Menetetty mahdollisuus
23 heinäkuun, 2010
Viime merkinnässäni menin harkitsemattomasti tölväisemään kriitikkoja näiden kykenemättömyydestä lukea elokuvien syvätasoja. Esimerkkinä käytin Coen-veljesten elokuvaa Menetetty maa (2007) ja Matti Rämön siitä Helsingin Sanomiin kirjoittamaa arviota. Kommenteissa minulle huomautettiin asiallisesti tällaisen roiskimisen hyödyttömyydestä, joten käsittelenkin nyt laajemmin kyseisestä elokuvasta Suomessa kirjoitettuja kritiikkejä ja havainnollistan niiden kautta elokuvakritiikkimme ongelmakohtia. Tekstissä käsitellään Menetetyn maan juonenkäänteitä, joten hus pois, jos elokuva on yhä katsomatta.
Menetetty maa on jännityselokuvan muotoon rakennettu kuvaus rahan uskonnokseen ottaneesta kansakunnasta. Sen keskeinen hahmo on Javier Bardemin omia latujaan hiihtävä palkkatappaja Anton Chigurh, joka takoo muille hahmoille rahan amoraalista logiikkaa. ”Saavuin tänne aivan kuin tämä kolikkokin”, Chigurh sanoo teurastaessaan ihmisiä tuotantoeläinten lahtaukseen käytettävällä paineilmapyssyllä. Hän yrittää valaista uhreilleen ahneudesta elävän kapitalismin toimimattomuutta. Kaikki kiteytyy toiselle, nalkkiin joutuneelle palkkatappajalle esitettyyn kysymykseen: ”Jos sinua ohjannut idea johdatti sinut tähän tilanteeseen, niin minkä arvoinen se oli alun alkujaankaan?”
Chigurh jahtaa Josh Brolinin esittämää duunaria Llewellyn Mossia, joka on sattumalta saanut käsiinsä salkullisen huumerahoja. Tommy Lee Jonesin esittämä väsynyt sheriffi saattaa vain seurata jahdin jäljiltä jäävää ruumisvanaa.
Elokuva on synkkämielinen summaus veljesten aiemmista elokuvista, jotka harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta pyörivät sokean rahanahneuden ympärillä. Yhteydet aiempiin elokuviin ovat ilmeisiä alusta lähtien. Verratkaapa vaikka elokuvan alkua veljesten debyyttielokuvan Blood Simple (1984) ensimmäiseen minuuttiin. Myös The Big Lebowskin alku on saman teeman variaatiota.
Läpikäymistäni arvioista vain Turun Sanomien Tapani Maskulan kirjoitus osasi liittää Menetetyn maan syvemmin veljesten aiempiin elokuviin ja niiden teemoihin. Valitettavasti tekstiä ei enää löydy lehden nettisivuilta, joten en lähde sitä tämän tarkemmin siteeraamaan.
Yleinen arvioissa näkyvä ongelma on se, että sheriffin pohdinnat hulluksi käyneestä maailmasta on luettu suoraan ja sellaisenaan elokuvan teemaksi. Kirjoituksissa ei ole huomioitu, että hahmo on ennen kaikkea jäänyt ulkopuoliseksi, eikä siksi voi ymmärtää käynnissä olevia tapahtumia. Railakkaimmin hutiin lyö tulkinnassaan Uuden Suomen Mikko Piela:
-
”Veteraaninäyttelijä Tommy Lee Jonesin esittämä sheriffi Bell on jotenkin filosofisesti alistuneelta vaikuttava hahmo. Siinä on oikeastaan Coenin veljesten resignoitunut asenne: he eivät teeskennellen pakota virkavaltaa tyypillisen aktiiviseen rooliin. (…) Näin he pystyvät esittämään pessimistisen maailmannäkemyksensä. Kun keskusvallan ote on kirvonnut, niin sitten on niin.”
Monissa kirjoituksissa rahajahti ja sheriffin kohtaukset nähdään erillisiksi aineksiksi, jotka eivät kytkeydy toisiinsa. Aivan kuin sheriffin monologit olisivat vain jotakin taiteellista kuorrutetta jännäritarinan pinnalla. Juuri tämä ulkopuolisen näkökulmasta ja historiallinen perspektiivistä syntyvä konteksti tekee elokuvasta niin kouriintuntuvan. Hesarin Matti Rämö kirjoittaa:
-
”Seriffi Ed Tomin vertauskuvalliset anekdootit tuntuvat väkevän tarinan rinnalla hiukan väkinäisiltä.”
Filmgoer-sivuston Antti Honkala puolestaan kirjoittaa:
-
”Tommy Lee Jonesin ympärille kudotut kohtaukset painottuvat dialogiin ja hieman syvällisempiin teemoihin, kun taas Brolinin ja Bardemin osuuksia leimaa perinteisemmät trilleri-ainekset.”
Tässä tuleekin esille vielä suurempi ongelma. Bardemin kohtauksista ei ole osattu lukea muita kuin kaikkein ilmeisimpiä sattumanvaraisuuteen ja kunniaan kytkeytyviä merkityksiä. Kirjoittajilta on jäänyt huomaamatta, että elokuvan moraalisessa keskiössä ei ole suinkaan sheriffi, vaan Chigurh. Film-O-Holicin Toni Puurtinen:
-
”Bardemin sinänsä hienosti esittämästä palkkamurhaajasta on tehty turhan yksiulotteinen mielipuoli, jolla kolikonheitto määrää sen kuka pysyy elossa ja kenet viikatemies vie mukanaan.”
Koko elokuvan tekotaiteelliseksi kikkailuksi tuomitseva Jari Tapani Peltonen kirjoittaa V2.fi-sivustolla:
-
”Javier Bardemin paljon kiitelty suoritus psykopaattina on yliarvostettu. Bardem lähinnä on hassun näköinen. Ei hänessä sinänsä vikaa ole, hän näyttelee yhdellä ilmeellä kuten on pyydetty. Sarjamurhaajan koko persoonallisuus on siinä, että hän tappaa huvikseen ja hänellä on aseena ilmapainepyssy, joka päästelee ääntä kuin tieteislelu. Elokuva yrittää vihjailla, että hahmolla on omalaatuinen moraali ja ajatusmaailma, mutta joo, niin on Batmanin arkkivihollisella Kaksinaamallakin, joka myös jauhaa paskaa ja myös ratkoo ihmiskohtaloita kolikolla.”
Omalla tasaisen viihdyttävällä todellisuuden tasollaan kulkee Mikko Piela:
-
”Bardemin tappajahahmo aiheutti itselleni moraalikriittisiä ongelmia. En tunne tarkasti näyttelijän etnistä taustaa, mutta hänhän muistuttaa olemukseltaan kaikista elokuvan henkilöistä eniten oikeaa intiaania! Kuten jo aikaisemmin ilmaisin, ovat sympatiani historiallisesti intiaanien puolella. Miksi juuri intiaanin pitää aina olla se kylmäverisin, tunteettomin ja julmin?”
Pidän huolestuttavana sitä, etteivät elokuvakriitikot ole onnistuneet poimimaan elokuvan keskeisiä motiiveja jännitystarinan käänteiden seasta. Teksteissä toistui käsitys, jonka mukaan tällainen toiminnallinen, asetelmiltaan yksinkertainen jännärikuvio heijastuisi myös sisällön yksiulotteisuutena. Toni Puurtinen:
-
”Rajallisilla perusmateriaaleilla leikittelevä elokuva on tasaisen sujuvaa miehistä väkivaltadraamaa.”
Mitä sellaisia keinoja elokuva sitten käyttää, joiden perusteella valveutuneen katsojan pitäisi nähdä verisen pinnan läpi syvempiin kerroksiin? Keskeiseksi nousee varsinkin Mossin kuolema ja rahojen katoaminen, jonka jälkeen elokuva jatkuu vielä hyvän tovin. Tämä on helposti huomioitava murtuma perinteisessä tarinakaavassa. Käsikirjoittaja Pekko Pesonen käsittelee ratkaisua omassa blogissaan.
Käänne oli huomioitu jollakin tavalla useammassakin arviossa. Iltalehden Olli Kangassalo vihjailee syvempiin merkityksiin niitä sen kummemmin erittelemättä:
-
”Elokuva kääntyy takaa-ajotrilleristä yllättäen eksistentiaalisemmalle tasolle ja särkee loppupuolella noudattamansa trillerin juonikonventiot. Loppu ei jää pelkästään ironian tasolle.”
Matti Rämö taas näkee Mossin kuoleman elliptisen esittämisen jonkinlaisena huolimattomuusvirheenä:
-
”Coenien huolellisen ohjauksen keskellä oudoksuttaa yhden keskeisen juonteen hätäinen lopetus.”
Toisaalta edellinen lainaus saattaa viitata myös Chigurhin poistumiseen elokuvasta. Tätä äärimmäisen tärkeää kohtausta ei kuitenkaan käsitelty mitenkään yhdessäkään arviossa. Vieraillessaan Mossin vaimon luona uhri kieltäytyy valitsemasta kruunaa tai klaavaa ja toteaa, että vain Chigurh itse voi sen päättää. Seuraavaksi näemme tappajan poistumassa asunnosta ja tarkastamassa kengänpohjansa verijälkien varalta. Chigurh on siis tappanut vaimon ilmeisesti silkasta murhanhimosta, minkä tehtyään hän on astunut alas korokkeeltaan muiden hedonistien joukkoon. Näemme pois ajavan tappajan aivan uudenlaisessa, raukeassa valossa.
Rauhan katkaisee auto-onnettomuus, jonka jälkeen voimme lopullisesti todeta Kuoleman muuttuneen tavalliseksi kuolevaiseksi. Chigurh ostaa paikalle saapuvilta pojilta paidan kantositeeksi ja lahjoo nämä hiljaisiksi. Kohtaus on merkittävä ensinnäkin siksi, että se rinnastuu kohtaukseen, jossa Moss ostaa takin humalaisilta nuorilta. Toiseksi, koko elokuvan aikana Chigurh ei ole käyttänyt rahaa muuhun kuin ihmisten kohtalon arpomiseen, vaan on mieluummin räjäytellyt autoja saadakseen haluamansa. Elokuvan sijoittuminen 1980-luvulle näyttäytyy yhä hyytävämmässä valossa, kun näemme tämän murhanhimoisen moraalisaarnaajan katoavan viimeisen kerran keskellä kullanhohtoista esikaupunkialuetta.
En tarkoita, että kritiikeissä pitäisi avata elokuvan loppuvaiheiden ratkaisukohtauksia, mutta teksteistä näki, että analyysit oli vedetty suoraan ilmeisimmistä lähteistä, eli lähinnä sheriffin loppumonologista.
Silti, miksi stressata muutamien kriitikkojen sokeudesta? No, vaikka siksi, että elokuvakritiikki osaltaan määrittää elokuvakulttuurin tilaa. Kun jokaisen elokuvavuoden parhaasta sadosta vain pieni osa saapuu Suomeen, niiden muutaman merkittävimmän elokuvan ylimalkainen käsittely on pidemmän päälle kestämätöntä. Selkeimmin ongelma näkyy juuri Menetetyn maan kaltaisissa tapauksissa, jotka on helposti tunnistettavissa laatuelokuviksi, mutta jotka eivät kanna kilometrien päähän paistavaa syvällisen elokuvan leimaa Michael Haneken parhaillaan teattereissa pyörivän Valkoisen nauhan tavoin.
Vaikka valitsin tämän katsauksen kohde-elokuvaksi yhden omista suosikeistani, kyse ei ole vain oman lemmikin sorsimisesta kumpuavasta kiukuttelusta. En tarkoita, että kaikkien pitäisi nähdä elokuva samalla tavalla kuin itse sen näen. Teksteistä kuitenkin paistaa se, että kriitikot eivät yksinkertaisesti ole ymmärtäneet näkemäänsä. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että olisin tuomitsemassa edellä mainittuja kirjoittajia taidottomiksi pölvästeiksi. Vaikuttaa kuitenkin selvältä, että yhdessä sun toisessa paikassa tulisi miettiä, minkä takia elokuvan taikapiirissä häärätään. Enkä tarkoita nyt vain kriitikkoja.
Peruspätevällä suorittamisella ei luoda uusia elokuvan ystäviä, istui suorittaja sitten kameran tai näppäimistön takana. Suomessa ei kerta kaikkiaan ole liikaa asialleen omistautuneita elokuvan puolustajia luomassa ja pitämässä yllä kasvukelpoista alustaa uusille elokuvasta kiinnostuneille sukupolville, varsinkaan jos ohjaksissa olevat sukupolvet pyhittävät tekemisensä hymistelyllä ja toistensa selkien taputtelemisella. Ketään ei tarvitse lytätä tarpeettomasti, mutta ongelmista vaikeneminen on ongelmien kasaamista.
Skarpataan. Mietitään, mikä on olennaista.
Monadi-Filmi 
Kiitos.
En halua muotoilla väitettä, vain esittää, että voi olla olemassa toinenkin mahdollisuus, miksi monet kriitikot ja katsojat eivät ole lukeneet Menetetystä maasta syvätekstejä, jotka ilmeisen harvat ovat huomanneet: syy voi olla myös elokuvantekijöissä, tässä tapauksessa Coeneissa.
Samin hienosti erittelemät teemat ovat kyllä olemassa Menetetyssä maassa, mutta olen osittain eri mieltä siitä, miten onnistuneesti niitä on käsitelty. Raha kansakunnan toteemina on ehkä elokuvan pääteema, mutta sehän ei tee siitä omaperäistä? Teemaahan käsittelee puolet Amerikassa tehdyistä elokuvista. Syy sille, miksi tarina on sijoitettu 1980-luvulle ja alkaa sheriffin näkökulmasta, on, että Coenin veljekset ja kirjailija McCarthy sijoittavat tuon vuosikymmenen alkuun muutoksen kollektiivisessa arvomaailmassa. Heidän mukaansa – ja olen pitkälti samaa mieltä – raha ja vauraus nousivat tuolloin lopullisesti (?) asteikossa monien perinteisten arvojen yläpuolelle. Tai vähintäänkin sen ihannointi muuttui ennen koettua räikeämmäksi. On väärin ykskantaan väittää, että sheriffi ei pysty ymmärtämään tapahtumia ympärillään, pikemminkin hän ei vain pysty vaikuttamaan niihin. Lopputuloksena there’s no country for old men.
Mutta niin hienostunut ja tasapainoinen elokuva kuin onkin, Menetetty maa ei sittenkään selitä kaiken taustalla vaikuttavaa latausta kovin hienojakoisesti. Samin teoria Chigurhin roolista kokonaiskuviossa on kiehtova, mutta en voi sanoa voivani yhtyä siihen, koska hänen – Chigurhin – järkeilyt eivät tee minuun samaa vaikutusta. Mahdollisesti koska hän on psykopaatti, johon ei voi samastua. Minusta Chigurh edustaa moraalitonta, mutta ei nihilististä (luonnon)voimaa, muuttujaa, joka on kaikissa suunnitelmissa laskettava mukaan, koska sitä ei voi pysäyttää. Nähdäkseni tätä korostaa autokolari, josta Chigurh jatkaa matkaansa järkkymättömänä.
Ehkä olen ajankohdan harhauttama, mutta en ole voinut karistaa harteiltani käsitystä, että samankaltaisessa kapitalismin ruumiinavauksessa onnistui vielä paremmin samaan aikaan valmistunut There Will Be Blood, joka meni syvemmälle amerikkalaisen ja länsimaisen psykopatologian alkulähteille.
Menetetty maa ei ole Coeneiden erään pääteeman summaus, vaan vain uusi variaatio. Siitä tekee poikkeuksen heidän filmografiassaan tarkkaileva, vakavasti kiiluva näkökulma, johon minusta katoaa veljesten parhaiden töiden omaperäinen aromi. Lisäksi minusta on väärin nimetä sosiopaatti Antoniksi. Me olemme sävyisää ja selväpäistä sakkia, ja voisin iskeä vesurilla naamaan niitä, jotka muuta luulevat.
Täsmennän sen verran tulkintaani sheriffin osuudesta, että tämä toki ymmärtää arvojen rappion ja rahan osuuden siinä. Koska hahmo kuitenkin on niin vahvasti kiinni vanhassa maailmassa, hänen näkökulmansa jää väistämättä rajalliseksi ja yksipuoliseksi. Ei kai kukaan usko, että Coenit todella haluavat vain paheksua elokuvallaan vihreätukkaisia nuoria? Ja kuinka kömpelöä sekin olisi, jos elokuvan päättävä monologi todella ilmoittaisi katsojalle tyhjentävästi, mistä kaikessa on kyse (nk. Departed-loppu, eli Ralph Wiggumin sanoin: ”The rat symbolizes obviousness.”)
Ja Antonin kommentti todisti jälleen, että ihmiskunta jakautuu selvästi kahteen leiriin: Menetetyn maan ja There Will Be Bloodin ihailijoihin.
Tulisieluisuudestaan huolimatta Blood jätti minut vähän kylmäksi, niin kuin ovat jättäneet useimmat muutkin P.T. Andersonin elokuvat. Kauhea melu on aina päällä, mutta kovin vähän ne tuntuvat lopulta sanovan.
McCarthyn romaaniin verrattuna, jossa sheriffin kertojaäänellä on paljon vahvempi auktoriteetti, Coenit ovatkin onnistuneesti laimentaneet teoksen ”konservatiivin märkä uni” -piirrettä (kauhistellaan sitä millä mässäillään). Silti sheriffin jättäytyminen ”uuden maailmanjärjestyksen” ulkopuolelle näyttäytynee kunniallisena tekona, jos tuo maailma todellakin on sellainen saalistajien todellisuus kuin tarinassa näytetään.
Aivan!
Erinomainen blogi sulla. Kiitos siitä.
Hei, Mr. Monadi! Ilmeisesti et ystäviä arvostelijoiden parista kaipaa, kun nimiä ja yksityiskohtia myöten otat pojat ns. luokalle. ”Poor critics, nobody reviews them.”, kirjoitti jo Steinbeck.
Itse olen käynyt (netti)julkistakin keskustelua Hesarin tv-sivun toimittajien kanssa, kun heidän tekstinsä vanhempien elokuvien suhteen eivät ole olleet sitä tasoa, mitä Pohjoismaiden suurimmalta lehdeltä odottaisi. Siksi en voi moittia kritiikin kritiikkiäsi. Totta kai olin kateellinen kollegoille, kun pääsivät haukuttavaksesi. Sitten huomasin, ettei vain ns. isojen lehtien mukaan ottaminen ilmeisesti johtunut pienempien maakuntalehtien arvostelijoiden sorsimisesta: Keskipohjanmaan verkkosivut on uusittu, joten vuonna 2008 tekemääni arvostelua Menetetystä maasta ei todellakaan haulla – ainakaan helposti – löydy, koska se on enää vain kotisivullani. Mainitsin tuolloin elokuvasta mm.
”Vuorotellen verirahoja kanniskelevat, haavoittuneet Moss ja Chigurh kohtaavat pakomatkallaan nuorisoa, joilta saavat huumedollareillaan takin ja paidan suojakseen. Pyyteetön auttamishalu vaihtuu itsekkyydeksi heti, kun raha tulee kuvaan. Kuin Robert Bressonin Tolstoi-filmatisointi Raha (tai Aku Louhimiehen Paha maa), elokuva näyttää, kuinka maa on menetetty ahneudelle. Siinä ei ole filmin ja kirjan alkuperäisen nimen mukaisesti tilaa veteraaneille, jotka ovat tottuneet pyyteettömään naapuriapuun. Samarialaiset pääsevät Menetetyssä maassa vain hengestään.
Bardem hallitsee valkokangasta, mutta hyviä ovat muutkin. Nuorisoelokuvassa Arkajalat jo 80-luvulla aloittanut ja viimeksi American Gangsterissa säväyttänyt Josh Brolin on noita siunattuja amerikkalaisnäyttelijöitä, jotka toimivat roolissaan eivätkä tulkitse. Kelly Macdonald kohottaa aluksi pieneltä vaikuttaneen vaimon osan muistiin painuvaksi. Ja eläköityvänä sheriffinä entistä uurteisempi Tommy Lee Jones on arvoisessaan roolissa.
Jos tarina antaa ajattelemisen aihetta, elokuvatoteutus vastaa samalla mitalla. Coenien kehittely on oivaltavaa ja juonen käänteiden petaaminen yllätyksellistä. Väkivaltaisimmillaan tämä erittäin väkivaltainen elokuva on filmin alussa. Sen jälkeen väkivaltaa ei enää tarvitse näyttää, kun katsoja kyllä ymmärtää.
Elliptinen, seuraamuksiin rientävä kerronta mukailee aavemaisen Chigurhin sanoja pyöräileville pojille: – Te ette nähneet minua, minä olin jo mennyt.”
En tiedä, olisinko jutullani saanut Sinulta pointseja (jottet olisi sitä päässty siteeraamaan varottavana esimerkkinä!). Luonnollisesti olisin kirjoittanut paremmin, jos olisin osannut arvata, että vuonna 2010 Monadi-sivustolla aletaan suurennuslasilla tarkistaa, että elokuvista kirjoitetaan julkisuudessa ”oikeita” kritiikkejä.
Armahda kuitenkin sen verran, että monesti nuo jutussasi mainitut arvioitsijat joutuvat tiivistämään sanomaansa määrättyihin merkki- ja rivimääriin, joten kaikkeen ei voi perehtyä eikä monisanaisesti käsitellä. Sitä rajoitusta ei Sinulla blogistina ole, ja itselläni on se hyvä puoli, että olen saanut pelkkää tukea omassa lehdessä jutuilleni ja lisäksi voin tarvittaessa kirjoittaa laajemmin lehden verkkosivulla. (Siitä lienemme yhtä mieltä, että lyhyessäkin muodossa hyvä kirjoittaja ja kriitikko osuu kohdalleen.)
Jotten lopettaisi liialliseen, hedelmättömään yhteisymmärrykseen, mainittakoon, että mielestäni There Will Be Bloodissa oli suuremmat huiput kuin Menetetyssä maassa. Siitäkin huolimatta, että loppu oli minusta epäonnistunut turhassa väkivaltaorgiassaan, ja että Paul Dano ei onnistunut saarnaajana (ikävä tuli Wise Bloodin Brad Dourifia, joka oli taas äskettäin erinomainen Herzogin hienossa Pahassa poliisissa).
Enkä myös ymmärrä, miten voit kirjoittaa Menetetystä maasta mainitsematta lainkaan Cormac McCarthya! En itsekään ole lukenut sitä hänen teostaan, joten minullakaan ei ollut mitään asiaa elokuvasta suuria teorioita muodostaa näin tietämättömältä pohjalta, mutta ymmärrän sentään ruoskia itseäni sen vuoksi joka päivä. (Ilmeisesti se sääntö pitää edelleen paikkansa, että hyvistä kirjoista tulee huonoja tai keskinkertaisen taitavaia elokuvia. Näin todisti myös Tie-elokuva. Ja kaikki pisteet Ridley ”He Robbed Our Robin Hood” Scottille, että tajusi Blood Meridianin (or The Evening Redness In The West) olevan filmauskyvytön – mutta tottakai se Hollywoodissa tehdään!)
Annat myös ymmärtää toisaalla, ettet ole nähnyt elokuvaa Vähän kunnioitusta. Silti tuomitset sen sivumennen, samalla kun kehut – aiheellisesti – Paljakan elokuvaa. Saa toki olla elokuvasta mitä mieltä hyvänsä, mutta vasta sen katsottuaan. Muu on ennakkoluuloa. Mukava, että löysit Eläville ja kuolleille. Se oli ilmestyessään tapaus täällä, koska oikeassa elämässä niin kävi naapurikaupungissamme Pietarsaaressa. Yritin kirjoittaa kauniista elokuvasta arviossani, joka myös löytyy verkkosivuiltani.
Kannustavin terveisin
~(;^)~Hannu
Huomasin nyt vasta Tero Vainion huomion. Minun on kai pakko lukea Menetetty maa kirjana, koska Vainio on niin ymmärtänyt tehdä. En silti millään usko – toki vain Tien ja Bloodin luettuani – että niin oivallinen kirjailija kuin McCormac paljastuisi ”konservatiivien märkien unien” muistiin merkitsijäksi… Blood Meridian on vaikuttavimpia kirjoja, mitä olen koskaan lukenut. ”Vaikuttavimpia” siksi, koska niin armottomasta kirjasta on vaikea vain tykätä.
Terveisin~(;^)~Hau
Hannu Björkbackalle:
olen lukenut myös Tien ja pidin sitä vaikuttavana teoksena. Se ei kuitenkaan poista sitä, että olen havaitsevinani McCarthyn ajattelun ponnistavan hyvinkin konservatiivisesta mielenlaadusta – mihin itsekin Menetetty maa -arvostelussasi viittaat: ahneus on syrjäyttänyt pyyteettömän naapuriavun. Itse en jaksa uskoa tähän vanhojen hyvien aikojen legendaan, joka juontuu länsimaisen kulttuurin yhdestä vahvimmasta myytistä: syntiinlankeemustarinasta. Vetäytyminen menneeseen ei ole mahdollista saati edes suotavaa, vaan kunkin ajan ongelmat on ratkaistava sen itsensä ”matriisissa”.
Ja vielä: Pidän hyvin epäluotettavana arviota, että romaanin fiktiosisällön perustella tehdään arvioita kirjailijan luonteenlaadusta. Se nyt ei vaan mene yksi yhteen.
Jos Menetetyn maan sheriffi kaipaa mennyttä aikaa, se on ehkä luontevaa hänen tyypilleen.
Okei: Menetetyssä maassa valitellaan naapuriavun katoamista. (Eikö se ole huono juttu? Vai onko nykyisessä kaupunkimaisessa asumisessa todellakin samanlaista naapurihenkeä kuin aiemmin, maaseutumaisemmassa asumismuodossa? Tietty, itsenäisyydellä ja yksilöllisyydellä ja anonyymisyydellä on arvonsa, mutta ovathan nykyhetken ongelma erilaisia kuin ennen, ja mittakaava lienee suurempi – jos nyt ei pelkästään sitä arvosteta, että rauhassa tässä on saatu elää.)
Ja Tiestä voi päätellä, että kirjailija ei luota tulevaisuuteen.
Mutta: Blood Meridianissa oli kyse 1800-luvun lopusta, ajasta, jolloin Cormac McCarthy ei vielä elänyt itsekään. Näin hän ei siis ole voinut nostalgisoida aikaa, joka oli ennen häntä, ja jonka hän kuvaa kirjassaan hirvittäväksi riistoksi.
Ei yksinkertaisteta teosten perusteella. Annan 2000-luvun yhdeksi parhaista amerikkalaisista kirjailijoista mainitun McCormacin integriteetille enemmän arvoa.
Mutta jos löydät hänen haastattelunsa, jossa hän tunnustautuu vaikkapa konservatiiviksi, tai vaikka sovinistiksi ja parapsykologian kannattajaksi (kuten Tarkovski päiväkirjoissaan), niin sitten minun täytyy tietysti uskoa.
Ei varmastikaan yksi yhteen, mutta yleensä taideteosten maailmankuvan katsotaan korreloivan jollain tasolla tekijänsä maailmankuvan kanssa, ellei kyseessä ole kyyninen ”leipäpappi” tai todella ironinen velmuilija. Sitä paitsi puhun McCarthystä kirjailijana enkä yksityishenkilönä. Tietysti otantani rajoittuu vain kahteen teokseen, ja tietysti McCarthy avautuu myös muunlaisille luennoille vaikkapa tietynlaisena radikaalina. Näytät myös olettavan, että se miksi hän jossain haastattelussa tunnustautuu, olisi jonkinlainen piste keskustelulle. Mitä naapuriapuun tulee, jos vertailuparina on ”ennen kaikki auttoivat pyytettä toisiaan / nykyisin kaikki hyväksikäyttävät silmittömästi toisiaan”, on rinnastus lapsellinen.
Oukki doukki. Jos McCarthy tai ”McCarthy” on siis sekä konservatiivi että radikaali riippuen luentatavasta, niin mitähän oikein tuli selväksi?
En usko, että löydät lapsellisuuksia McCarthyn kirjasta.
Tämän keskustelun voi näemmä hedelmättömänä lopettaa..
Tuli ilmeiesti yllätyksenä, että teoksesta voi painotuksista riippuen löytää erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisia piirteitä. McCarthy voi olla aivan hyvin esimerkiksi radikaali konservatiivi. Ja keskustelun voi tosiaankin lopettaa, kun sinulla näköjään iskivät defenssit noin pahasti päälle. Erimielisyyttä voi olla niin kovin vaikea sietää.
(En vetäytynyt keskustelusta kumppanin häikäisevän argumentoinnin vuoksi, vaan haluttomuudesta ryhtyä opettamaan käytöstapoja. Se kuuluu mielestäni kodille ja koululle.)
~(;^)~
Hmm… sinä voit siis alentuvasti kritisoida minua yksinkertaistuksista mutta minä en voi kritisoida sinun näkemyksiäsi? Ei minulle todellakaan ole opetettu tällaisia kaksoisstandardeja. Mutta hyvää jatkoa yhtä kaikki.
This could be the start of a beautiful friendship. Minä luen Menetetyn maan, luepa Sinä Blood Meridian. Tuskin kadut.
Hyvää kesää!
~(;^)~
Pitänee katsoa myös Casablanca uudelleen. Mukavaa loppukesää myös sinne.
Kovin kiinnostava teksti. Löysin blogisi vähän aikaa sitten yhtä aikaa kahden eri suosittelijan kautta ja laitan ehdottomasti seurantaan. Hienoa.
Mielenkiintoinen blogi – harmi, että olen näin myöhässä tämän kanssa. Hyvin kirjoitettu ja monilta osin oikeaan osuva teksti.
On varmasti totta, että kaikki kriitikot eivät ymmärrä kaikkea näkemäänsä, mutta on pakko myös korostaa, että aina kysymyksessä ei ole elokuvien syvälukutaidon puute.
Elokuva-arvosteluja voi kirjoittaa monella eri tyylillä, eikä elokuvakritiikkiä pidä sekoittaa syvälliseen elokuva-analyysiin, nämä kaksi asiaa on eroteltu selkeästi niin mediassa kuin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen piirissäkin. Esimerkiksi suuren sanomalehden elokuvatoimittajan työ on hyvin erilaista kuin professori Henry Baconin. Elokuvatieteellisellä analyysillä ei ole (valitettavasti) juurikaan sijaa valtavirran lehdistössä, ja useimmat kriitikot/toimittajat tms. haluavat kirjoittaa tavalla, joka palvelee oletettua lukijakuntaa parhaiten, tai sellaisten vaatimusten mukaan, jotka on hänelle valmiiksi asetettu.
Monet elokuvatoimittajat eivät tietoisesti halua käydä käsiksi elokuvan tematiikkaan kovin syvällisesti, koska tilaa on rajatusti (eikä media anna laajalla sisältöanalyysille sijaa), ja toisaalta elokuvaa ei haluta ”avata” lukijoille valmiiksi. Tällaisesta kritiikistä voi olla lukijalle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Omasta mielestäni elokuvakritiikin tehtävänä on esitellä elokuva lukijoille laajasti aina teemoista ohjaukseen, näyttelijöihin, lavastukseen ja kuvaukseen, keskittymättä liiallisesti yhteenkään, mutta toisaalta korostaen kyseisen elokuvan kohdalla oleellisia asioita. Kyseessä on luonnollisesti hyvinkin subjektiiviset seikat, ja tapoja tehdä tämä on yhtä monia kuin tekijöitäkin.
Vaikka en siis olekaan kirjoittajan kanssa aivan yhtä mieltä, on silti aina hienoa nähdä tällaisia blogeja. Suomessa elokuvaharrastajien välinen (järkevä) keskustelu on harvassa, ainakin webin puolella.
Tuohon mainintaasi tematiikan avaamisesta rajatussa tilassa voisin mainita vielä sen verran, että on ollut ilo huomata Jukka Kangasjärven saaneen lisää vetovastuuta Aamulehden elokuvakritiikkiosastolla. Vaikka tekstit ovat lyhyitä, hän ujuttaa usein mukaan mielenkiintoisia huomioita hyvä/huono -akselin ulkopuoleltakin.
Samaa mieltä, Kangasjärven tekstit ovat hyviä, lueskelin niitä aikoinaan jo ´Holicissa.
Päinvastaista kehitystä on sitten puolestaan tapahtunut HS:ssa. Aikoinaan Helena Ylästä oli kaikessa persoonallisuudessaan hauska lukea, samoin Fräntiä. Nyt siellä elokuvakritiikkiosastolla on puhallellut hyvin kylmät tuulet viime vuosina. Olisi mukava tietää mistä moinen kehitys.