Menetetty mahdollisuus

heinäkuu 23, 2010

Viime merkinnässäni menin harkitsemattomasti tölväisemään kriitikkoja näiden kykenemättömyydestä lukea elokuvien syvätasoja. Esimerkkinä käytin Coen-veljesten elokuvaa Menetetty maa (2007) ja Matti Rämön siitä Helsingin Sanomiin kirjoittamaa arviota. Kommenteissa minulle huomautettiin asiallisesti tällaisen roiskimisen hyödyttömyydestä, joten käsittelenkin nyt laajemmin kyseisestä elokuvasta Suomessa kirjoitettuja kritiikkejä ja havainnollistan niiden kautta elokuvakritiikkimme ongelmakohtia. Tekstissä käsitellään Menetetyn maan juonenkäänteitä, joten hus pois, jos elokuva on yhä katsomatta.

Menetetty maa on jännityselokuvan muotoon rakennettu kuvaus rahan uskonnokseen ottaneesta kansakunnasta. Sen keskeinen hahmo on Javier Bardemin omia latujaan hiihtävä palkkatappaja Anton Chigurh, joka takoo muille hahmoille rahan amoraalista logiikkaa. ”Saavuin tänne aivan kuin tämä kolikkokin”, Chigurh sanoo teurastaessaan ihmisiä tuotantoeläinten lahtaukseen käytettävällä paineilmapyssyllä. Hän yrittää valaista uhreilleen ahneudesta elävän kapitalismin toimimattomuutta. Kaikki kiteytyy toiselle, nalkkiin joutuneelle palkkatappajalle esitettyyn kysymykseen: ”Jos sinua ohjannut idea johdatti sinut tähän tilanteeseen, niin minkä arvoinen se oli alun alkujaankaan?”

Chigurh jahtaa Josh Brolinin esittämää duunaria Llewellyn Mossia, joka on sattumalta saanut käsiinsä salkullisen huumerahoja. Tommy Lee Jonesin esittämä väsynyt sheriffi saattaa vain seurata jahdin jäljiltä jäävää ruumisvanaa.

Elokuva on synkkämielinen summaus veljesten aiemmista elokuvista, jotka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta pyörivät sokean rahanahneuden ympärillä. Yhteydet aiempiin elokuviin ovat ilmeisiä alusta lähtien. Verratkaapa vaikka elokuvan alkua veljesten debyyttielokuvan Blood Simple (1984) ensimmäiseen minuuttiin. Myös The Big Lebowskin alku on saman teeman variaatiota.

Läpikäymistäni arvioista vain Turun Sanomien Tapani Maskulan kirjoitus osasi liittää Menetetyn maan syvemmin veljesten aiempiin elokuviin ja niiden teemoihin. Valitettavasti tekstiä ei enää löydy lehden nettisivuilta, joten en lähde sitä tämän tarkemmin siteeraamaan.

Yleinen arvioissa näkyvä ongelma on se, että sheriffin pohdinnat hulluksi käyneestä maailmasta on luettu suoraan ja sellaisenaan elokuvan teemaksi. Kirjoituksissa ei ole huomioitu, että hahmo on ennen kaikkea jäänyt ulkopuoliseksi, eikä siksi voi ymmärtää käynnissä olevia tapahtumia. Railakkaimmin hutiin lyö tulkinnassaan Uuden Suomen Mikko Piela:

    ”Veteraaninäyttelijä Tommy Lee Jonesin esittämä sheriffi Bell on jotenkin filosofisesti alistuneelta vaikuttava hahmo. Siinä on oikeastaan Coenin veljesten resignoitunut asenne: he eivät teeskennellen pakota virkavaltaa tyypillisen aktiiviseen rooliin. (…) Näin he pystyvät esittämään pessimistisen maailmannäkemyksensä. Kun keskusvallan ote on kirvonnut, niin sitten on niin.”

Monissa kirjoituksissa rahajahti ja sheriffin kohtaukset nähdään erillisiksi aineksiksi, jotka eivät kytkeydy toisiinsa. Aivan kuin sheriffin monologit olisivat vain jotakin taiteellista kuorrutetta jännäritarinan pinnalla. Juuri tämä ulkopuolisen näkökulmasta ja historiallinen perspektiivistä syntyvä konteksti tekee elokuvasta niin kouriintuntuvan. Hesarin Matti Rämö kirjoittaa:

    ”Seriffi Ed Tomin vertauskuvalliset anekdootit tuntuvat väkevän tarinan rinnalla hiukan väkinäisiltä.”

Filmgoer-sivuston Antti Honkala puolestaan kirjoittaa:

    ”Tommy Lee Jonesin ympärille kudotut kohtaukset painottuvat dialogiin ja hieman syvällisempiin teemoihin, kun taas Brolinin ja Bardemin osuuksia leimaa perinteisemmät trilleri-ainekset.”

Tässä tuleekin esille vielä suurempi ongelma. Bardemin kohtauksista ei ole osattu lukea muita kuin kaikkein ilmeisimpiä sattumanvaraisuuteen ja kunniaan kytkeytyviä merkityksiä. Kirjoittajilta on jäänyt huomaamatta, että elokuvan moraalisessa keskiössä ei ole suinkaan sheriffi, vaan Chigurh. Film-O-Holicin Toni Puurtinen:

    ”Bardemin sinänsä hienosti esittämästä palkkamurhaajasta on tehty turhan yksiulotteinen mielipuoli, jolla kolikonheitto määrää sen kuka pysyy elossa ja kenet viikatemies vie mukanaan.”

Koko elokuvan tekotaiteelliseksi kikkailuksi tuomitseva Jari Tapani Peltonen kirjoittaa V2.fi-sivustolla:

    ”Javier Bardemin paljon kiitelty suoritus psykopaattina on yliarvostettu. Bardem lähinnä on hassun näköinen. Ei hänessä sinänsä vikaa ole, hän näyttelee yhdellä ilmeellä kuten on pyydetty. Sarjamurhaajan koko persoonallisuus on siinä, että hän tappaa huvikseen ja hänellä on aseena ilmapainepyssy, joka päästelee ääntä kuin tieteislelu. Elokuva yrittää vihjailla, että hahmolla on omalaatuinen moraali ja ajatusmaailma, mutta joo, niin on Batmanin arkkivihollisella Kaksinaamallakin, joka myös jauhaa paskaa ja myös ratkoo ihmiskohtaloita kolikolla.”

Omalla tasaisen viihdyttävällä todellisuuden tasollaan kulkee Mikko Piela:

    ”Bardemin tappajahahmo aiheutti itselleni moraalikriittisiä ongelmia. En tunne tarkasti näyttelijän etnistä taustaa, mutta hänhän muistuttaa olemukseltaan kaikista elokuvan henkilöistä eniten oikeaa intiaania! Kuten jo aikaisemmin ilmaisin, ovat sympatiani historiallisesti intiaanien puolella. Miksi juuri intiaanin pitää aina olla se kylmäverisin, tunteettomin ja julmin?”

Pidän huolestuttavana sitä, etteivät elokuvakriitikot ole onnistuneet poimimaan elokuvan keskeisiä motiiveja jännitystarinan käänteiden seasta. Teksteissä toistui käsitys, jonka mukaan tällainen toiminnallinen, asetelmiltaan yksinkertainen jännärikuvio heijastuisi myös sisällön yksiulotteisuutena. Toni Puurtinen:

    ”Rajallisilla perusmateriaaleilla leikittelevä elokuva on tasaisen sujuvaa miehistä väkivaltadraamaa.”

Mitä sellaisia keinoja elokuva sitten käyttää, joiden perusteella valveutuneen katsojan pitäisi nähdä verisen pinnan läpi syvempiin kerroksiin? Keskeiseksi nousee varsinkin Mossin kuolema ja rahojen katoaminen, jonka jälkeen elokuva jatkuu vielä hyvän tovin. Tämä on helposti huomioitava murtuma perinteisessä tarinakaavassa. Käsikirjoittaja Pekko Pesonen käsittelee ratkaisua omassa blogissaan.

Käänne oli huomioitu jollakin tavalla useammassakin arviossa. Iltalehden Olli Kangassalo vihjailee syvempiin merkityksiin niitä sen kummemmin erittelemättä:

    ”Elokuva kääntyy takaa-ajotrilleristä yllättäen eksistentiaalisemmalle tasolle ja särkee loppupuolella noudattamansa trillerin juonikonventiot. Loppu ei jää pelkästään ironian tasolle.”

Matti Rämö taas näkee Mossin kuoleman elliptisen esittämisen jonkinlaisena huolimattomuusvirheenä:

    ”Coenien huolellisen ohjauksen keskellä oudoksuttaa yhden keskeisen juonteen hätäinen lopetus.”

Toisaalta edellinen lainaus saattaa viitata myös Chigurhin poistumiseen elokuvasta. Tätä äärimmäisen tärkeää kohtausta ei kuitenkaan käsitelty mitenkään yhdessäkään arviossa. Vieraillessaan Mossin vaimon luona uhri kieltäytyy valitsemasta kruunaa tai klaavaa ja toteaa, että vain Chigurh itse voi sen päättää. Seuraavaksi näemme tappajan poistumassa asunnosta ja tarkastamassa kengänpohjansa verijälkien varalta. Chigurh on siis tappanut vaimon ilmeisesti silkasta murhanhimosta, minkä tehtyään hän on astunut alas korokkeeltaan muiden hedonistien joukkoon. Näemme pois ajavan tappajan aivan uudenlaisessa, raukeassa valossa.

Rauhan katkaisee auto-onnettomuus, jonka jälkeen voimme lopullisesti todeta Kuoleman muuttuneen tavalliseksi kuolevaiseksi. Chigurh ostaa paikalle saapuvilta pojilta paidan kantositeeksi ja lahjoo nämä hiljaisiksi. Kohtaus on merkittävä ensinnäkin siksi, että se rinnastuu kohtaukseen, jossa Moss ostaa takin humalaisilta nuorilta. Toiseksi, koko elokuvan aikana Chigurh ei ole käyttänyt rahaa muuhun kuin ihmisten kohtalon arpomiseen, vaan on mieluummin räjäytellyt autoja saadakseen haluamansa. Elokuvan sijoittuminen 1980-luvulle näyttäytyy yhä hyytävämmässä valossa, kun näemme tämän murhanhimoisen moraalisaarnaajan katoavan viimeisen kerran keskellä kullanhohtoista esikaupunkialuetta.

En tarkoita, että kritiikeissä pitäisi avata elokuvan loppuvaiheiden ratkaisukohtauksia, mutta teksteistä näki, että analyysit oli vedetty suoraan ilmeisimmistä lähteistä, eli lähinnä sheriffin loppumonologista.

Silti, miksi stressata muutamien kriitikkojen sokeudesta? No, vaikka siksi, että elokuvakritiikki osaltaan määrittää elokuvakulttuurin tilaa. Kun jokaisen elokuvavuoden parhaasta sadosta vain pieni osa saapuu Suomeen, niiden muutaman merkittävimmän elokuvan ylimalkainen käsittely on pidemmän päälle kestämätöntä. Selkeimmin ongelma näkyy juuri Menetetyn maan kaltaisissa tapauksissa, jotka on helposti tunnistettavissa laatuelokuviksi, mutta jotka eivät kanna kilometrien päähän paistavaa syvällisen elokuvan leimaa Michael Haneken parhaillaan teattereissa pyörivän Valkoisen nauhan tavoin.

Vaikka valitsin tämän katsauksen kohde-elokuvaksi yhden omista suosikeistani, kyse ei ole vain oman lemmikin sorsimisesta kumpuavasta kiukuttelusta. En tarkoita, että kaikkien pitäisi nähdä elokuva samalla tavalla kuin itse sen näen. Teksteistä kuitenkin paistaa se, että kriitikot eivät yksinkertaisesti ole ymmärtäneet näkemäänsä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että olisin tuomitsemassa edellä mainittuja kirjoittajia taidottomiksi pölvästeiksi. Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että yhdessä sun toisessa paikassa tulisi miettiä, minkä takia elokuvan taikapiirissä häärätään. Enkä tarkoita nyt vain kriitikkoja.

Peruspätevällä suorittamisella ei luoda uusia elokuvan ystäviä, istui suorittaja sitten kameran tai näppäimistön takana. Suomessa ei kerta kaikkiaan ole liikaa asialleen omistautuneita elokuvan puolustajia luomassa ja pitämässä yllä kasvukelpoista alustaa uusille elokuvasta kiinnostuneille sukupolville, varsinkaan jos ohjaksissa olevat sukupolvet pyhittävät tekemisensä hymistelyllä ja toistensa selkien taputtelemisella. Ketään ei tarvitse lytätä tarpeettomasti, mutta ongelmista vaikeneminen on ongelmien kasaamista.

Skarpataan. Mietitään, mikä on olennaista.

Olin fiksumpi kuin Kubrick

heinäkuu 22, 2010

Jotkut elokuvat toimivat katsojan oman kehityksen mittarina. Eletty elämä vaikuttaa väistämättä tapaan, jolla katsomme elokuvia. Toisinaan onkin mielenkiintoista katsoa elokuvia uudestaan ihan vain nähdäkseen, kuinka ne ovat muuttuneet omissa silmissä vuosien varrella.

Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968) oli se alkuräjähdys, joka avasi silmäni elokuvalle vakavasti otettavana taiteenlajina. Kubrick on ollut minulle siis yksi suurimmista jo alusta alkaen, minkä tähden hänen elokuviinsa on aivan erityisen mielenkiintoista palata. Viime viikonloppuna veljeni katsoi ensi kertaa Full Metal Jacketin (1987), joka oli ehtinyt vääntyä mielessäni yhdeksi Kubrickin heikoimmista töistä. Päätin kuitenkin katsoa elokuvaa hieman alusta pelkästään R. Lee Ermeyn möykkäämisen tähden.

Nyt elokuva oli kuin ilmestys. Muihin Vietnam-klassikoihin verrattuna aavistuksen aneemiselta, kylmältä ja epätasaiselta vaikuttanut elokuva vain vaati tulla katsotuksi omilla ehdoillaan. Kyse ei kerta kaikkiaan ole henkilöihinsä samaistuvasta sotareissukuvauksesta, vaan pojat tappajiksi möyhentävän sotakoneiston ruumiinavauksesta.

Ermey riepottelee elokuvaa eteenpäin ensimmäiset puoli tuntia tavalla, joka saa unohtamaan kuinka härskiä aivopesua juttu kuvaa. Alokkaiden (ja katsojien) mieli täytetään huumorin, seksin ja väkivallan yhdistelmällä, joka ei jätä sijaa suurille persoonallisuuksille. Samalla tapaa kuin nämä sotilaat leikataan elokuvan alussa irti entisistä persoonistaan, hiuksistaan ja nimistään, elokuva jättää hahmot vain armeijan ja sodan varjoiksi. Yhtä lailla elokuvan Lontooseen lavastettu Vietnam vaikuttaa vain joukolta rapistuvia saarekkeita jonkinlaisessa valkoisessa limbossa. Näiden paikkojen ei ole tarkoitus kuvata Vietnamia, vaan anonyymiä sodan näyttämöä, jolla tyhjiin imetyt sielut pääsevät toteuttamaan ainoaa tarkoitustaan.

Olin aiemmin pyrkinyt katsomaan Full Metal Jacketia vasten muita sotaelokuvia. Siksi sotilaiden läpänheiton ilottomuus tuntui vain elämästä vieraantuneen ohjaajan hapuilulta, ja siksi elokuvan Vietnam on näyttänyt niin falskilta. Nyt voin vain ihmetellä, miten olen saattanut sivuuttaa kaikki elokuvan antamat lukuohjeet alkaen keritsemiskohtauksen zombimaisista ilmeistä aivan heti elokuvan alussa.

Kyseessä on kuitenkin aika yleinen ilmiö. Paljon elokuvia katsova näkee huomattavat määrät turruttavan kehnoa roskaa, jonka ontolle kielelle altistuminen johtaa helposti myös kultakimpaleiden tahattomaan sivuuttamiseen. Erityisesti tämä pätee silloin, kun elokuva tekee jotakin oman maailmankuvan tai estetiikantajun vastaista. Näin pääsee syntymään kuvio, jossa puolihuolimattomasti elokuvaa seuraava ihminen ojentaa mielessään tai pahemmassa tapauksessa lehden sivuilla Stanley Kubrickia älyllisestä laiskuudesta. Tämä kummallisten neuvojien sakki on onnistunut pääsemään Suomessakin töihin ihan kunniallisiin lehtiin.

1950-luvulla Cahiers du cinéman kirjoittajat arvioivat uudelleen roskaksikin tuomittuja amerikkalaiselokuvia ja löysivät niistä auteur-teorian siemenet. Yhä edelleen moni elokuvantekijä naamioi sanottavansa vaarattoman genre-elokuvan kaapuun, mutta yleensä sanoma menee ohi, jos katsoja ei käytä apuvälineitä. Elokuvakritiikko tunnistaa tärkeän elokuvan siitä, että se on sellaiseksi ilmoitettu netissä ja festivaaleilla. Syvätasot luetaan pressimateriaaleista, tai jos niitä ei siellä kerrota, niin sitten… No, esimerkkejä voi lukea vaikka Menetetyn maan (2007) arvioista.

Kaikkea ei tietenkään näe ensi vilkaisulla, eikä pidäkään nähdä. Full Metal Jacketiin palaaminen sai minut rakastumaan uudelleen Kubrickin elokuviin jo ties kuinka monennen kerran, mikä tekee asiasta jotenkin vielä hienomman. Parhaat elokuvat elävät katsojansa mukana halki vuosien ja vuosikymmenten. Parhaita elokuvia ei voi ottaa kattavasti haltuun sen enempää kuin omaa elämäänsä. Mitäköhän näkisin Full Metal Jacketissa parinkymmenen vuoden päästä, jos minulla olisi silloin armeijaan menevä lapsi?

Sarjassa kirjoittaja kertoo loppuvuodesta 2010 ilmestyvän esikoiselokuvansa Agorafobian tarinan omasta näkökulmastaan.

Elokuvan tekemisessä ei ole mitään ihmeellistä. Elämme maassa, jossa niin pientä pitäjää ei olekaan, ettei siellä toimisi teatteria tai kahta. Silti kun pari ihmistä laitetaan kameran eteen, se on olevinaan jotenkin poikkeuksellisen merkittävää. Vaikka elokuvaa ei ole syytä riisua kaikesta mystisyydestään, pyrin Agorafobian tarinalla valottamaan miten kunnianhimoista elokuvaa on mahdollista tehdä hyvinkin pienimuotoisesti. Tämä on riippumattoman elokuvanteon todellisuutta, joka on haastamassa perinteisiä väyliä kulkevaa elokuvakulttuuria.

Olen harrastanut elokuvien tekemistä kymmenvuotiaasta lähtien ja teininä elokuva alkoi tuntua luonnollisimmalta itseilmaisun tavalta. Elokuvakoulut eivät kuitenkaan houkutelleet, vaikka lähetinkin Taideteolliseen parit vasemmalla kädellä hutaistut ennakkotehtävät. Uskoin, että pystyn tekemään hyviä elokuvia omista lähtökohdistani.

Vuonna 2007 ajatus itsenäisestä tekemisestä oli muuttunut ahdistukseksi. Olin muutaman vuoden pyöritellyt käsikirjoitusta nimeltä Kaukana kotoa, kunnes ymmärsin lopulta heittää sen roskiin kömpelönä ja naiivina tilityksenä. Unelma elokuvien tekemisestä tuntui karkaavan käsistäni vuosien vieriessä ohi.

Elokuvien tekeminen tuntui välttämättömältä siksikin, että suomalaisen elokuvakulttuurin tila masensi. Kovin harva elokuva innosti, kaikki tuntui tylsän turvalliselta, ja silti samaan aikaan historia pursusi upeita mestariteoksia, jotka oli tehty paljon laiskanpulskeaa Suomea vaikeammissa oloissa. Samaistuin paljon vahvemmin vanhoihin mestareihin kuin aikalaisiini. En siksi, että olisin korottanut itseni mestarien tasolle, vaan koska sieltä löytyi se tekemisen asenne, joka inspiroi minua eniten. Halusin tuoda jotain tuosta maailmasta tähän päivään. Ja siksi saamattomuuteni tuntui aina vain sietämättömämmältä.

Seuraavana vuonna sain idean elokuvaan, jossa asuntoonsa sulkeutunut mies hoitaa pahoin sairastunutta mykkää siskoaan. Asetelma oli sikäli tuttu, että aiemmat vakavat elokuvani rakentuivat samanlaisen asetelman ympärille. Ystävä (2000) oli tarina elämän vieraannuttamasta pojasta, joka jutteli piirtämälleen tikku-ukolle. Laulu apilankukista (2003) puolestaan kertoi nuorestamiehestä, joka oli selviytynyt sivilisaation romahduksesta ja piileskeli maakellarissa kasvatikseen ottamansa pienen pojan kanssa opettaen tätä lukemaan ja laskemaan.

Uusi ideani tuntui siinä määrin hyvältä, että otin sen toteuttamisen ensisijaiseksi päämääräkseni. Tiesin, ettei tätä projektia voisi enää kuvata markettien lelukameroilla, mutta ongelma oli siinä, ettei minulla paljon muutakaan kalustoa ollut. Tutkailin skeptisenä netistä minkälaista jälkeä nykyisillä puoliammattimaisilla teräväpiirtokameroilla saa aikaan. Parhaat videot näyttivät melkein kuin filmille kuvatuilta. Leukani putosi lattiaan, juoksin pankkiin nostamaan kaikki säästöni ja tilasin Yhdysvalloista Canon XH-A1 -kameran.

Tieto kunnollisesta kamerasta siivitti kirjoittamaan käsikirjoitusta ennennäkemättömällä tahdilla. Päivisin töissä kehittelin ideoita, jotka iltaisin kirjoitin koneelle. Melko valmiin oloinen teksti syntyi vauhdilla ja ristin sen Agorafobiaksi. Vauhtisokeudessani laitoin saman tien näyttelijät hakuun, ja vaikka muutama oikeasti varteenotettava kandidaatti ilmaantuikin, ymmärsin onneksi lopulta, etten millään ehtisi kuvaamaan elokuvaa kesällä 2008.

Monadirapsodia 13: Curriculum Vitae

Turhan pyristelyn sijasta päätin saattaa loppuun ystäväni Ville Voutilaisen kanssa työstämämme Monadirapsodian. Väkivallan, hyvän musiikin ja filosofiaksi naamioidun dadan ympärille kietoutunutta sarjaa oltiin tehty jo 12 osaa, mutta siinä missä aiempien osien tekemiseen kului aikaa muutama päivä per elokuva, viimeinen nieli puoli vuotta. Elokuvan kesto venyi 95 minuuttiin ja se toimi erinomaisena harjoituksena Agorafobialle, joka hakkasi koko ajan takaraivossani.

Viimeinen Monadirapsodia vahvisti käsitystäni siitä, että minun oli väistämättä itse kuvattava ja leikattava elokuvani. Työryhmän koko täytyi pitää minimissä, jottei touhu muuttuisi aikataulupainajaiseksi. Vuoden 2009 alussa Agorafobia poltteli mielessäni sietämättömänä ja jo toistamiseen pyöräytin näyttelijähaun käyntiin. Tässä vaiheessa olin siis vielä täysin yksin projektini kanssa. Pursusin itseluottamusta, koska enhän todella tiennyt minkälaiseen myllyyn olen astumassa. Silti en osannut kuvitellakaan kuinka hyvin minua sillä kertaa lykästäisi.

Pakenin helteitä elokuvateatterin pimeyteen. Otin riskin ja valitsin Predatorsin, koska sen trailerissa oli ihan kiva tunnelma, eikä se ole saanut aivan täyttä tyrmäystä kriitikoiltakaan. Sitä paitsi kaksi ensimmäistä Predatoria olivat aikanaan kovia juttuja. Kun MTV3 esitti ykkösosan leikkaamattomana, siitä puhuttiin koulun pihalla pitkään.

Olen onnistunut välttämään Alien vs. Predator -häväistykset, joten rastamörköjen uusimman tulemisen munattomuus iski kahta kauheammin. Elokuva on saanut täysin perusteetonta kiitosta visuaalisesta näyttävyydestä ja digiefektien karttelemisesta. Näyttävyys jäi pariin päälleliimatun ”taiteelliseen” otokseen ja ihmisten ryhmädynamiikan mahdollisuudet hukattiin puolilähikuvien vyöryyn. Tehosteet olivat itse Predatoreita lukuunottamatta sitä iänikuista halpaa bittikuraa.

Elokuvaa katsoessani tajusin, kuinka videopelimäisiksi tällaiset elokuvat ovat menneet. En tarkoita vain sitä, että juonenkuljetus on kuin yksioikoista tasolta toiselle etenemistä. Näyttelijät nimittäin tipauttelevat irralliset ja epäonnistuneesti laskelmoidut vuorosanansa aivan kuin ohjelmoituina. Aivan kuin he eivät asuttaisi lainkaan samaa tilaa toistensa kanssa. Tämä yhdistettynä ankeaan kuvakieleen tuo mieleen lukuisten pelien elokuvamaisiksi tarkoitetut välivideot. Niistä kyllä ymmärtää tekijöiden tarkoitusperät ja sen, minkälaisiin elokuvan konventioihin ratkaisuilla viitataan. Tapahtumiin eläytyäkseen pelaaja joutuu kuitenkin koko ajan leikkimään, että kyseessä ei ole Hollywoodia diggailevien nörttien teknisesti rampa näkemys elokuvakerronnasta.

Tällainen tunne iski myös Predatorsia katsoessa. Eivät 1980- ja 1990-lukujen toimintapätkätkään mitään Bergmania olleet, mutta niistä näki, että tekijät ovat eläneet muutakin kuin virtuaalielämää. Predatorsissa on jäljellä vain vanhojen kohtausten, kuvien ja repliikkien kuollut simulaatio. Se ei merkinnyt minulle mitään, ja lopulta nukahtelin kliimakseiksi tarkoitetuissa kohdissa.

Hiljattain samankaltaisia ajatuksia herätti Melle ”Mel” Gibsonin Braveheart (1995), jonka otin katseluun nostalgia mielessäni. Ja kas kummaa, varhaisen teini-iän suosikki potki yhä tehokkaan mutaisena seikkailuelokuvana. Samalla tajusi, kuinka valtavasti jo pelkästään viimeisen 15 vuoden aikana on menetetty, kun joukkotaistelut voidaan nykyisin lyödä loputtomien digiukkojen painottomaksi leikiksi.

Haluaisin nauttia uusista spektaakkeleista ja muista miehekkäistä rymistelyistä, mutta oikean maailman tarpeettomana romukoppaan heittänyt elokuvateollisuus tekee sen mahdottomaksi. Valkokankaan fantasioilla ei ole enää annettavanaan kuin kliinisiksi kiillotettuja kuvia menneisyyden rehvakkaan karismaattisista porsasteluista.

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen.

Palaan taas ohjaaja Alan J. Pakulan ja kuvaaja Gordon Willisin yhteistyön hedelmiin. Ansa – Parallax View (1974) on Presidentin miesten (1976) tapaan elokuva yksinäisistä susista, jotka yrittävät paljastaa murhia ja lahjontaa pursuavaa salaliittoa. Parallax View kertoo tämän tarinan vakaasti kuvien voimaan luottaen. Warren Beatty jää sivuosaan Pakulan ja Willisin kartoittaessa modernin arkkitehtuurin kuvallisia mahdollisuuksia.

Elokuvassa on kyse pinnan taakse katsomisesta, mikä tehdään selväksi heti ensimmäisessä otoksessa. Näemme aluksi vain toteemipaalun vasten sinistä taivasta, emmekä voi todeta elokuvan aikaa tai paikkaa. Pieni kamera-ajo paljastaa kuitenkin paalun takana lymyävän modernin toteemin, Seattlessa sijaitsevan Space Needlen.

Myöhemmin Beattyn hahmo (alla olevan kuvan oikeassa laidassa) luulee jäljittävänsä kauempana kävelevää miestä, vaikka todellisuudessa häntä itseään valvotaan verhojen takaa.

Tässä vaiheessa katsojalle on jo selvää, ettei yksinäinen sankari pysty selvittämään salaliittojen verkkoa, jonka punojat ovat linnoittautuneet loputtomine salaisuuksineen kylmiin linnakkeisiinsa.

Alan J. Pakula ei ollut vain poliittisten arkistotrillerien taitaja, joka kuvasi miehiä kahvinkeittimien ja kirjoituskoneiden ristitulessa. Parallax View on amerikkalainen jännärivastine Antonionin maisemakorteille räjähdyksineen kaikkineen.

Älä luota itseesi

heinäkuu 10, 2010

Maailmaa on miellyttävän helppo katsoa ennakkoluulojensa läpi. Kun päättää etukäteen mistä pitää, ei joudu suotta tunkemaan nokkaansa vääriin paikkoihin. Tämä pätee tietysti myös elokuvien katsomiseen.

Kovin monen nuoren ei tee mieli katsoa mustavalkoelokuvia, koska ne nyt vain tuntuvat jo lähtökohtaisesti vanhentuneilta. Monelle englantia heikosti taitavallekin vaikkapa ranskalainen elokuva vaikuttaa epäilyttävältä, koska elokuvissa kuuluu puhua suomea tai englantia. Muissa maissa tehdään vain jotain outoja taide-elokuvia.

Vaikka kuinka yrittäisi pitää mielensä avoimena, omiin ennakkoluuloihinsa törmää jatkuvasti. Siksi onkin sitä mukavampaa, kun nämä luulot osoittautuvat vääriksi.

Kari Paljakan Eläville ja kuolleille (2005) oli leimautunut mielessäni vahvasti jo kauan ennen kuin viimein vaivauduin katsomaan sen. Tiesin, että se pohjautui tositapaukseen, jossa perhe yritti selvitä surustaan pojan kuoleman jälkeen. Tiesin, että elokuva oltiin tehty yhteistyössä perheen kanssa. Tiesin, että se on hyvin koruton, näyttelijävetoinen elokuva. Tiesin, että se olisi laadukas ja vähän tylsä.

Parhaillaan teattereissa pyörii kehitysvammaisista kertova elokuva Vähän kunnioitusta (2010), joka on tehty yhteistyössä kehitysvammaisten ja Kehitysvammaliiton kanssa. Se ei ilmeisesti ole kovinkaan toimiva elokuva, ja tekijöiden korostetun hyvät aikomukset vain rapauttavat sitä. Tällaiseksi hyvien tarkoitusten ankeaksi elokuvaksi olin siis tuominnut myös Paljakan elokuvan.

Elokuvan katsominen paljasti, että Eläville ja kuolleille on 2000-luvun vangitsevimpia kotimaisia elokuvia. Näyttelijöiden suonissa ei virtaa juuri lainkaan suomifilmi ja Timo Linnasalo on leikannut kuvat todella jämptisti eteneväksi kokonaisuudeksi. Elokuva on aidosti ja yllättävissä kohdissa koskettava. Sen äärellä huomaa moneen kertaan ajattelevansa, että juuri noin me ihmiset toimimme. Pohjalla oleva tutkimustyö ei ole mennyt hukkaan, eivätkä aivan viime metreillä otetut harha-askeleetkaan jätä huonoa makua.

Yleensä katsojan ennakkoluulojen uhreja ovat tällaiset hieman rohkeammat elokuvat, jotka eivät turvaudu pakettiratkaisuihin. Vaikka surkean kauhuelokuvan tunnistaa usein surkeaksi kauhuelokuvaksi jo halvasta kansikuvasta, sellainenkin on yleensä turvallisempi valinta kuin useilla festivaaleilla palkittu tutkielma kiinalaisperheestä, jonka sisäiset ongelmat rinnastuvat yhteiskunnan muutoksiin.

Ei omien makutottumusten seuraamisessa mitään pahaa ole, mutta on hyvä myös kuunnella mitä muut sanovat vaikka vähän oudommistakin elokuvista. Toisinaan kannattaa totella kaveria, joka kannustaa hyppäämään perässään itselle vieraisiin vesiin. Senkin uhalla, että siinä räjähtää pää.

Julistan, että paras tänä vuonna Suomeen saapuva elokuva on Scott Sandersin ohjaama Black Dynamite (2009). Se parodioi 1970-luvun blaxploitaatio-elokuvia, joissa katujen soul-veljet pistivät nippuun valkoisia Systeemin edustajia minkä naisten kaatamiseltaan ehtivät. Black Dynamite simuloi näitä halpiksia aina alituisia teknisiä kömmähdyksiä myöten. Suomessa elokuva meni suoraan DVD-hyllyille.

Ilmeisesti sydämessäni on oma lokeronsa tällaisille elokuville, sillä viimeksi yhtä hysteeriset naurut minusta kirvoitti Robert Rodriguezin Planet Terror (2007). Se puolestaan parodioi vastaavalla otteella saman aikakauden zombielokuvia, vaikka pyrkikin teknisesti huolitellumpaan ilmeeseen. Jos ei ymmärrä tupakkaa polttelevan Jeff Faheyn kommentin kauneutta tässä kohtauksessa, ei varmaankaan ymmärrä Planet Terroria.

Tusinakomedioiden lohduttomasta massasta nämä kaksi erottautuvat kokonaisvaltaisen hilpeällä otteellaan. Komiikka ei jää oikean maailman realiteettien tai salonkikelpoisen elokuvakerronnan kahlitsemaksi, vaan vitsit kasvatetaan sopivan absurdeihin mittasuhteisiin ja kameran takanakin uskalletaan pitää hauskaa. Dialogi herkuttelee sanoilla, mutta puheen tyyli on silti sidoksissa elokuvan maailmaan. Kehnompia esimerkkejä tällaisesta runoilusta pitää sisällään muuten kohtuuhauska Zombieland, jossa Woody Harrelson luonnehtii kaveriaan esimerkiksi seuraavasti: ”You are a peppy little spit-fuck, aren’t you?” Repliikki on isketty elokuvaan vain, jotta nörtit voisivat toistella sitä foorumeillaan.

Black Dynamite: Let me speak to the man in charge.
Militant: Sarcastically, I’m in charge.

Kerronnan lennokkuus on toinen ilon aihe. Leikkaus on hullun luovaa siitä huolimatta, että se samaan aikaan noudattelee jo olemassaolevaa tyyliä. Kerronnallisista ratkaisuista loistaa alituinen tekemisen riemu. Hyviin vitseihin yhdistettynä tämä merkitsee sitä, että elokuvissa tapahtuu ihan jatkuvasti jotakin hauskaa. Kun katsojan onnistuu pitämään koko ajan vähintään hymyilemässä, uuden naurun irroittaminen on aina helpompaa.

Tällainen läpi elokuvan ulottuva riehakkuus on aivan tolkuttoman harvinaista. Nykyisten valtavirran elokuvien kuvakieli on keskimäärin tavattoman tylsää. Aika harvassa ovat ne elokuvat, joiden kuvat naurattaisivat jo itsessään. Coen-veljeksiltä hauskoja ja silti jopa elokuvan syvimpiin teemoihin kytkeytyviä kuvia osaa odottaa, mutta muuten kekseliäisyyttä kohdatessaan lähinnä yllättyy.

Olennaista Black Dynamiten ja Planet Terrorin viehätyksessä on se, että esikuvista on jätetty kopioimatta kaikki haahuilu. Tietysti alkuperäisille elokuvillekin tulee naurettua, mutta ne ovat usein myös varsin päämäärättömiä sekoiluja, joiden tahattomat naurupommit laukeavat pitkien hiljaisuuksien jälkeen. Nämä parodianikkarit tietävät oikeasti mitä puuhaavat. Siksi korkealla toiveissani onkin, että joku Scott Sandersin kaltainen tekijämies ottaisi asiakseen antaa maailmalle elokuvan viimevuotisten Bitch Slapin ja Lesbovampyyrien tappajien hengessä ilman sokeaa uskoa pelkkien tissien kantavaan voimaan.

%d bloggers like this: