Terveisiä kuvauksista

lokakuu 23, 2010

Monadi-Filmin blogi on hiljaa vielä ensi viikon, minkä jälkeen uuden elokuvan kuvaukset ovatkin jo purkissa. Tässä muutamia ruutuja elokuvasta.

Mainokset

Michael Mann luetaan Hollywoodin tämän hetken kiinnostavimpiin ohjaajiin. Erityisen kiehtovaksi miehen tuotannon tekee se, että vaikka elokuvat ovat usein hyviä, ne ovat myös täynnä täysin älyttömiä ratkaisuja.

En puhu nyt pelkästään Mannin innostuksesta hirvittävän rumaa kuvaa tuottaviin digikameroihin, koska niiden mahdollisuudet pimeäkuvauksessa sentään tuottavat toisinaan mielenkiintoisia tuloksia. Kliinistä digikuvaa enemmän minua on jaksanut hämmästyttää Mannin tapa tunkea viimeisimmät elokuvansa täyteen aivan kammottavaa ja tilanteisiin sopimatonta musiikkia.

Jotenkin muistelin, että Insider (1999) ei vielä kärsinyt tästä ongelmasta. Uusintakatselu kuitenkin paljasti, että vaikka heppoiset pop-kappaleet pidetään piilossa, luonnistuu tunnelmien pilaaminen myös perinteisellä scorella. Ei ole kovinkaan tehokasta taustoittaa intensiivisiä puhelinkeskusteluja musiikilla, joka sopisi pikemminkin Jason Voorheesin teinihippoihin.

Miami Vice (2006) pursuaa kappaleita, jotka ryntäävät kuvien päälle norsulauman hienovaraisuudella. Silloinkin kappaleet eivät ole mitään linkinparkia, ne tekevät elokuvan kohtauksista kuin pieniä musiikkivideoita. Tämänkin voisi tehdä tyylikkäästi, kuten televisiosarja toisinaan teki.

Outoa on, että elokuva-Vicessä musiikin mauttomuus kääntyy sen eduksi. Kaiken pintaloiston, melankolisen elvistelyn ja ohuiden hahmojen yhdistelmänä elokuva saavuttaa jotain täysin odottamatonta. Korostamalla pintaa ja karsimalla hahmojen taustat minimiin Miami Vicestä tulee kuin 200 miljoonan dollarin taide-elokuva. Se hengittää samaa tyhjyyttä kuin hahmonsa, joiden kivikovassa ammattimaisuudessa ja sille omistamassaan elämäntavassa on jotakin pohjattoman yksinäistä. Kun pateettinen pop-kappale soi rakastelukohtauksen taustalla, efekti ei ole yleisöä kosiskeleva, vaan surua huokuva.

Mannin epätasaisista elokuvista tekee kiehtovia se, ettei niiden olemusta pysty täysin paikallistamaan normaalin genrejaon puitteissa. Lajityyppien palikat ovat periaatteessa paikallaan, mutta jokin elokuvien sisimmässä jää aina totuttua etäisemmäksi. Tämä vaikeasti tavoitettava ominaisuus piti jopa muuten varsin kehnon Public Enemiesin (2009) vaivoin pinnalla. Audioslaven balladien soittamista se ei ihan hyvitä, mutta mikäpä hyvittäisi.

Blogissa on ollut hieman hiljaista viime aikoina, kun uuden elokuvani kuvaukset ovat vaatineet veronsa. Erään pitkän ulkokuvauspäivän jälkeisessä koomassa mieleeni nousi taas useasti pohdiskelemani kysymys elokuvantekijöiden vaiteliaisuudesta.

Elokuvakeskustelun kanavat ovat Suomessa sellaiset, että tekijät päästetään puhumaan silloin kun näiltä tulee uusi elokuva. Tällaiset suppeat puffausjutut eivät ole kovinkaan kiinnostavia. En tiedä johtuuko se haastattelijoista vai haastateltavista. Tahtoisin silti uskoa, että suomalaisilla elokuvantekijöillä olisi muutakin sanottavaa kuin että kuvauksissa oli tällaista ja tuollaista ja elokuvan aihe on tärkeä ja ajankohtainen ja varmaan siitä kirjoitetaan kolumni tai pari tai ainakin siihen tämä mainoskampanja tähtää.

Esimerkiksi elokuvaohjaajat jäävät usein varsin kasvottomiksi tapauksiksi, koska nämä ovat äänessä vain markkinointimielessä. Tämän kun yhdistää monien elokuvien ammattimaisen persoonattomaan otteeseen, tuntuu että yhden tekijän voisi vaihtaa toiseen eikä kukaan huomaisi mitään.

Ymmärrän hyvin, että kaikilla ei ole intressejä pohtia omia tai toisten tekemisiä, mutta näin kokonaisvaltainen vaikeneminen on masentavaa. Toisaalta ne pari provinsiaalista elokuvantekijöiden keskustelutilaisuutta joissa olen ollut, olivat niin lannistunutta märehdintää, että ehkä näin on parempi. Vai onko kyse siitä, että kun suurin osa tekijöistä on saman koulun kasvatteja, piirit ovat niin pienet ettei niiden ulkopuolelle kurottautumista nähdä mielekkääksi?

Tällaisessa tilanteessa on se huono puoli, että kun oikein kukaan ei sano julkisesti mitään, syntyy vaikutelma ettei kukaan ajattelekaan mitään. Se luo täysin tarpeetonta arvottomuuden, voimattomuuden ja innottomuuden mielialaa, joka ei välttämättä ole missään suhteessa todellisuuteen.

Elokuvia nopealiikkeisellä sissitaktiikalla tehdessäni olenkin usein nauttinut siitä, kuinka ilahduttavan ennakkoluulottomia ovat lähes kaikki prosessissa auttavat ihmiset, joilla ei ole mitään kosketusta elokuvamaailmaan. Sitten kun juttelee alan ihmisille, samat jutut ovatkin yhtäkkiä liian kalliita ja mahdottomia. Kuka tällaisen opinkappaleen on laatinut?

Kieltäydyn uskomasta, että elokuvanteon todellisuuden täytyy olla kaiken innon tappavaa puurtamista, joka jättää jälkeensä vain mykkiä ja nimettömiä kulttuuriteollisuuden rivityöläisiä.

Puhutaan. Se auttaa.

%d bloggers like this: