Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 2: Enemmän kuin näyttelijöitä

Sarjassa kirjoittaja kertoo loppuvuodesta 2010 ilmestyvän esikoiselokuvansa Agorafobian tarinan omasta näkökulmastaan.

Elokuvantekijän mantra kuuluu: elokuvanteko on ryhmätyötä ja vaatii suuren ihmisjoukon panoksen.

Vaikka tämä on useimmiten totta, asian hokeminen jättää varjoonsa sen tosiasian, ettei ohjaaja välttämättä tarvitse rinnalleen kuin muutaman avainhenkilön. Indie-elokuvien tapauksessa nämä henkilöt ovat usein elokuvan näyttelijöitä. Siksi roolijaon tekeminen on riippumattomassa tuotannossa aivan erityisen tärkeä vaihe. Näyttelijänlahjojen lisäksi kun pitää punnita myös ehdokkaiden valmiuksia sitoutua pitkäaikaisesti projektiin, jonka mahdolliset rahalliset hyödyt kerätään vasta elokuvan valmistuttua. Lisäksi kengännauhabudjetilla taiteiltaessa näyttelijöiden kontolle kaatuu muitakin kuin kameran edessä tapahtuvia tehtäviä.

Agorafobian tapauksessa lähetin ilmoituksen näyttelijähausta useimmille Tampereen harrastajateattereille. Vastauksia ei tullut varsinaisesti tulvimalla, mutta keskimäärin taso oli yllättävän korkea. Tärkeimpänä kriteerinä sitoutumismahdollisuuksien lisäksi pidin sitä, ettei teatteri puskisi liikaa läpi näyttelijän ilmaisusta. Kun tämän suomalaiselokuvien ikuisen sudenkuopan pystyy kiertämään, on jo pitkällä.

Riku Lempinen, J-P Kantonen ja Tiina Santamo

Suomen Teatteriopistosta oppinsa saanut Riku Lempinen hoiti koelukunsa niin kuin ei olisi teatterin lavaa nähnytkään. Sanat tulivat riittävän hiljaisina, mutta selkeästi. Ja ennen kaikkea, katse tuntui koko ajan salaavan jotakin. Tällainen suorastaan pakottaa katsojan kiinnostumaan pelkästään näyttelijän läsnäolosta. Ekstrovertti meuhkaaja voi vaikuttaa kasvotusten kohdattuna moneen venyvältä, mutta taitava näyttelijä hoitaa hommansa niin, että vain kamera huomaa sen. Siksi annoin mielessäni pääroolin Rikulle jo koeluvun aikana. Oli melkein pakko antaa, sillä hän oli melkeinpä ainoa varteenotettava kandidaatti rooliin.

Tiina Santamo, joka valikoitui jätkämäisen Pesosen rooliin, vakuutti myös vahvalla ja pienieleisellä läsnäolollaan. Hänen mukanaan hahmo taipui puoliväkisinkin rääväsuisesta rehvakkuudesta kohti salakavalaa pisteliäisyyttä. Samalla hahmoon tuli myös aimo annos herkkyyttä. Harjoitukset ja ensimmäiset kuvauspäivät opettivat kovemman kautta, että omat ennakkokäsityksensä hahmojen esittäjistä joutuu usein heittämään romukoppaan, ellei sitten ole kirjoittanut roolia varta vasten tietylle näyttelijälle. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä kompromisseihin, sillä hahmoa voi aina rukata paremmin valitulle näyttelijälle sopivaksi.

J-P Kantonen oli ammattinäyttelijä, joka oli saanut ystävältään Rikulta vihiä projektista ja kiinnostunut vähämielisen Jonin koomisesta hahmosta. Myös hän teki koeluvussa selvää jälkeä, mutta ongelmana oli se, ettei J-P vastannut lainkaan käsikirjoituksen kuvausta hahmostaan. Joni oli kuvailtu hinteläksi 18-vuotiaaksi, J-P oli roteva kolmekymppinen. Kiivaasti asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen, että on parempi päästää irti huonosta mielikuvasta kuin hyvästä näyttelijästä.

Lopuksi täytettävänä oli vielä rooli, joka vaatisi lukemattomia tunteja epämiellyttävässä ja kuumassa maskissa, kaiken kukkuraksi tuoliin sidottuna. Tämä rooli herätti ihmeen paljon kiinnostusta, vaikka yleensä kidutusta kai pidetään melko huonona juttuna. Etenkin, jos itse sattuu olemaan kidutettavana. Kun Sari Mäkelä kuitenkin uskaltautui kahlehditun naisen rooliin, oli neljä keskeisintä roolia täytetty. Oli hämmentävää nähdä, kuinka yhtäkkiä ympärilläni oli joukko ihmisiä, jotka ottivat elokuvani niin tosissaan. Agorafobia todella toteutuisi.