Michael Mannin huonot biisit

lokakuu 13, 2010

Michael Mann luetaan Hollywoodin tämän hetken kiinnostavimpiin ohjaajiin. Erityisen kiehtovaksi miehen tuotannon tekee se, että vaikka elokuvat ovat usein hyviä, ne ovat myös täynnä täysin älyttömiä ratkaisuja.

En puhu nyt pelkästään Mannin innostuksesta hirvittävän rumaa kuvaa tuottaviin digikameroihin, koska niiden mahdollisuudet pimeäkuvauksessa sentään tuottavat toisinaan mielenkiintoisia tuloksia. Kliinistä digikuvaa enemmän minua on jaksanut hämmästyttää Mannin tapa tunkea viimeisimmät elokuvansa täyteen aivan kammottavaa ja tilanteisiin sopimatonta musiikkia.

Jotenkin muistelin, että Insider (1999) ei vielä kärsinyt tästä ongelmasta. Uusintakatselu kuitenkin paljasti, että vaikka heppoiset pop-kappaleet pidetään piilossa, luonnistuu tunnelmien pilaaminen myös perinteisellä scorella. Ei ole kovinkaan tehokasta taustoittaa intensiivisiä puhelinkeskusteluja musiikilla, joka sopisi pikemminkin Jason Voorheesin teinihippoihin.

Miami Vice (2006) pursuaa kappaleita, jotka ryntäävät kuvien päälle norsulauman hienovaraisuudella. Silloinkin kappaleet eivät ole mitään linkinparkia, ne tekevät elokuvan kohtauksista kuin pieniä musiikkivideoita. Tämänkin voisi tehdä tyylikkäästi, kuten televisiosarja toisinaan teki.

Outoa on, että elokuva-Vicessä musiikin mauttomuus kääntyy sen eduksi. Kaiken pintaloiston, melankolisen elvistelyn ja ohuiden hahmojen yhdistelmänä elokuva saavuttaa jotain täysin odottamatonta. Korostamalla pintaa ja karsimalla hahmojen taustat minimiin Miami Vicestä tulee kuin 200 miljoonan dollarin taide-elokuva. Se hengittää samaa tyhjyyttä kuin hahmonsa, joiden kivikovassa ammattimaisuudessa ja sille omistamassaan elämäntavassa on jotakin pohjattoman yksinäistä. Kun pateettinen pop-kappale soi rakastelukohtauksen taustalla, efekti ei ole yleisöä kosiskeleva, vaan surua huokuva.

Mannin epätasaisista elokuvista tekee kiehtovia se, ettei niiden olemusta pysty täysin paikallistamaan normaalin genrejaon puitteissa. Lajityyppien palikat ovat periaatteessa paikallaan, mutta jokin elokuvien sisimmässä jää aina totuttua etäisemmäksi. Tämä vaikeasti tavoitettava ominaisuus piti jopa muuten varsin kehnon Public Enemiesin (2009) vaivoin pinnalla. Audioslaven balladien soittamista se ei ihan hyvitä, mutta mikäpä hyvittäisi.

Mainokset

5 vastausta to “Michael Mannin huonot biisit”

  1. Lauri Hürst said

    Moro!

    Olet kyllä totuuden äärellä siinä, että huono musiikki heikentää merkittävästi kokonaiskokemusta. Ensimmäisenä tulee mieleen New World, jossa pauhaava mättöklassinen oli vaan jotenkin liian erillään muusta. Joku pienimuotoisempi olisi toiminut paremmin. Tämä lähinnä esimerkkinä siitä, miten muuten lumoava leffa kärsii kököstä musiikista. Epäsopivuutta voi tietenkin lähteä tulkitsemaan seitsemällä eri tavalla, esim. Marie Antoinettessa sitä käytettiin tietoisesti. Mainitsemaasi tusinametallia nyt väärinkäytetään jatkuvasti esim. toimintaleffoissa.

    Toisaalta on sitten näitä Morricone-Leone -yhdistelmiä, jotka saa sukat rullalle jännityksestä musiikin ja kuvan loistavalla yhdistelmällä. Poppimusasta esimerkkinä tulee mieleen Tarantinon legendaarinen Kill Bill 1 -kohtaus, jossa O-Ren Ishii kävelee jenginsä kanssa yökerhoon sisälle. Ehkä coolein hidastuskävely, mitä on olemassa (haastajia saa heittää).

    Se on kyllä harmi, että ”perinteinen score” tuntuu rakentuvan jatkuvasti sen verran samantyyppisistä peruspalikoista, että niiden läpi näkemiseen ei tarvitse suurempaa analyysia. Silloin tällöin lukioikäisenä arvailin huvikseni musiikin perusteella, mitä leffassa tai sarjassa oli tapahtumassa, yleensä osuin oikeaan. Musiikki yrittää käskyttää katsojaa välillä liian karkeasti.

    Heitä Sami vastaukseksi joitain leffoja, joissa on mielestäsi erityisen hyvä tai uraauurtava musiikki.

    • monadifilmi said

      2001: Avaruusseikkailun tapa käyttää klassista musiikkia oli aikanaan jotain uutta. Minuun puree aivan erityisesti Kubrickin tapa käyttää samoja sävellyksiä toistuvasti elokuvan aikana. Siten sävellykset keräävät uusia merkityksiä ja ikään kuin kasvavat elokuvan aikana. Barry Lyndon on tästä toinen hyvä esimerkki. Toisaalta Wong Kar-Wain Chungking Express tekee saman ikimuistoisella tavalla käyttämällä The Mamas and The Papasin kappaletta California Dreaming.

      Keskimäärin tavallinen score aiheuttaa paiseita. Jotenkin siitä on tullut sellainen klassisen musiikin ruma ja yksinkertainen äpärälapsi. Ehkä hienoin elokuvaa varten sävelletty musiikki onkin Jim Jarmuschin Dead Manissa, jonka Neil Young improvisoi epävireisellä kitarallaan samalla kun katsoi elokuvaa.

      Tuo Kill Billin sisäänkävelybiisi on upea, mutta nyt sitä käyttää joka hiivatin stand up -koomikko ja Ö-luokan juontaja tehdessään ”näyttävän” sisääntulon.

  2. atp said

    Tuo Collateralin Audioslave-kohtaus on aivan mahtava.

    Hyvin pop/rockmusiikkia käyttää ainakin Lynch. Sen sijaan Wes Anderson pistää niitä biisejä liikaakin. Ei sillä, Loven Alone Again Or on niin täydellinen biisi, että hienoa jos joku kuulee sen elokuvassa ensimmäistä kertaa. Ja eiväthän ne muutkaan biisit huonoja ole, suosikkeja lisäksi Rollareitten I Am Waiting.

  3. Hyvä aihe – elokuva ja musiikki, ja valmiin musiikin käyttö.
    Melkein klassinen esimerkki hyvästä elokuvan ja musiikin yhdistämisestä on Mick Jaggerin Memo From Turner Roegin ja Cammellin elokuvassa Performance (1968, käsittämätön Suomi-nimi Notting Hill 11.17, hyvä ettei Lähtö Yumaan…)siinä ”johtokunnankokous”-kohtauksessa.
    Sitä voisi varmaan pitää myös ensimmäisenä musavideona.

    Juuri eilen katsoin Baumbachin Greenbergin. Siinä naispäählö Greta Gerwig laulaa kömpelön riipaisevasti kapakassa kitaristin säestyksellä oudon herkkää laulua. Vaistomaisesti mieleeni tuli Judee Sill, vaikka laulu oli ihan outo minulle. Ja niinpä lopputeksteissä lukikin, että biisi oli Judee Sillin! Minulla on vain se yksi 2 levyn kokoelma ”silliä”, joten tuota biisiä täytyy vielä etsiä – nimikään ei muistu mieleen. Joka tapauksessa suosittelen, jollei ole tuttu.
    Sill sopi myös taustaltaan tähän Baumbachin arkisen apeaan, kauniiseen elokuvaan. Stiller antaa Gerwigille Karen Daltonin levyn, jossa mainitsee folkin kulttihahmon huumeisen elämän ja aids-kuoleman. Judee Sillin tavoin Dalton oli traaginen hahmo ja musiikillinen nero, jota Dylankin arvosti. Judee Sill puolestaan syyllistyi nuoruudessaan ryöstöön, toimi prostituoituna, teki muutaman hyvät arvostelut keränneen levyn ja katosi kartalta ja kuoli vähän vastaavasti kuin Heath Ledger, ilmeisen vahingossa tapahtuneeseen lääkkeiden yliannostukseen.
    Sekä Daltonin että Sillin tarina sopii kuin nenä Greenberg-elokuvaan, ja Baumbach valitsee hienosti kulttiartistin tuntemattomahkomman biisin Gerwigin kohtaukseen, osoittelemattomasti, jättäen laulun jopa minuutiksi ihan keskustelun taustalle.

    Ainoa pikkutarkan nörtin kiusa – ja pikkutarkkoja nörttejähän me? – on se, että elokuvan tarinassa tehdään pointti siitä, etteä Gerwigin hahmo ei tunne niitä 60-70-luvun biisejä, joita Stiller hänelle yrittää vaikutuksen tehdäkseen soitella… Joten, mistä Gerwig on löytänyt Judee Sillin…?

  4. kiva artikkeli, oli mukava lukea

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: