnostuneita, sillä kuva-analyysi on myös katsomissuositus ja kunnianosoituksen muoto.

Brian De Palman ja Al Pacinon gangsteritarina Carlito’s Way (1993) otettiin vastaan kaksikon kymmenen vuotta aiemmin tekemän Arpinaaman ihan kivana uudelleenlämmittelynä. Elokuvan viimein nähdessäni varauduin siis kädenlämpöiseen rikostarinaan, enkä lainkaan osannut varautua siihen mestariteokseen, joka Carlito’s Way on.

Pacino näyttelee entistä rikollista Carlitoa, joka pääsee 30 vuoden kakustaan viidellä vuodella juttunsa tutkinnassa tapahtuneen virheen vuoksi. Carlito julistaa kovaan ääneen olevansa muuttunut mies ja pysyvänsä vastedes kaidalla tiellä. Pacinon esittäminä näistä tunnustuksista välittyy kuitenkin enemmän viekkaus ja röyhkeys kuin aito katumus, joten katsoja voi vain olettaa Carliton hautovan pahojaan.

Brian De Palma tekee viisaasti, ja paljastaa Carliton tunteet puheen sijasta kuvin. Carlito kaipaa entistä rakastaan, Gailia, jonka kadotti linnaan jouduttuaan. Hän seuraa naista tämän tanssisalille ja kiipeää vastapäisen talon katolle seuraamaan rakastettunsa tanssia. Sateen läpi nähtynä kuva tanssivasta naisesta on aistivoimaisempi ja eroottisempi, mutta jotenkin myös tavoittamattomissa. Kun Gail sitten asettaakin kätensä samanlaiseen asentoon kuin roskiksen kantta sateensuojana pitelevä Carlito, katsoja ymmärtää näiden kuuluvan yhteen ja tajuaa, mikä todella ajaa Carlitoa kohti rehellistä elämää.

Myöhemmin Carlito ja Gail keskustelevat jälkimmäisen asunnon ovella. Gail ei päästä miestä sisään, vaan toteaa, että jos tämä haluaa tulla, tämän täytyy murtaa oven turvaketju. Carlito sanoo moisen riehumisen kuuluvan entiseen elämäänsä.

Tietenkin Carlito murtaa oven, mutta nyt kyse ei ole vain romanttisesta eleestä. Elokuva on sarja kohtauksia, joissa parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivää Carlitoa maanitellaan takaisin vanhoihin metkuihin, ja vähä vähältä tämä huomaa ajautuvansa yhä kauemmas unelmastaan. De Palma kertoo tämän tarinan huikean visuaalisella tyylillään, jonka skaala ulottuu edellämainituista pienistä vihjailuista lopun hiuksianostattavan virtuoosimaiseen takaa-ajoon.

Vuosituhannen taitteessa Cahiers du cinéma nimesi Carlito’s Wayn 1990-luvun parhaaksi elokuvaksi.

Mainokset

Utuisia elokuvia

kesäkuu 21, 2010

Uneton 48 -kilpailu osoitti, kuinka laajasti digitaaliset järjestelmäkamerat on otettu käyttöön indie-elokuvissa. Reilun tonnin kameraan saa kunnollisen objektiivin ja tuloksena on komeaa FullHD -jälkeä. Tai olisi, jos kameroita osattaisiin käyttää.

Järkkärit ovat tuoneet muassaan myös pari hyvin rasittavaa vaivaa. Kevyillä kameroilla kuvaavat ovat innostuneet helpon käsivarakuvauksen riemuista, mutta unohtaneet, että heiluvaa kuvaa voi olla hyvin rasittava katsoa. Ongelmaa pahentaa juuri laitteen keveys, jolloin tärinä on nopeampaa kuin isolla kameralla. Jalustaa tai jotakin muuta vakautussysteemiä saa käyttää.

Kamerat mahdollistavat myös perinteisiä videolinssejä elokuvamaisempaa jälkeä tuottavien lasien käytön, minkä näkyvin muutos on pienemmässä terävyysalueessa. Halutut yksityiskohdat saadaan erottumaan paremmin taustasta, jonka saa nyt hienon sumeaksi. Ongelmana on se, että näillä objektiiveilla ei osata tarkentaa. Käsivarakuvaukseen yhdistetty vaikeampi tarkennus on johtanut siihen, että näyttelijät vilahtavat kuvassa hetkellisesti tarkkoina ja katoavat sitten taas pehmeään sumuun. Varsinkin Unettoman finaalinäytöksessä oli tavattoman rasittavaa katsoa suurelta kankaalta, kun tarkennus oli vain hetkittäisesti kohdillaan. Jälleen, jalustaa saa käyttää, ja kuvaaja voi ilmoittaa jos fokuksen kanssa pelaaminen ei mennyt ihan putkeen.

Kuvaajien taidoilla on onneksi tapana kehittyä, mutta odotellessa voi muokata kuvaustyyliään paremmin käytettävään laitteistoon sopivaksi.

Kuvattu Jameksen kameralla!

kesäkuu 19, 2010

Tätä ei ihan joka päivä näe. Resident Evil: Afterlifen traileri on ihan tyypillinen mainos ilmeisen kehnolle toimintaelokuvalle, mutta kohdassa 0:48 putoaa pommi. Ruutuun ilmestyy teksti, joka ei suinkaan hekumoi Milla Jovovichin, ohjaaja Paul W.S. Andersonin tai edes elokuvan pohjana olevan pelisarjan meriiteillä, vaan kertoo seuraavaa:

Filmed with the James Cameron / Vincent Pace Fusion Camera System.

Huh. Kiinnostavinta elokuvassa on siis se, että se on kuvattu samalla kameralla kuin Avatar. Pitäisiköhän mennä leiriytymään lippuluukun eteen.

Elokuvan historia tuntee lukuisia tapauksia, joissa elokuvan syntytarina ja kohtalo muodostuvat yhtä kiehtoviksi kuin itse elokuva. Robert Rodriguezin El Mariachin viehätykseen liittyy olennaisesti tieto sen 7000 dollarin budjetista, jonka ohjaaja kertomansa mukaan raapi kasaan osallistumalla lääketieteellisiin kokeisiin. Von Stroheimin Ahneudessa on erityistä kaikua, koska tuosta kymmentuntisesta elokuvasta on tallella vain rippeitä. Yleistä on sekin, että elokuva saa ympärilleen miljoonilla maksettua ylimääräistä hehkua Avatarin kaltaisten spektaakkelien tapaan.

Harvoin minkään elokuvan kohtalo kuitenkaan kietoutuu niin tiiviisti itse elokuvassa kerrottavaan tarinaan kuin John Cassavetesin Kiinalaisen kiristäjän murhan (1976/1978) kohdalla. Sekä elokuva että sen tarina ovat kuin oppikirjaesimerkkejä taiteilijan peräänantamattomuuden tärkeydestä. Yhdessä ne muodostavat tarinan, joka jokaisen elokuvantekijän tulisi tuntea.

Vuonna 1975 Cassavetes oli huipulla. Hänen itse rahoittamansa ja levittämänsä A Woman Under the Influence (1974, suomeksi Naisen parhaat vuodet!) oli osoittautunut yhdeksi ensimmäisistä riippumattoman elokuvan kassamenestyksistä. Cassavetes sai Oscar-ehdokkuuden ohjauksesta, Gena Rowlands naispääosasta. Ohjaustarjouksia sateli, niiden joukossa projekti nimeltä Yksi lensi yli käenpesän. Menestys oli kuitenkin tullut pitkän ja ankaran taistelun kautta, jonka jäljiltä Cassavetes tunsi olevansa lopussa. Elämänsä loppuun saakka hän kertoi ystävilleen, että jokin hänessä kuoli kivikkoisella matkalla menestykseen, ja että hänen parhaat työnsä oli tehty ennen vuotta 1975.

Tässä tilassa Cassavetes päätti tehdä elokuvan, joka poikkeaisi kaikista hänen aiemmista elokuvistaan. Kiinalaisen kiristäjän murha olisi elokuva, jonka hän tekisi älyllisenä työnä, erotuksena tunteen kuljettamista aiemmista ohjauksistaan. Jonkinlaista laskelmointia oli jo siinä, että Cassavetes päätti tehdä gangsterielokuvan, jollaiset olivat kuumaa tavaraa kahden ensimmäisen Kummisedän jäljiltä.

Cosmo Vitelli on yökerhon pitäjä, joka elokuvan alussa saa maksettua viimeisetkin velkansa gangstereille, jotka ovat rahoittaneet hänen liiketoimintansa. Cosmo on nyt vapaa mies, joka juhlistaa tapausta lähtemällä viettämään iltaa kolmen tanssijattarensa kanssa. Matka käy gangsterien pyörittämälle kasinolle, jossa Cosmo häviää rahansa, ottaa velkaa ja häviää loputkin. Velan hoito ei kuitenkaan mene Cosmon kaavailujen mukaan, kun maksuksi vaaditaankin rahan sijaan palvelusta. Cosmon pitää tappaa gangsterien kanssa kilpaileva kiinalainen rikollispomo.

Cosmoa esittää elämänsä roolissa Ben Gazzara, mies joka roolihahmonsa tavoin oli tarkka tyylistään ja arvokkuudestaan. Yökerho on Cosmon oma valtakunta, hänen oma todellisuutensa, jonka vuoksi hän on joutunut taistelemaan. Cosmo rinnastuu tietysti Cassavetesiin, ja elokuvaa voidaankin pitää varsin henkilökohtaisena tilintekona. Gazzara ei aluksi löytänyt tarttumapintaa hahmoonsa, ja kertoi epäilyksistään Cassavetesille. He olivat juuri kuvaamassa kohtausta, jossa Cosmo palaa kasinolta, ja istuivat kahdestaan auton takapenkillä. Puheet puhtaasti älyllisestä elokuvasta saattoi unohtaa, kun Cassavetes laski kameransa ja alkoi kertoa kyynelsilmin:

”Ben, tiedätkö keitä nuo gangsterit ovat? He ovat kaikkia niitä, jotka yrittävät estää minua ja sinua saavuttamasta unelmiamme. Pukumiehiä, jotka estävät taiteilijaa tekemästä mitä tämä tahtoo. Pikkusieluisia ihmisiä, jotka nakertavat sinua. Sinä vain tahdot, että sinut jätettäisiin yksin taiteesi kanssa, mutta sitten tiellesi tulee kaikki tämä paska, kaikki nämä maanvaivat. Miksi sen täytyy olla niin?”

Cassavetes oli Hollywoodissa hankalan ihmisen maineessa, koska hän ei suostunut kompromisseihin ohjaamiensa elokuvien suhteen. Näyttelemällä rahaa projekteihinsa hankkineen miehen omat elokuvat olivatkin usein itse rahoitettuja. Tuottajien, teatterinpitäjien ja muiden johtajien toiminnan hän koki usein petolliseksi. Siksi onkin erityisen mielenkiintoista, että velasta päästyään Cosmo hankkiutuu välittömästi uusiin velkoihin. Unelmastaan huolimatta hän kokee helpommaksi olla toisten armoilla ja kulkea näiden osoittamaa tietä. Kiinalaisen tappaminen muodostuu siis kysymykseksi integriteetistä ja toisten tahtoon taipumisesta.

Elokuvanteossa on usein kyse katsojien oletettujen odotusten myötäilystä ja niistä poikkeamisesta. Myötäilyllä voi saavuttaa kiitoksia ja hyväksyntää, mutta tulokset saattavat olla tekijälleen merkityksettömiä. Tämä vaihtoehto oli Cassavetesille mahdottomuus, Cosmo sen sijaan taipuu gangsterien tahtoon. Cosmo kuvastaa taiteilijan sitä puolta, joka janoaa hyväksyntää ja taukoa ikuiseen taisteluun.

Elokuva ei silti tarkastele Cosmoa ylhäältäpäin ja tuomitse tätä tämän tekojen tähden. Todellinen neronleimaus on se, että Cosmon yökerho, Crazy Horse West, on todellinen murju. Vähäpukeisten naisten ja hikoilevan tirehtöörin ympärillä pyörivät esitykset ovat amatöörimäistä räpiköintiä tissejä janoavan yleisön edessä. Tekemällä Cosmon ohjaamista esityksistä kehnoja elokuva välttää hahmon turhan ylevöittämisen ja kiinnittää huomion itse asiaan – omasta näkemyksestä kiinni pitämisen tärkeyteen ja sen kanssa sotivaan arvostuksen kaipuuseen.

Cassavetesin oman asenteen vakavuutta kuvaa tarina siitä, kuinka tekijät valmistautuivat kuvaamaan kohtausta, jossa Cosmo saapuu tappamaan kiinalaista. Väkivaltaa inhonnut ohjaaja vihelsi pelin poikki ja vei näyttelijät sekä kuvausryhmän läheiseen hampurilaispaikkaan pohtimaan pitäisikö Cosmon ampua kiinalaista. Aikaa tähän kului iltakuudesta keskiyöhön, minkä jälkeen kohtaus kuvattiin. Juonen kannalta kyseinen yksityiskohta on loppujen lopuksi merkityksetön, koska keikan jälkeen gangsterit joka tapauksessa haluavat Cosmon päiviltä. Merkityksellistä ei ole vain se, miten valkokankaan tapahtumat vaikuttavat elokuvan myöhempiin tapahtumiin, vaan myös se, miten ne vaikuttavat todelliseen maailmaan. Voidakseen näyttää murhan elokuvassaan Cassavetesin täytyi olla vakuuttunut sen perusteluista.

Murhareissun jälkimainingeissa Cosmo saa luodin kylkeensä, mikä sekään ei johda käänteeseen juonessa, vaan tavassa, jolla Cosmo katsoo maailmaa. Ulkokuorensa aina edustuskelpoisena pitämään pyrkinyt mies vaeltaa Crazy Horseen ja kohtaa tutut ihmiset hymyssä suin, mutta hän on nyt muiden tietämättä vieraana omassa valtakunnassaan. On kuin Cosmon maailma olisi pysähtynyt kaiken muun jatkaessa radallaan, eikä mies saata kuin tarkkailla kaikkea verhon takaa. Minkä Cosmo ennen tiesi, hän nyt kyseenalaistaa ja tuntee vihlontana kyljessään.

Nämä kohtaukset ovat järisyttävyydessään Cassavetesin uran huikeimpia, ja niissä yhtäläisyydet häneen itseensä tulevat ilmeisimmiksi. Cassavetes oli klovni, joka esiintyi kaikissa tilanteissa ja kätki sisimpänsä hassuttelun taakse. Klovnin kyynelien voi miltei nähdä virtaavan pitkässä ja pinnalta iloisessa kuvassa, jossa Cosmo istuu yökerhon takahuoneessa ja kannustaa työmoraalinsa kadottaneita tanssijattariaan:

”Me selvitämme tämän. Kaikki selviää, mutta se vaatii työtä. Jos haluaa tuntea olonsa mukavaksi, täytyy työskennellä lujasti. Ihmiset huijaavat itseään. He tietävät milloin ovat syntyneet, minne ovat menossa. He tietävät menevätkö taivaaseen vai helvettiin. He luulevat tietävänsä sen. He huijaavat itseään. Mutta ainoat ihmiset, jotka ovat onnellisia, ovat he, jotka tuntevat olonsa mukavaksi. Minä olen onnellinen, kun olen jotain muuta kuin olen, jotain mitä ihmiset haluavat minun olevan.”

Tämän aikana Cosmo ei paljasta, että häntä on ammuttu. Luoti on totuus kultaisten sanojen ja leveän virneen takana. Hän antaa muille itsestään sen, mitä nämä haluavat – kuvan, jonka hän on itsestään heille piirtänyt. Ihmiset hänen ympärillään eivät näe, kuinka perustavanlaatuisesti kaikki on muuttunut, koska esityksen on jatkuttava. Kun Cosmo lopuksi vaeltaa yöhön, lopputekstien aikana kuulemme tämän nauhoittamia, tunnelmaa nostattavia lavaspiikkejä ja yleisön hurrauksen. Mies on poistunut, mutta hänen esityksensä jatkuu.

Kiinalaisen kiristäjän murha oli täydellinen katastrofi niin yleisön kuin kriitikoidenkin silmissä. Kaikki vihasivat sitä ja huono sana levisi nopeasti. Teatterit peruivat varauksensa. Elokuva, jonka Cassavetes oli maksanut omasta taskustaan, oli käytännössä kadonnut teattereista kaksi viikkoa ensi-iltansa jälkeen. Cassavetes oli menettänyt kaksi miljoonaa dollaria ja maineensa. Hän sai jälleen huomata olevansa kuin Cosmo, jonka unelmalle yleisö ei antanut arvoa ja jonka gangsterit halusivat haudata.

Kaksi vuotta myöhemmin Cassavetes leikkasi elokuvan uusiksi, koska piti aiempaa leikkausta kiirehdittynä. Parikymmentä minuuttia lyhyempää versiota ei edes näytetty Yhdysvalloissa, mutta menestyi hyvin Euroopassa, jossa Cassavetesin elokuviin oltiin aina suhtauduttu myönteisemmin. Tämä lyhyempi ja parempi versio nähtiin myös Suomen valkokankailla. Alkuperäinen versio tuli uudestaan nähtäville ensimmäisen kerran vasta 2004 osana Criterion Collectionin upeaa Cassavetes-boksia, joka julkaistiin myös Suomessa, joskin ilman hienoa Constant Forge -dokumenttia ja muita lisäherkkuja.

On miltei sopivaa, että Kiinalaisen kiristäjän murha koki maineenpalautuksen vasta kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se on elokuva siitä taistelusta, jota jokainen omaa tietänsä kulkeva joutuu käymään. Ristiriitainen Cosmo Vitelli on omanarvontuntoinen mies, jolta riisutaan kaikki gloria elokuvan mittaan, mutta joka kaikesta huolimatta kohtaa lopussa odottavan pimeyden pää pystyssä. Elokuva jättää viisaasti kertomatta, onko Cosmo viisastunut matkansa varrella. Yökerhonsa takahuoneessa, työtovereidensa ympäröimänä hän tietää kuitenkin jättäneensä jäljen maailmaan, joka ei häntä osaa arvostaa.

John Cassavetes oli vähintään yhtä ristiriitainen mies, joka kulki päättäväisesti valitsemaansa polkua ilman mitään taetta sen päässä olevasta valosta. Kun Cassavetes kuoli 1989, uutiset mainitsivat menneiden vuosien luonnenäyttelijän menehtymisestä. Hänen elokuvistaan vain kaksi oli tuottanut rahaa ja saanut kiitosta Yhdysvalloissa. Nyt Kiinalaisen kiristäjän murha tunnustetaan yhdeksi 1970-luvun merkkiteoksista ja Cassavetes luetaan mestareiden joukkoon. Taiteilija, joka tunsi olevansa lopussa, kiteyttikin tunteensa uransa kirkkaimmaksi timantiksi. Ihminen on ehkä poistunut, mutta hänen sanansa kaikuvat yhtä pistävän läpäisevinä kuin aina.

”Me hymyilemme, me itkemme. Suuria, kimmeltäviä kyyneliä, jotka satavat lavalle. Ja me teemme heidän elämistään hieman iloisempia, jotta heidän ei tarvitse kohdata itseään.”

Uneton 48 -finalistit 2010

kesäkuu 13, 2010

Tässä ovat omat arvioni vuoden 2010 Uneton 48 -finalisteista. Vaikka esitänkin teksteissä paljon kritiikkiä, ovat kaikki elokuvat mielestäni hienoja suorituksia 48 tunnin puitteissa. En kuitenkaan arvioi elokuvia mitään 48-vammaa vasten, vaan sen pohjalta mitä niissä näkyy tai ei näy. Elokuvat voi katsoa täällä.

Parhaat:

Spotless – Kuori
Perusdraamaa ilman kuvallista kikkailua, mutta hyvin kerrottuna. Kokonaisuus oli tasapainoinen, hyvin näytelty ja teknisesti toimiva. Kaikki oli koko ajan katsojan ymmärrettävissä, ja elementit rakentuivat loogisesti toistensa päälle. Varsinaista kasvutarinaa en tästä tosin onnistunut löytämään. Myös taskuvarkaudet olisi voinut kuvata hieman jännittävämmin. Eheytensä puolesta kuitenkin toinen suosikeistani.

Montaasi – 1000 auringon kirkkaus
Sympaattinen elokuva. Minuutin kohdalla tuleva käänne oli hieno. Vähän jäi kuitenkin sellainen maku, että materiaali oltiin jouduttu venyttämään elokuvan kustannuksella kolmeen minuuttiin. Lähinnä tämä johtui trippailuosuudesta, joka oli liian vähistä aineksista koottu eikä ihan muun materiaalin tasolla. Kaikkiaan jotenkin todella hyväntuulinen juttu, etenkin näyttelijöiden ansiosta. Tässä oli sellaista aitouden tuntua, jota muissa finalisteissa ei ollut. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kymmenikön sykähdyttävin. Nostan hattua, jos tämä oli kuvattu filmille. Nettivideon huonolaatuisuuden takia sitä on vaikea sanoa.

Hyvät, mutta epätasaiset:

Perhekerho – Hääpäivä
Alkoi lupaavasti, mutta jämähti sitten ideoihin, joita ei kehitelty loppuun saakka. Natseista olisi voinut repiä irti paljon enemmän ja appiukon vierailu huoltoaseman takahuoneessa oli täysin perustelematon ja päämäärätön. Tärisevästä kuvauksesta huolimatta kuvallisesti mielenkiintoinen, ja lopun morsian oli erityisen hauska.

Riskiryhmä – Kalkkilaivan kapteeni
Sekoitti ihailtavan itsevarmasti kaksi erillisiltä tuntuvaa todellisuuden tasoa. Jossain vaiheessa elokuva alkoi silti luisua liiallisen fiilistelyn puolelle ja tuntui, että se vähän karkasi tekijöiden käsistä. Äänityksen kehno taso häiritsi. Kuvauksen heiluvaisuus oli aivan erityisen ärsyttävää tässä, koska visuaalisesti elokuva olisi muuten ollut lavastusta myöten niin eheä. Puutteistaan huolimatta miellyttävän omaperäinen ja herkkäkin. Näyttelijät olivat hyviä.

Korruptio – Siveyden sipuli
Melko onnistunut outoilu, jonka äänimaailma oli hyvin toimiva. Kärsi liian hämärästä valaistuksesta. Tämänkaltaisten elokuvien tekeminen on aina melkoista tasapainottelua rautalangasta vääntämisen ja liiallisen mystisyyden välillä. Nyt kallistuttiin hieman liikaa jälkimmäisen puolelle. Ainakin minulle jäi mysteeriksi, mitä lopussa oikeastaan tapahtui. Mitä viimeisellä lautasella oli, ja miksi molempien naisten kädet olivat likaiset? Pieni lisävalotus tässä suhteessa olisi voinut avata elokuvaa ratkaisevasti.

Raakileet:

Silent Paprika Films – Sisäpiiri:
Ihan hauska idea, mutta toteutus oli liian epäselvä. Alussa olisi voitu tehdä vähän paremmin selväksi, että hahmot päätyvät sisäpihalle ovista, jotka eivät sinne johda. Nyt elokuvaa katsoessa joutui arvuuttelemaan liikaa. Esimerkiksi kohdassa, jossa ensimmäinen hahmo astuu pihalle, syntyy tämän tylsistyneestä katseesta vaikutelma, että hän on omalla tutulla pihallaan. Hahmon krapulaisuus hämää luulemaan, että tämä kävelee pihalla ympäriinsä vain koska on jonkinlainen elämän joutopoika elämänsä kanuunassa. Myös lopun käänne tuli liikaa puskan takaa ja tuntui vähän selittelyltä. Olisi ollut ehkä parempi, jos hahmojen määrä olisi vähennetty kolmeen ja näitä olisi sitten pohjustettu huolellisemmin. Nyt ei tullut sellaista tunnetta, että elokuva olisi vienyt katsojaa, vaan että katsoja sai jahdata elokuvaa.

Karate Ninjas – Perheyritys
Mukadokumentit soveltuvat tyylinsä puolesta hyvin Unettomaan, mutta mielestäni Perheyritys oli finalistiksi luvattoman laiska. Verrattuna esimerkiksi vuoden 2008 kielipoliiseista kertovaan finalistiin, Perheyrityksen vitsit eivät olleet kovinkaan hauskoja tai kekseliäitä. Vaikka lopun taistelukohtaus oli hupaisasti toteutettu, se ei tuntunut juurikaan liittyvän muuhun elokuvaan.

V.I.P. – Päivän matka yöhön
Lähti käyntiin hyvin lupaavasti, mutta oli kertonut kaiken jo puolentoista minuutin kohdalla. Tämän jälkeen ei saatu tietää oikeastaan yhtään mitään sellaista, mitä ei olisi voinut päätellä alusta. Kuvaus oli tarkoituksenmukaista, mutta olisin kaivannut lisää erilaisia kuvia kohtiin, joissa päähenkilö istuu kavereidensa kanssa ryypiskelemässä. Pääosan esittäjä oli luonteva roolissaan, jota ei harmillisesti lähdetty syventämään mitenkään.

Kirkkaat Nivelet – Syvä unettomuus
Film noir -mukaelma, jossa on ihan hauskoja leikittelyjä lajityypin kliseillä, mutta joka tuli ja meni jälkiä jättämättä. Tuomaristo oli tänä vuonna ilmeisesti mieltynyt varjotaisteluihin.

Jupeliskupelikset – Vaara uhkaa
Ensimmäinen kohtaus veti mukaan esimerkillisen hienosti ja toimi musikaalina hienosti. Sitten elokuva jämähti staattisiin kohtauksiin ja laahaaviin balladeihin, jotka vahvistivat käsitystäni siitä, että musikaali pitäisi poistaa Unettoman lajityyppivalikoimasta. Kirkossa kuvattu pimeä kohtaus ei toiminut visuaalisesti lainkaan ainakaan tummana nettivideona. Sääli sinänsä, koska ensimmäisessä kohtauksessa oli todella hyvää tekemisen meininkiä.

Yleisesti ottaen finalistien taso oli melko heittelehtivä, enkä mitenkään kykene ymmärtämään kaikkia tuomariston valintoja. Harmillisen moni finalisteista käynnistyi lupaavasti, mutta tilanteita ei onnistuttu kehittelemään eteenpäin. Pelkkä hyvä yritys ei riitä nautinnolliseen katselukokemukseen, vaan päinvastoin saa turhautumaan menetettyjen mahdollisuuksien äärellä. Varsinaisesti huonoja elokuvia joukkoon ei silti mahtunut. Jotenkin vain odotin, että finalisteissa olisi ollut enemmän valmiin tuntuisia töitä. Toivottavasti Spotless tai Montaasi vie potin kotiin. Onnittelut kuitenkin kaikille finaaliin selviytyneille ja alakategorioissa pärjänneille.

Oman elokuvamme löydät täältä.

“Näkäräisiä” on sarja uusia, itsenäisiä lyhytelokuvia.

Äideistä parhaimmat osallistui Uneton 48 -kilpailuun, jossa kilpailijoiden on tehtävä elokuva 48 tunnissa. Joukkueemme Vesilapsi sai tyylilajikseen yliluonnollisen elokuvan, minkä tuloksena syntyi tämä, ainakin omasta mielestäni varsin hulvaton pätkä.

Elokuva sai ehdokkuudet parhaasta naispääosasta (Leila Karttunen) ja leikkauksesta (Sami Pöyry).

Lajityyppien mukanaan tuomat kaavat ovat useimmiten kuolettavan tylsiä. Genre-elokuvien ennalta-arvattavuus ei tuhoa elokuvia vain juonen tasolla, sillä katsojan iloa tapetaan myös ikuisesti samanlaisina toistuvien yksittäisten repliikkien ja kuvien tasolla. Parhaillaan teattereissa pyörivä Kick Ass on alussa ihan hauska ja anarkistinenkin supersankariväännelmä, mutta jossain puolivälin tienoilla sekin vähitellen lakkaa yrittämästä ja muuttuu yhdeksi sankaritarinaksi muiden joukossa. Loppua ei erota Hämähäkkimiehistä kuin sankarin trikoiden perusteella.

Viikonloppuna katsoin televisiosta noin miljoonannen kerran ensimmäisen Die Hardin (1988). En ollut nähnyt sitä vähään aikaan, joten sen loistavuus iski taas kuin paineaalto hissikuilusta. Die Hard on yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista, vaikka se seurailee lajityypin kaavoja viimeistä piirtoa myöten. Koska kaikki on tehty kivenkovalla ja samaan aikaan hurtin humoristisella asenteella, tuttujen palasten paikoilleen loksahtelua ei seuraa tylsistyneenä vaan suorastaan juhlallisessa tunnelmassa. Noin sen olisi pitänyt aina mennä!

Vaikka suurimmat elokuvalliset esikuvani ovat kentän daideellisemmalta laidalta, arvostan aivan suunnattomasti genre-elokuvan parhaita tekijöitä. Sillä saralla täytyy onnistuakseen olla aivan päänräjäyttävän hyvä, koska palikat ovat kaikille tuttuja ja osat täyttävät tehtävänsä vain, jos koko kone toimii kuin rasvattu. Die Hardissa näin tapahtuu ja elementit alkavat syöttää energiaa toisiinsa kuin pysäyttämättömänä ketjureaktiona.

Viihde-elokuvan armottomuus tekijäänsä kohtaan on kytköksissä siihen harhaluuloon, jonka mukaan kriitikoille kelpaavat vain brutopialaiset taide-elokuvat. Viihde-elokuvien tehtävänä on yleensä vain viihdyttää. Jos elokuvan pinta halkeilee, sen takaa ei paljastu mitään pelastavaa viehätystä vaan humpuukimaakarien velttoa huolimattomuutta. Niinsanotussa taide-elokuvassa kerronnan vetävyys ei välttämättä ole etusijalla, ja elokuvaa joutuukin usein tarkastelemaan useammasta vinkkelistä. On ilmeistä, että Yön ritarin (2008) ylisähäkät taistelukohtaukset ovat kehnosti toteutettuja ja siksi puuduttavia, mutta kun Tarkovskin Nostalgiassa (1983) kannetaan kynttilää yhdeksän minuutin ajan tyhjän uima-altaan halki, tapahtuman ”tylsyydestä” tulee täysin epäolennainen seikka.

Katsojana janoan nähdä elokuvia, jotka näyttävät minulle jotakin merkityksellistä. Mitä vähemmän merkityksiä kuvissa piilee, sitä ekonomisempia niiden pitää olla. Valitettavasti systeemi toimii niin, että kun Die Hard 4.0 tehdään 110 miljoonalla dollarilla, se tungetaan taatusti näytille jokaiseen niemeen ja notkoon, vaikkei Len Wiseman onnistu tuomaan kankaalle edes murto-osaa siitä näkemyksestä, jonka John McTiernan ykkösosaan latasi. Siksi elokuvateatterit pursuavat mittoihin tehtyä mitäänsanomatonta miljoonaroskaa, ja siksi Apichatpong Weerasethakulin kaltaisten tekijöiden ainoa toivo päästä elokuvineen Suomeen on voittaa Kultainen palmu. Siksi minä olen kurkkuani myöten täynnä kaavoja ja ihmisiä, jotka eivät tiedä mitä tehdä niillä.

%d bloggers like this: