Huumori tekee hulluksi

marraskuu 10, 2010

Turhaan ei sanota, että komedia on lajityypeistä hankalin.

Sain vastikään valmiiksi uuden elokuvani ensimmäisen leikkausversion. Vaihteluna piilossa pitämälleni Agorafobialle, olen valaisevien kommenttien toivossa näyttänyt uutuutta alusta alkaen eri ihmisille. Tämä on ollut hyvä veto, koska monet kerronnan pienet ja helposti ratkaistavat oikut nousevat näin vähemmällä vaivalla omaankin tietoisuuteen.

Mutta mitä ihmettä pitäisi ajatella huumorin tasoa koskevista kommenteista?

Jo pienikin testiyleisö osoittaa erilaisten katselutapojen huikean kirjon. Ihmisten tavat reagoida vitseihin vaihtelevat niin laidasta laitaan, että vaikka nämä perustelisivat mielipiteensä, tekijä ei edelleenkään tiedä mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.

Jos ihmiset nauravat, juttu melko suurella todennäköisyydellä toimii. Vastoin yleistä käsitystä, näiden kahden asian välille ei kuitenkaan voi vetää yhtäsuuruusmerkkiä, koska naurattavan kohdan täytyy olla tarkoituksenmukainen myös koko elokuvan mittakaavassa.

Mutta jos kukaan ei naura, eikä tämä johdu jostain pielessä olevan ajoituksen kaltaisesta, selkeästi havaittavasta teknisestä seikasta, tekijä saa todella pähkäillä ratkaisunsa kanssa. Vitsien sorvaaminen kaikkia miellyttäväksi kun on sula mahdottomuus ja johtaa vain värittömyyteen.

Komediaa tehdessä on pakko hyväksyä se fakta, että samat asiat eivät naurata yhtäläisesti kaikkia ihmisiä. On kuitenkin melko riipivää näyttää hauskaksi kokemaansa kohtaa kivikasvoiselle yleisölle.

Oman elokuvamme kaltaisessa indie-tuotannossa nauramattomuuden seuraukset pysyvät kuitenkin varsin yksinkertaisina. Ensin palaveerataan parin työkumppanin kesken mahdollisista ratkaisuvaihtoehdoista, ja sitten joko muutetaan kohtausta tai ei. Loppujen lopuksi päätäntävalta kuitenkin säilyy itselläni, ja teen ratkaisun parhaan arviointikykyni mukaan. En ehkä päädy parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mutta ainakin ratkaisu on omani. Ei sillä, että tämä tietoisuus yhtään vähentäisi itseruoskinnan määrää, jos ratkaisu lopulta osoittautuu täysin vääräksi.

Usein käy niin, että yhden yleisön ongelmallisena pitämä kohta osoittautuu menestykseksi toisen yleisön parissa. Sillä hetkellä edellisen kerran pettymys unohtuu mielestä, mutta todennäköisesti tilalle tulee uusi murheenkryyni. Tämän kanssa pitää vain yrittää oppia elämään. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö osumatarkkuuttaan voisi parantaa.

Kirjoittajan mielestä Monty Pythonin Brianin elämä (1979) ei ole erityisen hauska elokuva.

Mainokset

3 vastausta to “Huumori tekee hulluksi”

  1. vilkku said

    Kerro toki muutama esimerkki mielestäsi hauskasta elokuvasta.

    • monadifilmi said

      Pythoneista enemmän on iskenyt esimerkiksi Elämän tarkoitus.

      Ihan hakuammunnaksi ja uutuuksiin kallellaan olevaksi tällainen pikainen hauskojen elokuvien listaus menee, mutta kovasti naurattaneita elokuvia ovat ainakin Black Dynamite, Planet Terror, Rampe ja Naukkis – Kaikkien aikojen superpari, Aviomiehet (ensimmäinen puolisko siitä), Zucker-Abrahams-Zuckerin parhaat sekoilut, A Serious Man, Big Lebowski, Broken Flowers ja Kummelin Kultakuume.

      Shaun of the Deadin pitäisi olla kuin minulle räätälöity, mutta se ei ikinä löydä tasapainoa draaman, kauhun ja komedian välille.

      Parhaiden komedioiden listauksissa taajaan vilahtelevan Caddyshackin suosio on minulle jotain aivan käsittämätöntä, vaikka siinä onkin Rodney Dangerfield.

  2. Hui hai huumorista!

    Kyllähän tuo stillin idea varjo-Jeesuksesta ja ristiriita tilanteen ja musikaalilopetuksen välillä ON erittäin ekstreemi ja välkky idea.

    En itse katso Pythoneita kovin usein, mutta muistan kyllä nauraneeni esim. ristinjakotilanteelle ”only one cross for each”, tai miehen esittämän akan valitukselle ”sex, sex, that’s all you ever think about” – tai erityisesti sille kohdalle, jossa kuopastaan noussut erakko (vai kuka se oli) huudahtaa ”I was blind, but now I can see-ee-eee…!” pudotessaan kuoppaan…

    En tiedä, mikä näissä EI olisi hauskaa. Enkä todellakaan ole vakuuttunut Kummeli Kultakuumeen ”hauskemmuudesta”, vaikka se mielestäni onkin ainoa siedettävä Kummeli (jos se oli se ”Karmisch-Parten-Kirchen” -tapaus.

    A Serious Man on loistava ELOKUVA, toki myö erittäin hauska.

    Mikään ei voita Buster Keatonia tai W.C. Fieldsia tai Preston Sturgesia.

    Oliko tämä Planet Terror se Death Trapin parivaljakko? Siitä en pitänyt yhtään ja katsominen jäi kesken, kun juuttui 10 min. ennen loppua soittimeen. Yhtään ei harmittanut.

    Huumori on erilaista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: