Kiinalaisen kiristäjän murha ja elokuvantekijän uskontunnustus

kesäkuu 18, 2010

Elokuvan historia tuntee lukuisia tapauksia, joissa elokuvan syntytarina ja kohtalo muodostuvat yhtä kiehtoviksi kuin itse elokuva. Robert Rodriguezin El Mariachin viehätykseen liittyy olennaisesti tieto sen 7000 dollarin budjetista, jonka ohjaaja kertomansa mukaan raapi kasaan osallistumalla lääketieteellisiin kokeisiin. Von Stroheimin Ahneudessa on erityistä kaikua, koska tuosta kymmentuntisesta elokuvasta on tallella vain rippeitä. Yleistä on sekin, että elokuva saa ympärilleen miljoonilla maksettua ylimääräistä hehkua Avatarin kaltaisten spektaakkelien tapaan.

Harvoin minkään elokuvan kohtalo kuitenkaan kietoutuu niin tiiviisti itse elokuvassa kerrottavaan tarinaan kuin John Cassavetesin Kiinalaisen kiristäjän murhan (1976/1978) kohdalla. Sekä elokuva että sen tarina ovat kuin oppikirjaesimerkkejä taiteilijan peräänantamattomuuden tärkeydestä. Yhdessä ne muodostavat tarinan, joka jokaisen elokuvantekijän tulisi tuntea.

Vuonna 1975 Cassavetes oli huipulla. Hänen itse rahoittamansa ja levittämänsä A Woman Under the Influence (1974, suomeksi Naisen parhaat vuodet!) oli osoittautunut yhdeksi ensimmäisistä riippumattoman elokuvan kassamenestyksistä. Cassavetes sai Oscar-ehdokkuuden ohjauksesta, Gena Rowlands naispääosasta. Ohjaustarjouksia sateli, niiden joukossa projekti nimeltä Yksi lensi yli käenpesän. Menestys oli kuitenkin tullut pitkän ja ankaran taistelun kautta, jonka jäljiltä Cassavetes tunsi olevansa lopussa. Elämänsä loppuun saakka hän kertoi ystävilleen, että jokin hänessä kuoli kivikkoisella matkalla menestykseen, ja että hänen parhaat työnsä oli tehty ennen vuotta 1975.

Tässä tilassa Cassavetes päätti tehdä elokuvan, joka poikkeaisi kaikista hänen aiemmista elokuvistaan. Kiinalaisen kiristäjän murha olisi elokuva, jonka hän tekisi älyllisenä työnä, erotuksena tunteen kuljettamista aiemmista ohjauksistaan. Jonkinlaista laskelmointia oli jo siinä, että Cassavetes päätti tehdä gangsterielokuvan, jollaiset olivat kuumaa tavaraa kahden ensimmäisen Kummisedän jäljiltä.

Cosmo Vitelli on yökerhon pitäjä, joka elokuvan alussa saa maksettua viimeisetkin velkansa gangstereille, jotka ovat rahoittaneet hänen liiketoimintansa. Cosmo on nyt vapaa mies, joka juhlistaa tapausta lähtemällä viettämään iltaa kolmen tanssijattarensa kanssa. Matka käy gangsterien pyörittämälle kasinolle, jossa Cosmo häviää rahansa, ottaa velkaa ja häviää loputkin. Velan hoito ei kuitenkaan mene Cosmon kaavailujen mukaan, kun maksuksi vaaditaankin rahan sijaan palvelusta. Cosmon pitää tappaa gangsterien kanssa kilpaileva kiinalainen rikollispomo.

Cosmoa esittää elämänsä roolissa Ben Gazzara, mies joka roolihahmonsa tavoin oli tarkka tyylistään ja arvokkuudestaan. Yökerho on Cosmon oma valtakunta, hänen oma todellisuutensa, jonka vuoksi hän on joutunut taistelemaan. Cosmo rinnastuu tietysti Cassavetesiin, ja elokuvaa voidaankin pitää varsin henkilökohtaisena tilintekona. Gazzara ei aluksi löytänyt tarttumapintaa hahmoonsa, ja kertoi epäilyksistään Cassavetesille. He olivat juuri kuvaamassa kohtausta, jossa Cosmo palaa kasinolta, ja istuivat kahdestaan auton takapenkillä. Puheet puhtaasti älyllisestä elokuvasta saattoi unohtaa, kun Cassavetes laski kameransa ja alkoi kertoa kyynelsilmin:

”Ben, tiedätkö keitä nuo gangsterit ovat? He ovat kaikkia niitä, jotka yrittävät estää minua ja sinua saavuttamasta unelmiamme. Pukumiehiä, jotka estävät taiteilijaa tekemästä mitä tämä tahtoo. Pikkusieluisia ihmisiä, jotka nakertavat sinua. Sinä vain tahdot, että sinut jätettäisiin yksin taiteesi kanssa, mutta sitten tiellesi tulee kaikki tämä paska, kaikki nämä maanvaivat. Miksi sen täytyy olla niin?”

Cassavetes oli Hollywoodissa hankalan ihmisen maineessa, koska hän ei suostunut kompromisseihin ohjaamiensa elokuvien suhteen. Näyttelemällä rahaa projekteihinsa hankkineen miehen omat elokuvat olivatkin usein itse rahoitettuja. Tuottajien, teatterinpitäjien ja muiden johtajien toiminnan hän koki usein petolliseksi. Siksi onkin erityisen mielenkiintoista, että velasta päästyään Cosmo hankkiutuu välittömästi uusiin velkoihin. Unelmastaan huolimatta hän kokee helpommaksi olla toisten armoilla ja kulkea näiden osoittamaa tietä. Kiinalaisen tappaminen muodostuu siis kysymykseksi integriteetistä ja toisten tahtoon taipumisesta.

Elokuvanteossa on usein kyse katsojien oletettujen odotusten myötäilystä ja niistä poikkeamisesta. Myötäilyllä voi saavuttaa kiitoksia ja hyväksyntää, mutta tulokset saattavat olla tekijälleen merkityksettömiä. Tämä vaihtoehto oli Cassavetesille mahdottomuus, Cosmo sen sijaan taipuu gangsterien tahtoon. Cosmo kuvastaa taiteilijan sitä puolta, joka janoaa hyväksyntää ja taukoa ikuiseen taisteluun.

Elokuva ei silti tarkastele Cosmoa ylhäältäpäin ja tuomitse tätä tämän tekojen tähden. Todellinen neronleimaus on se, että Cosmon yökerho, Crazy Horse West, on todellinen murju. Vähäpukeisten naisten ja hikoilevan tirehtöörin ympärillä pyörivät esitykset ovat amatöörimäistä räpiköintiä tissejä janoavan yleisön edessä. Tekemällä Cosmon ohjaamista esityksistä kehnoja elokuva välttää hahmon turhan ylevöittämisen ja kiinnittää huomion itse asiaan – omasta näkemyksestä kiinni pitämisen tärkeyteen ja sen kanssa sotivaan arvostuksen kaipuuseen.

Cassavetesin oman asenteen vakavuutta kuvaa tarina siitä, kuinka tekijät valmistautuivat kuvaamaan kohtausta, jossa Cosmo saapuu tappamaan kiinalaista. Väkivaltaa inhonnut ohjaaja vihelsi pelin poikki ja vei näyttelijät sekä kuvausryhmän läheiseen hampurilaispaikkaan pohtimaan pitäisikö Cosmon ampua kiinalaista. Aikaa tähän kului iltakuudesta keskiyöhön, minkä jälkeen kohtaus kuvattiin. Juonen kannalta kyseinen yksityiskohta on loppujen lopuksi merkityksetön, koska keikan jälkeen gangsterit joka tapauksessa haluavat Cosmon päiviltä. Merkityksellistä ei ole vain se, miten valkokankaan tapahtumat vaikuttavat elokuvan myöhempiin tapahtumiin, vaan myös se, miten ne vaikuttavat todelliseen maailmaan. Voidakseen näyttää murhan elokuvassaan Cassavetesin täytyi olla vakuuttunut sen perusteluista.

Murhareissun jälkimainingeissa Cosmo saa luodin kylkeensä, mikä sekään ei johda käänteeseen juonessa, vaan tavassa, jolla Cosmo katsoo maailmaa. Ulkokuorensa aina edustuskelpoisena pitämään pyrkinyt mies vaeltaa Crazy Horseen ja kohtaa tutut ihmiset hymyssä suin, mutta hän on nyt muiden tietämättä vieraana omassa valtakunnassaan. On kuin Cosmon maailma olisi pysähtynyt kaiken muun jatkaessa radallaan, eikä mies saata kuin tarkkailla kaikkea verhon takaa. Minkä Cosmo ennen tiesi, hän nyt kyseenalaistaa ja tuntee vihlontana kyljessään.

Nämä kohtaukset ovat järisyttävyydessään Cassavetesin uran huikeimpia, ja niissä yhtäläisyydet häneen itseensä tulevat ilmeisimmiksi. Cassavetes oli klovni, joka esiintyi kaikissa tilanteissa ja kätki sisimpänsä hassuttelun taakse. Klovnin kyynelien voi miltei nähdä virtaavan pitkässä ja pinnalta iloisessa kuvassa, jossa Cosmo istuu yökerhon takahuoneessa ja kannustaa työmoraalinsa kadottaneita tanssijattariaan:

”Me selvitämme tämän. Kaikki selviää, mutta se vaatii työtä. Jos haluaa tuntea olonsa mukavaksi, täytyy työskennellä lujasti. Ihmiset huijaavat itseään. He tietävät milloin ovat syntyneet, minne ovat menossa. He tietävät menevätkö taivaaseen vai helvettiin. He luulevat tietävänsä sen. He huijaavat itseään. Mutta ainoat ihmiset, jotka ovat onnellisia, ovat he, jotka tuntevat olonsa mukavaksi. Minä olen onnellinen, kun olen jotain muuta kuin olen, jotain mitä ihmiset haluavat minun olevan.”

Tämän aikana Cosmo ei paljasta, että häntä on ammuttu. Luoti on totuus kultaisten sanojen ja leveän virneen takana. Hän antaa muille itsestään sen, mitä nämä haluavat – kuvan, jonka hän on itsestään heille piirtänyt. Ihmiset hänen ympärillään eivät näe, kuinka perustavanlaatuisesti kaikki on muuttunut, koska esityksen on jatkuttava. Kun Cosmo lopuksi vaeltaa yöhön, lopputekstien aikana kuulemme tämän nauhoittamia, tunnelmaa nostattavia lavaspiikkejä ja yleisön hurrauksen. Mies on poistunut, mutta hänen esityksensä jatkuu.

Kiinalaisen kiristäjän murha oli täydellinen katastrofi niin yleisön kuin kriitikoidenkin silmissä. Kaikki vihasivat sitä ja huono sana levisi nopeasti. Teatterit peruivat varauksensa. Elokuva, jonka Cassavetes oli maksanut omasta taskustaan, oli käytännössä kadonnut teattereista kaksi viikkoa ensi-iltansa jälkeen. Cassavetes oli menettänyt kaksi miljoonaa dollaria ja maineensa. Hän sai jälleen huomata olevansa kuin Cosmo, jonka unelmalle yleisö ei antanut arvoa ja jonka gangsterit halusivat haudata.

Kaksi vuotta myöhemmin Cassavetes leikkasi elokuvan uusiksi, koska piti aiempaa leikkausta kiirehdittynä. Parikymmentä minuuttia lyhyempää versiota ei edes näytetty Yhdysvalloissa, mutta menestyi hyvin Euroopassa, jossa Cassavetesin elokuviin oltiin aina suhtauduttu myönteisemmin. Tämä lyhyempi ja parempi versio nähtiin myös Suomen valkokankailla. Alkuperäinen versio tuli uudestaan nähtäville ensimmäisen kerran vasta 2004 osana Criterion Collectionin upeaa Cassavetes-boksia, joka julkaistiin myös Suomessa, joskin ilman hienoa Constant Forge -dokumenttia ja muita lisäherkkuja.

On miltei sopivaa, että Kiinalaisen kiristäjän murha koki maineenpalautuksen vasta kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Se on elokuva siitä taistelusta, jota jokainen omaa tietänsä kulkeva joutuu käymään. Ristiriitainen Cosmo Vitelli on omanarvontuntoinen mies, jolta riisutaan kaikki gloria elokuvan mittaan, mutta joka kaikesta huolimatta kohtaa lopussa odottavan pimeyden pää pystyssä. Elokuva jättää viisaasti kertomatta, onko Cosmo viisastunut matkansa varrella. Yökerhonsa takahuoneessa, työtovereidensa ympäröimänä hän tietää kuitenkin jättäneensä jäljen maailmaan, joka ei häntä osaa arvostaa.

John Cassavetes oli vähintään yhtä ristiriitainen mies, joka kulki päättäväisesti valitsemaansa polkua ilman mitään taetta sen päässä olevasta valosta. Kun Cassavetes kuoli 1989, uutiset mainitsivat menneiden vuosien luonnenäyttelijän menehtymisestä. Hänen elokuvistaan vain kaksi oli tuottanut rahaa ja saanut kiitosta Yhdysvalloissa. Nyt Kiinalaisen kiristäjän murha tunnustetaan yhdeksi 1970-luvun merkkiteoksista ja Cassavetes luetaan mestareiden joukkoon. Taiteilija, joka tunsi olevansa lopussa, kiteyttikin tunteensa uransa kirkkaimmaksi timantiksi. Ihminen on ehkä poistunut, mutta hänen sanansa kaikuvat yhtä pistävän läpäisevinä kuin aina.

”Me hymyilemme, me itkemme. Suuria, kimmeltäviä kyyneliä, jotka satavat lavalle. Ja me teemme heidän elämistään hieman iloisempia, jotta heidän ei tarvitse kohdata itseään.”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: