Sateisella ja kylmällä kesämökillä oli aikaa katsoa jälleen kerran DVD:ltä The Sopranosia (1999-2007). Parempi puoliskoni on ensimmäisellä kierroksellaan New Jerseyn mafian kiemuroissa, joten minäkin sain hyvän tekosyyn palata Maailman Parhaan Televisiosarjan pariin.

Koska en omista televisiota, vertailukohteeni ovat harvassa, ja siksi The Sopranos vertautuukin mielessäni ennen kaikkea elokuviin. Sarjan alituinen loistavuus tuntuu häkellyttävältä etenkin, kun sitä vertaa saman aikakauden amerikkalaisiin elokuviin. Hollywoodin tukehtuessa mammuttitautiinsa David Chase ja kumppanit kirjoittivat jakso toisensa jälkeen vuosikymmenen tarkkanäköisintä tarinaa Yhdysvalloista.

Kun ensimmäisen kerran pääsin sarjan loppuun, se jätti tyhjän olon. Ei pelkästään siksi, että Tony Sopranon huikeaan hahmoon oli ehtinyt kiintyä niin voimakkaasti. Tuntui mahdottomalta ja masentavalta ajatella, että joku tekisi vielä paremman sarjan, jossa olisi vielä parempia näyttelijöitä. Nyt uusintakierroksella sama tunne pääsee vaivaamaan jo ennen loppua.

Mitään järkeä tällaisessa ajattelussa ei ole, mutta se silti tuntuu olevan varsin yleinen tapa hahmottaa elokuvakulttuuria. Varsinkin tietyn tyypin cinefiilit jaksavat rummuttaa Oikean Elokuvan kuolemaa aivan kuin toivoisivat sitä. Ja ehkä he toivovatkin.

Kun jokin on kuollut ja kruunattu lajinsa ikuisesti parhaaksi edustajaksi, asiantuntijat voivat päästää itsensä pälkähästä ja kentän seuraamisen sijaan sulkeutua kammioihinsa mehustelemaan menneitä. Se on ennen kaikkea turvallista, koska konsensuksen vallitessa voidaan tyytyä kinastelemaan painotuksista. Mikä olikaan Hitchcockin paras elokuva ja niin edelleen.

Yksi syy tämän blogin kirjoittamiseen on, että se pakottaa minut kyseenalaistamaan keksimiäni totuuksia, tai ainakin löytämään tarkastelun kestäviä perusteita niille. Perusteluita mielipiteeni usein kaipaavatkin, sillä en ole siinä mielessä asiantuntija, että seuraisin kaikkia alan uusimpia tuulia. Tällä tavalla pyrin osittain suojelemaan elokuvan ulottuvuutta syvästi henkilökohtaisena ilmiönä.

Veikkaan, että monilla totuuksiaan julistavilla tietäjillä on samanlaisia motiiveja. Elokuva on kasvanut osaksi omaa persoonaa. Silloin se mikä uhkaa omaa käsitystä elokuvasta, uhkaa myös omaa itseä. Tämä on kuitenkin ilmiö, joka olisi hyvä tunnistaa itsestään. Sen mukaisesti voi harkita, minkälaisena totuuden torvena itseään pitää.

Minäkin aion kunnostautua. The Wiren (2002-2008) kausibokseja pitäisi metsästää, ja Berlin Alexanderplatz (1980) odottaakin jo käden ulottuvilla. Niitä ennen hehkuttelen kuitenkin vielä hetken James Gandolfinin ylivertaisen, ilmiömäisen, kolossaalisen roolisuorituksen äärellä.

Muutamia vinkkejä sille, joka aikoo etsiä näyttelijöitä omaan indie-elokuvaansa:

1. Mieti tarkkaan, laitatko nettiin julkisen ilmoituksen näyttelijähausta. Tällä tavalla saat kyllä tuhottomasti yhteydenottoja, mutta valtaosa on erilaisia (teini-ikäisiä) onnenonkijoita, joilla ei ole kunnollisia edellytyksiä näyttelemiseen. Ota yhteyttä teattereihin.

2. Hyvä käsikirjoitus houkuttelee hyviä näyttelijöitä. Hyvät näyttelijät houkuttelevat mukaan muita hyviä näyttelijöitä, ja heidän avullaan ratkaiset monia muitakin käytännön ongelmia. Moni kuvauspaikka ja avustaja löytyy näyttelijöiden kautta. Älä siis suotta jätä castingia palapelin viimeiseksi osaseksi.

3. Pyri alusta alkaen luomaan välitön tunnelma näyttelijäehdokkaiden kanssa. Älä kätkeydy haastattelijan asemaasi, vaan tutustu ihmiseen pöydän toisella puolella. Hyvät henkilökemiat ovat pienissä tuotannoissa ensiarvoisen tärkeässä asemassa.

4. Älä tee katteettomia lupauksia, vaikka saisitkin niiden avulla projektisi kuulostamaan paremmalta. Agorafobian tapauksessa luulin, että saisimme kuvaukset valmiiksi 1-2 kuukaudessa. Lopulta niihin meni vuosi. Jos näyttelijät eivät olisi todella uskoneet projektiin, se olisi saattanut hyvinkin kaatua kesken kaiken motivaatio-ongelmiin.

5. Luota näyttelijöihin. Älä epäröi pyytää heidän apuaan sellaisissakin asioissa, jotka eivät suoraan näyttelijälle kuulu. Tämän aspektin voi hyvin tuoda esille jo haastatteluvaiheessa, sillä se sitouttaa näyttelijän tiiviimmin projektiin.

6. Näytä näyttelijöille aiempia töitäsi. Onnistuneet työt saavat sinut näyttämään varteenotettavalta tekijältä. Jos sinulla ei ole hyviä lyhytelokuvia tai muita vastaavia projekteja taustalla, toteuta muutama ennen kuin sukellat altaan syvään päähän.

7. Älä maalaile projektistasi suurempaa kuin se on. Kerro rehellisesti faktat, ja visioi mitä niiden puitteissa pystytte tekemään.

8. Pidä yhteyttä näyttelijöihin. Osoita alusta asti, että heidän osallistumisensa on sinulle tärkeää.

9. Pyri kaikin tavoin välittämään ajatusta, että kyse ei ole vain sinun elokuvastasi, jossa on mukana jotain satunnaista porukkaa. Näyttelijöiden pitää ottaa elokuva omakseen.

10. Älä laiskistu, vaikka löytäisitkin hyvät näyttelijät, jotka ovat sitoutuneita projektiin. He saattavat auttaa sinua monessa asiassa, mutta sinun itsesi täytyy kantaa vastuu asioiden etenemisestä.

Nämä neuvot soveltuvat ennen kaikkea näyttelijävetoisiin projekteihin. Toimintaelokuvien ja muiden tuotannoltaan monimutkaisempien, tarkempaa ennakkosuunnittelua vaativien palapelien kohdalla pätevät omat lainalaisuutensa. ”Oikeiden” elokuvien castingista en tiedäkään sitten mitään.

Sarjassa kirjoittaja kertoo loppuvuodesta 2010 ilmestyvän esikoiselokuvansa Agorafobian tarinan omasta näkökulmastaan.

Elokuvantekijän mantra kuuluu: elokuvanteko on ryhmätyötä ja vaatii suuren ihmisjoukon panoksen.

Vaikka tämä on useimmiten totta, asian hokeminen jättää varjoonsa sen tosiasian, ettei ohjaaja välttämättä tarvitse rinnalleen kuin muutaman avainhenkilön. Indie-elokuvien tapauksessa nämä henkilöt ovat usein elokuvan näyttelijöitä. Siksi roolijaon tekeminen on riippumattomassa tuotannossa aivan erityisen tärkeä vaihe. Näyttelijänlahjojen lisäksi kun pitää punnita myös ehdokkaiden valmiuksia sitoutua pitkäaikaisesti projektiin, jonka mahdolliset rahalliset hyödyt kerätään vasta elokuvan valmistuttua. Lisäksi kengännauhabudjetilla taiteiltaessa näyttelijöiden kontolle kaatuu muitakin kuin kameran edessä tapahtuvia tehtäviä.

Agorafobian tapauksessa lähetin ilmoituksen näyttelijähausta useimmille Tampereen harrastajateattereille. Vastauksia ei tullut varsinaisesti tulvimalla, mutta keskimäärin taso oli yllättävän korkea. Tärkeimpänä kriteerinä sitoutumismahdollisuuksien lisäksi pidin sitä, ettei teatteri puskisi liikaa läpi näyttelijän ilmaisusta. Kun tämän suomalaiselokuvien ikuisen sudenkuopan pystyy kiertämään, on jo pitkällä.

Riku Lempinen, J-P Kantonen ja Tiina Santamo

Suomen Teatteriopistosta oppinsa saanut Riku Lempinen hoiti koelukunsa niin kuin ei olisi teatterin lavaa nähnytkään. Sanat tulivat riittävän hiljaisina, mutta selkeästi. Ja ennen kaikkea, katse tuntui koko ajan salaavan jotakin. Tällainen suorastaan pakottaa katsojan kiinnostumaan pelkästään näyttelijän läsnäolosta. Ekstrovertti meuhkaaja voi vaikuttaa kasvotusten kohdattuna moneen venyvältä, mutta taitava näyttelijä hoitaa hommansa niin, että vain kamera huomaa sen. Siksi annoin mielessäni pääroolin Rikulle jo koeluvun aikana. Oli melkein pakko antaa, sillä hän oli melkeinpä ainoa varteenotettava kandidaatti rooliin.

Tiina Santamo, joka valikoitui jätkämäisen Pesosen rooliin, vakuutti myös vahvalla ja pienieleisellä läsnäolollaan. Hänen mukanaan hahmo taipui puoliväkisinkin rääväsuisesta rehvakkuudesta kohti salakavalaa pisteliäisyyttä. Samalla hahmoon tuli myös aimo annos herkkyyttä. Harjoitukset ja ensimmäiset kuvauspäivät opettivat kovemman kautta, että omat ennakkokäsityksensä hahmojen esittäjistä joutuu usein heittämään romukoppaan, ellei sitten ole kirjoittanut roolia varta vasten tietylle näyttelijälle. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä kompromisseihin, sillä hahmoa voi aina rukata paremmin valitulle näyttelijälle sopivaksi.

J-P Kantonen oli ammattinäyttelijä, joka oli saanut ystävältään Rikulta vihiä projektista ja kiinnostunut vähämielisen Jonin koomisesta hahmosta. Myös hän teki koeluvussa selvää jälkeä, mutta ongelmana oli se, ettei J-P vastannut lainkaan käsikirjoituksen kuvausta hahmostaan. Joni oli kuvailtu hinteläksi 18-vuotiaaksi, J-P oli roteva kolmekymppinen. Kiivaasti asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että on parempi päästää irti huonosta mielikuvasta kuin hyvästä näyttelijästä.

Lopuksi täytettävänä oli vielä rooli, joka vaatisi lukemattomia tunteja epämiellyttävässä ja kuumassa maskissa, kaiken kukkuraksi tuoliin sidottuna. Tämä rooli herätti ihmeen paljon kiinnostusta, vaikka yleensä kidutusta kai pidetään melko huonona juttuna. Etenkin, jos itse sattuu olemaan kidutettavana. Kun Sari Mäkelä kuitenkin uskaltautui kahlehditun naisen rooliin, oli neljä keskeisintä roolia täytetty. Oli hämmentävää nähdä, kuinka yhtäkkiä ympärilläni oli joukko ihmisiä, jotka ottivat elokuvani niin tosissaan. Agorafobia todella toteutuisi.

Syystä sorretut

elokuu 12, 2010

Taannoinen valaistumiseni Kubrickin Full Metal Jacketin suhteen sai pohtimaan asiaa, joka osaltaan oli estänyt minua näkemästä mitä elokuva yrittää sanoa. Kubrick kuvaa hahmonsa monessa kohtaa mekaanisesti hetulaa heittävinä idiootteina, mikä voi olla hyväksyttävää komediassa, muttei vakavassa sotaelokuvassa.

Kun kuva ei kunnioita kohteitaan, nousevat syytökset ihmisvihasta, hahmojen halveksimisesta ja ennen kaikkea yleisön aliarvioimisesta, koska ihmisiinhän yleisön yleensä pitäisi samaistua. Mutta missä vaiheessa elokuvista tuli halinalletodellisuutta, jossa kuvitteellisten hahmojen kiusaaminen on suurikin synti?

Full Metal Jacketin sotilaat ovat pillun perään vonkuvia ääliöitä, koska se kuvaa sotakoneiston tapaa muovata pojista tappajia. Sotilaat eivät ole personaallisia velikultia, vaan systeemin ja tilanteen taannuttamia ihmisriekaleita, joiden ei haluta pohtivan liikaa tekemisiensä syitä. Elokuva omaksuu armeijan ajattelutavat ja nostaa ne pintaan. Jos tästä ei pidä, jokaista Full Metal Jacketia kohtaan löytyy aina kymmenen kunnioituksesta jäykkää Iskua Mogadishuun (2001).

Komedioissa hahmojen naurettavaksi tekeminen voi puolestaan kätkeä sitä seikkaa, että elokuva kuvaa tosi asiassa oman yleisönsä typeryyksiä. Nauru on hyvä tekosyy valkokankaan olmien kurittamiselle, mutta jos yleisö saa vainun syvemmästä epäkunnioituksesta, tekijät saavat tuntea sen nahoissaan.

Tämä saattaa liittyä siihen näkökulmaan, jonka mukaan elokuvien pitäisi olla todellisuuspakoa. Tosimaailmassa kunnioitusta kun saa lähipiirinsä ulkopuolella lähinnä maksukykyinen kuluttaja. Siksi on epämiellyttävää nähdä valkokankaalla suurennettuna se, minkälaisina tolloina meitä yhtenään kohdellaan. On helpompaa ärtyä elokuvalle kuin oikean maailman epäkohdille, joita ei saa katoamaan pelkästään kaukosäädintä heilauttamalla.

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen.

Kirjoituksessa paljastetaan elokuvan loppuratkaisu.

Suden aikaa (2003) ei yleensä mainita Michael Haneken parhaiden töiden joukossa, mutta ahdistavana maailmanlopun visiona sillä on ansionsa. Sen kuihtunut harmaus ja painostavat hiljaisuudet luovat kalvavan epätoivon tunnelmaa varsin yksinkertaisin keinoin, ja mielestäni paljon tehokkaammin kuin John Hillcoatin Cormac McCarthy -filmatisointi Tie (2009).

Elokuvan loppua on pidetty varsinaisena kummajaisena Haneken tuotannossa. Siinä traumatisoitunut pikkupoika aikoo hypätä kokkoon, koska on kuullut erään vanhuksen puhuvan jonkinlaisesta klaanista, jonka pyhät miehet pelastavat maailman polttamalla itsensä. Pojan aikeet huomaa vartiossa oleva mies, joka aiemmin on kuvattu vain riitapukarina ja väkivaltaisena rähisijänä. Mies tulee pojan luo, nappaa itkuun puhkeavan lapsen syliinsä ja lohduttaa tätä. Kamera perääntyy ja jättää kaksikon istumaan maahan, pimeydessä loistavan tulen ääreen. Tämän jälkeen seuraa vielä elokuvan viimeinen otos: on päivä, ja näemme junan ikkunasta kuinka maalaismaisemat lipuvat ohi.

Haneke ei yleensä tarjoa katsojalle helppoja ratkaisuja. Siksi lopun yllättävä sentimentaalisuus jättää varsin hämmentyneen olon. Aivan kuin aiempi lohduttomuus olisi pyyhitty pois ja katsojalle tarjoiltaisiin hollywood-kuorrutteinen pakotie. Kas näin, kun kuljemme käsikkäin, unohtuu murheet ja vanhat erheet. Lopuksi päästään vielä junan kyytiin ja pois pahasta paikasta.

Lopun voi silti tulkita toisinkin, ja viimeisen kuvan nimenomaan katsojalle osoitetuksi piikiksi. Pojan ja rähinöitsijän yhteinen kohtaus toki viestittää, ettei kaikki toivo ja inhimillisyys ole kuollut maailmasta, mutta onko viimeinen kuva yhtä toiveikas? Elokuvan hahmot ovat odottaneet junaa saapuvaksi puolet elokuvan kestosta, ilmeisesti vailla minkäänlaista käsitystä siitä, mihin se heidät voisi viedä. Johonkin kaupunkiin ehkä, mutta kaupungistahan he alkujaan lähtivät.

Junaa odottavien määrä kasvaa koko ajan ja siitä muodostuu heille samanlainen uskon kappale kuin pyhistä miehistä niille, jotka panevat toivonsa erilaisiin mystisiin ilmiöihin. Raiteillaan yhä kulkeva juna edustaa vanhaa maailmaa, vaikkei se veisikään minnekään. Katsojan on helppo samaistua junan odottamiseen. Hämärät tulimiehet kuulostavat heikkojen itselleen sepittämältä sadulta. Kun lopussa joku on junan kyydissä kirkkaassa päivänvalossa, se tuntuu rauhoittavalta, vaikkei annakaan takeita mistään paremmasta. Emmehän edes tiedä onko junan kyydissä juuri päähenkilön perhe.

Näennäisen onnellisella lopulla Haneke saattaa siis hyvinkin esittää pisteliään kommentin katsojalle, joka uskoo sokeasti teknologian autuaaksi tekevään voimaan. Ehkä siksi viimeinen kuva taakse jäävistä maisemista on niin pitkä. Että katsoja ehtisi ymmärtää tarttuvansa tyhjiin lupauksiin aivan samaan tapaan kuin jumalaista väliintuloa odottavat uskovaiset.

Sisältää pienimuotoisia juonipaljastuksia.

Michael Haneken Kultaisella palmulla palkittu uutuus Valkoinen nauha (2009) oli pienoinen pettymys kaiken ennakkohehkutuksen jälkeen. Mikään ei ollut varsinaisesti pielessä elokuvallisesti upeassa kokonaisuudessa, mutta jotenkin tyhjän olon se jätti. Elokuvassa ei tuntunut olevan sisällöllisesti oikein mitään, mitä ei muutaman arvostelun lukeneena olisi osannut odottaa.

Ongelmani elokuvan kanssa tiivistyivät kohtaan, jossa leikataan masturboinnista kiinni jäänyttä poikaansa toruvasta pastorista sisäkköään naivaan lääkäriin. Tällaiseen kyläyhteisön sosiaalisen hierarkian yksioikoiseen kartoittamiseen olisi kaivannut jotain muutakin kierrettä kuin mystiset onnettomuudet. Aion silti katsoa Valkoisen nauhan ehdottomasti uudestaan, koska se ei kuitenkaan tuntunut tyhjentyvän yhdellä katselukerralla.

Eräs mielenkiintoinen seikka elokuvassa pisti silmääni. Vaikka kertoja on kylän opettaja, ja lapset tarinan keskiössä, emme kertaakaan näe varsinaisia opetustilanteita. Koulussa vieraillaan vain silloin, kun mukana on muitakin aikuisia. Mikä onkaan opettajan ja lasten suhde? Oliko vapaamieliseltä vaikuttavan opettajan metodeissa tai opeissa kenties jotakin, mikä olisi mahdollisesti innoittanut lapset tihutöihin?

Jollain tapaa myös kertojan puheenvuorot elokuvan alussa ja lopussa loivat kyseenalaisen vaikutelman. Aivan kuin opettaja yrittäisi pestä käsiään tapahtuneesta. Alussa hän kytkee tapahtumat natsismin nousuun, siis johonkin paljon kyläyhteisön kuohuntoja suurempaan liikehdintään, jonka syntymiseen hänellä itsellään ei voinut olla osaa eikä arpaa. Lopuksi hän päättää elokuvan toteamukseen, ettei sen koommin nähnyt kylän ihmisiä, eli hän sanoutuu irti näiden myöhemmistä vaiheista.

Kohtaus, jossa opettaja tapaa ensimmäisen kerran rakastettunsa, heijastaa valkeudessaan ja kaikkinaisessa varjottomuudessaan sitä, että opettaja on melkeinpä ainoa elokuvan henkilöistä, jonka pimeää puolta ei valoteta lainkaan. En tiedä, onko elokuvassa mitään varsinaisia viitteitä siihen, että opettajallakin olisi luurankoja kaapissaan, mutta jotain epäilyttävää tämän kestopuhtoisuudessa oli.

Kerro, mitä näit

elokuu 4, 2010

Pari aiempaa merkintääni ovat herättäneet keskustelua elokuvakritiikistä ja -kulttuurista. Esille on noussut erityisesti kriitikkojen väitetty leipääntyminen ja innottomuus, mistä mieleeni nousi pari esimerkkiä vaihtoehtoisista tavoista tarkastella asiaa.

Russ Meyer ja Roger Ebert

Moni on ilmaissut mielipiteensä amerikkalaiskriitikko Roger Ebertistä, jota itse kovasti arvostan. Mielestäni miehen kirjoituksissa olennaista ei ole se, että hän läiskii elokuville tähtiä varsin avokätisesti, referoi liikaa juonta ja on usein muuten vaan väärässä. Tärkeää on se, että Ebert tekee huomioita muutenkin kuin hyvä–paha -akselilla. Hänen arvioissaan on lähes poikkeuksetta hauskoja ja tosia huomioita, jotka hän osaa myös perustella ja kontekstoida. Niiden takia miehen arvioita jaksaa aina lukea. Jos miehen kotisivu ei ole vielä tuttu, kannattaa sinne suunnata ennen kaikkea vuodesta 1967 tähän päivään asti ulottuvan, massiivisen kritiikkiarkiston tähden.

”Oikeita” tulkintoja enemmän kaipaisinkin suomalaiseen elokuvakirjoitteluun persoonallisia näkemyksiä, tapoja nähdä asiat toisin. Kun suurta yleisöä ei loppujen lopuksi kauheasti hetkauta kriitikkojen jakelemien tähtien määrä, eikö pitkästyttävien tuoteselosteiden sijasta kannattaisi kirjoittaa oivaltavia ja itsestä hyvältä tuntuvia huomioita näkemistään elokuvista? Sellaisia, jotka eivät hyppää joka toisen katsojan silmille. Jos tähän ei kykene, asiasta voi aina vetää ns. poliittiset johtopäätökset.

Itse ikään kuin kasvoin sisään nykyisin vallalla olevaan kritiikkisysteemiin. Aloitin viikoittaisten elokuvakritiikkien kirjoittamisen 16-vuotiaana, kun silloisessa Riihimäki-lehti -ilmaisjakelulehdessä tykästyttiin työharjoittelussa kynäilemääni juttuun Kubrickin Eyes Wide Shutista (1999, K-18). Kirjoitin arvioita kahdeksan vuotta, mistä ajasta käytin suurimman osan juuri plussia ja miinuksia kertaavaan tyhjäkäyntikritiikkiin. Loppuaikoina aloin jo oman mielenkiintoni ylläpitämiseksi varioimaan juttujen kulkua enemmän, elokuvat kun olivat pääasiassa siitä yhdestä ja samasta muotista puserrettuja. Sitten lehti päätti lopettaa arvioiden julkaisun.

Aluksi luulin, että minun pitäisi käyttää tätä pitkää työkokemusta saadakseni kriitikonpestin jostain isommasta lehdestä. Vähitellen minulle kuitenkin valkeni, että jos minulla oli mitään aikomuksia ravistella Suomen uneliasta elokuvakulttuuria, sen toteuttamiseen olisi parempiakin keinoja kuin tynkäarvioiden raapustaminen. Veikkaan, että tässä kohtaa joku repeilee näppäimistönsä ääressä. Yhden blogin tökkäilyilläkö tuo meinaa tätä puuta ravistella?

No en, mutta on sekin alku ja osa prosessia. Samaa sarjaa on se, että teen teatterilevitykseen tähtäävää pitkää elokuvaa omilla rahoillani ja ilman indie-alemmuuskompleksia. Blogi ja elokuva syöttävät toisilleen ja minulle itselleni ihan hemmetisti energiaa. Veikkaanpa, että vähemmän potkua (ja enemmän rahaa) olisin saanut, mikäli olisin jatkanut yhdestä kriitikonpestistä toiseen. Asioiden tekeminen ulkopuolisena, omista lähtökohdista, on avannut maailmaa aivan uudella tavalla. Jos jossain vaiheessa olinkin leipääntynyt, en ole sitä enää.

Luulen ja tiedän, että moni tälläkin hetkellä palkkaa elokuvakirjoittelustaan saava puskee juttujaan ulos sen enempää miettimättä tekemisensä perusteita. Joukossa on niitä, joita ei vaan kiinnosta, ja niitä, jotka ovat vastoin kykyjään omaksuneet maan tavan. Elokuva on täällä niin pientä puuhastelua, että äänensä saa kyllä kuuluviin jos tahtoa riittää ja uskaltaa ottaa pari askelta sivuun kaikkein ilmeisimmältä tieltä. Siinä vaiheessa kun Agorafobia paljastuu sysipaskaksi näpertelyksi ja blogista loppuu sanottava, voin painua takaisin järkevämpiin hommiin tietoisena edes siitä, että hetken aikaa elokuva tuntui taas yhtä mielekkäältä kuin siihen ensimmäisen kerran rakastuessani.

Christopher Nolanin uusin megaelokuva Inception on oireellinen esimerkki amerikkalaisen elokuvan tilasta vuonna 2010. Sikäläinen elokuvateollisuus on viime vuosina jakautunut aiempaa selvemmin isoihin ja pieniin tuotantoihin. Keskivälin elokuvat, eli muutaman kymmenen miljoonan tuotannot ovat vähentyneet rajusti. Jättituotannot ovat pääasiassa supersankarielokuvien ja Potter-kloonien kaltaisia rajusti markkinoituja turhakkeita, joiden harmaasta massasta jopa Christopher Nolan erottuu edukseen.

Tässä vaiheessa näyttää jokseenkin selvältä, että Nolanilla on jännittäviä ideoita, joita hän ei osaa pukea jänteviksi käsikirjoituksiksi, ja joista hän ei osaa ohjata elokuvallisia tarinoita. Inception on loputtomalta tuntuva puhuvien päiden selittelysessio, jota piristävät aasinsilloin muuhun elokuvaan kytketyt efektikohtaukset. Elokuvan ainoan tunteen luo Hans Zimmerin ahdistuneesti jyskyttävä musiikki, eivät ihmiset ja heidän kohtalonsa. Miten näin väkinäisellä pusertamisella sitten tavoitellaan taivaspaikkaa?

Elokuvalla oli jo ennen ilmestymistään vannoutunut fanikunta, joka ylisti netissä messias-Nolanin ainutlaatuista neroutta. Luonnollisesti tämä ryhmä sai myös messiasta lokaan painavan vastaliikkeensä. Sama pyöritys toistui myös Nolanin edellisen elokuvan, Yön ritarin (2008) kohdalla.

Minua touhussa on kiinnostanut lähinnä se, miten näin tylsämielisestä elokuvasta voidaan kehittää näin paljon (sisältöön keskittyvää) hälinää. Olen tullut siihen tulokseen, että kyse on vinoutuneen kontekstin luomasta harhasta. Totta kai Inception vaikuttaa fiksulta, jos sen vertailukohtana pidetään muita elokuvia, joiden budjetti on paisutettu yhdeksännumeroisiin lukemiin. Siitä huolimatta Inception on vain Michael Bay –elokuva, joka jääräpäisesti kieltäytyy hyväksymästä typeryyttään.

Muussa tapauksessa puhe elokuvan mielenkiintoisuudesta ja monitulkintaisuudesta on käsittämätöntä, koska joka riivatun käänne selitetään elokuvan unispesialistien toimesta. Nolanin unimaailma on riisuttu kaikesta mystiikasta. Älykkyyden ja syvyyden vaikutelma luodaan pinoamalla käännettä käänteen päälle ja toivomalla, ettei kukaan näe sumutuksen läpi. Jopa Shutter Island tuntuu Inceptionin jälkeen syvälliseltä. Kun kuulette jonkun kutsuvan elokuvaa ajatuksia herättäväksi, kysykää, mitä nuo ajatukset ovat. Ajatukseksi ei lasketa hämmennystä siitä, oliko koko juttu unta.

Saattaa olla, että liioittelen tapauksen merkitystä, mutta jotenkin ajatus Inceptionista ”älykkäänä vaihtoehtona” on kovin masentava. Missä vaiheessa inhimillisesti älykkäät elokuvat kävivät niin harvinaisiksi, että edes siihen suuntaan viittaava sekasotku täytyy väkisin nostaa jalustalle? Hollywoodin holtittomiksi paisuneet budjetit ovat johtaneet niin totaaliseen riskien kaihtamiseen, että pieneenkin poikkeamaan tartutaan kuin viimeiseen oljenkorteen. Minun silmiini Inceptionin ympärille rakennettu hehkutus näyttäytyy jotenkin epätoivoisena.

Tämä kirjoitus käsittelee Inceptionin vajavaisuuksia tavalla, jota en itse viitsi alkaa suotta toistamaan.

%d bloggers like this: