Näkäräisiä: Karnevaali

joulukuu 20, 2010

Näkäräiset ovat Monadi-Filmin omia elokuvia

”Karnevaali” on Elävän Kirjallisuuden Festivaalille tehty mainoselokuva. Aika hilpeä tapaus, vaikka itse sanonkin.

Tässä blogissa ei yleensä kytätä trailereiden julkaisuja, mutta Terrence Malickin uutuuden kohdalla voinee tehdä poikkeuksen:

Katsottuani Rare Exportsin palasin kahteen elokuvaan, jotka toivat mielenkiintoisia näkökulmia tämän Suomi-uutuuden ansioihin ja heikkouksiin. Kuten edellistä kirjoitustani kommentoineen nimimerkki Karmadulan tapaus osoittaa, kaikki eivät ole Jalmari Helanderin elokuvalle lämmenneet.

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, viihde-elokuvan täytyy olla todella hyvä ollakseen täysipainoisen nautittava katselukokemus. Robert Zemeckiksen Kuka viritti ansan, Roger Rabbit (1988) oli vuosien jälkeenkin vietävän vetävä tapaus, jossa lähes kaikki toimii. Vitsit ovat tiukkoja, tehosteet yhä hämmästyttäviä ja näyttelijät tarkasti perillä siitä, minkälaista elokuvaa tekevät. Elokuvaa ehkä katsoi eri silmin kuin lapsena, mutta nyt sen virtuoosimaisuutta vain osasi arvostaa entistäkin enemmän.

Myös Edgar Wrightin ohjaama Pegg–Frost -komedia Hot Fuzz (2007) on noin ensimmäisen tuntinsa ajan täyttä timanttia. Tarinaa kuljetetaan rivakalla vauhdilla ja absurdiuskäyrä nousee juuri sopivassa kulmassa. Lopussa elokuva lähtee kuvittamaan kaikkia irvailemiaan toimintakliseitä ja veto loppuu kuin seinään. Wright ei vain ole toimintaohjaaja. Myös saman joukkion aiempi hupailu Shaun of the Dead (2004) kärsi samasta ongelmasta.

Rare Exportsista on helppo osoittaa asioita, jotka eivät kolahtaneet. Ijäsmäisiksi hehkutetut one-linerit olivat puolet ajasta melko puisevia, Onni ja Jorma Tommilan näytteleminen muutamaa kohtausta lukuunottamatta ulkokohtaista ja kuvakerronta turhan usein mukadynaamista jatkuvine zoomauksineen. Veikkaan, ettei Exports kestä kauheasti uusintakatselua, kun sinänsä jännien käänteiden yllätysmomentti ei enää paikkaa muita heikkouksia. Lisäksi sain paiseita elokuvan ruman digitaalisesta ulkoasusta, mutta en tiedä kuinka paljon se johtui Plevna 1:n digiprojisoinnista. Luulen, että paljon.

Siinä missä Roger Rabbitia katsoessa ei missään vaiheessa nolota tekijöiden puolesta ja Hot Fuzz muuttuu lopussa niin tylsäksi, ettei se edes jaksa nolottaa, Rare Exports vuorottelee yhtenään hyvien ja huonojen juttujen välillä. Tällainen on katsojalle periaatteessa hyvin rasittavaa, koska hutien jälkeen elokuvalle täytyy aina uusi mahdollisuus, mikäli katsomista haluaa jatkaa ja siitä aikoo nauttia.

Rare Exportsin katsominen ei kuitenkaan käy työstä yksinkertaisesti siksi, että siinä on hyvä meininki ja kosolti mielenkiintoisia yksityiskohtia. Napakymppi se ei ole, mutta minulle riittää, kun mittari pysyy vihreän puolella ja tahdon nähdä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos pitää yleistää karkeasti, niin viihde-elokuvan saralla varsinaisia ilmestyksiä sattuu eteen vielä huomattavasti harvemmin kuin taide-elokuvan puolella. Tämän kanssa on terveellistä oppia elämään.

Eilen kävin Elokuva-arkiston näytöksessä katsomassa ensi kertaa Fannyn ja Alexanderin (1982). Se oli ihmeenomainen elokuva, jonka rinnalla kaikki edellämainitut hupaelmat ovat pelkkää kuumaa ilmaa. Mikä ei tarkoita, etteivätkö ne olisi mainioita elokuvia.

Rare Exports on jännittävä elokuva, seurasi sen tarinaa sitten valkokankaalta tai lehtien sivuilta. Suomalaiseksi elokuvaksi se on monella tapaa poikkeuksellisen näyttävä ja menevä. Poikkeava tapaus se on myös synnyttämiensä reaktioiden kiihkeydessä.

Olennaiseksi seikaksi näyttäisi muodostuneen se, että elokuvan ohjaaja-kirjoittaja Jalmari Helander ei ole käynyt elokuvakouluja. Tämä yksityiskohta heijastelee laajemminkin Rare Exportsin esille nostamia asenteita.

Monilla on se käsitys suomalaisesta elokuvasta, että niissä joko historian suurmiehet juoksevat munasillaan pakkasessa tai sitten kolmekymppiset helsinkiläiset puivat pitkästyttäviä elämiään kahvin äärellä. Näihin linjanvetoihin kyllästyneet nuoret aikuiset ovat ottaneet Rare Exportsin omakseen, koska se on jotain aivan muuta kuin suomalaisen elokuvan valtavirta. Ja mikä parasta: Helander ei ole käynyt sisään elokuvan maailmaan Taideteollisen ovien kautta, mikä toimii merkkinä työn karaisemasta integriteetistä.

Helanderille sovitettua tienraivaajan kruunua ei ole himmentänyt sekään, että mies on hankkinut oppinsa mainoshommissa. Kaurismäkeä enemmän miehen ura muistuttaakin Renny Harlinin alkutaivalta. Vielä neljännesvuosisata Jäätävän poltteen (1986) jälkeenkin vaihtoehtoisuuden henki leijuu täällä sellaisten elokuvien yllä, jotka vaikkapa Amerikassa olisivat lähempänä valtavirtaa kuin kotoisat suurmieskuvauksemme. Täällä nuorten ohjaajien oma meininki on kung-fua, avaruusaluksia ja vittumaisia joulupukkeja.

Rare Exports on nähty raikkaana tapauksena, koska se muistuttaa monella tapaa sellaista (amerikkalaista) elokuvaa, jota nuori yleisö muutenkin katsoo. Munienheiluttelukin on mukana vain suomalaissärmikkäänä bonusvitsinä, joka erottaa elokuvan tylsäksi puleeratusta jenkkihutusta. Fanin mieltä hivelevät varmasti myös elokuvan osittain jo lunastamat odotukset kansainvälisestä menestyksestä. Ulkomailla tahkottu tulos näyttää kieltä perussuomalaiselle elokuvapuurtamiselle ja sen tylsänharmaille linjauksille.

Rare Exportsin sankaritarinaa rapauttaa se, että siitä puuttuu toistaiseksi pahis. Elokuvan omakseen ottanut tsemppiliikehdintä ei ole saanut vastavoimaa, kun elokuvaa on pääosin kiitelty kaikkialla. Valkokankaan ulkopuolinen draama on jäänyt puolitiehen, mikä on pelkästään Rare Exportsin syytä. Starwreckeistä ja jadesotureista elokuvan erottaa näet se, että se ihan oikeasti hyvä elokuva.

Dialogin ja näyttelijäntyön puutteet eivät niin paljoa paina, kun kompakti tarina on kerrottu verevästi. Kökköinen CGI on viisaasti kätketty pimeyteen ja lumituiskuun. Puitteet eivät ole suuren suuret, mutta ne ovat riittävät. Tällaisia juttuja Hollywoodissa tehtiin nuorille ennen kuin taloudelliset riskit paisuivat budjettien mukana liian isoiksi ja söivät elokuvilta terän.

On jännittävää nähdä, kehittyykö suomalainen elokuva lähivuosina yhä enemmän Rare Exportsin tyyliseen, avoimemmin kansainväliseen suuntaan. Rahaa ei jatkossakaan jaeta lapiolla, ja Exportsin kaltainen pienestä paljon repivä tyyli vaatii elokuvallista silmää, jota ei ihan jokaiselle ole suotu.

Yhdenlainen kauhuskenaario on, että Exportsin todennäköiseltä näyttävää menestystä yritettäisiin kopioida Lordi-elokuvaa muistuttavien epätoivoisten vientitoivojen vyöryllä. Siinä menetettäisiin sekin kotikutoisen sinivalkoinen viehätys, joka on perustellut monen heikomman elokuvan olemassaolon. Tähänkään asti suomalaisen elokuvan ongelma kun ei ole ollut aiheissa, vaan niiden toteutuksessa. Yhtä lailla Rare Exports elää kerrontansa tiukkuudesta, ei sinänsä myyntikelpoisesta joulupukki-ideastaan.

eli, Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 4.

Agorafobia ei ilmesty tämän vuoden puolella, kuten oli aikomus. Viivästys johtuu kahdesta, useimmille indien tekijöille tutusta syystä – rahan ja kokemuksen puutteesta.

Agorafobian kuvaukset olivat kaikkiaan hyvin miellyttävät, mutta niiden aikana tein myös monia huonoja ratkaisuja, joita jouduttiin paikkaamaan uusintakuvauksilla. Kuvausten merkittävä pidentäminen paransi elokuvaa aivan valtavasti, mutta samalla se toi mukanaan joukon muita ongelmia. Koska kuvauksia tehtiin kaikkiaan vuoden ajan ja elokuva muutti huomattavasti muotoaan tuona aikana, äänisuunnittelun aloittaminen viivästyi sen mukana.

Emme tehneet Agorafobian äänisuunnittelijan, Ville Kaapron, työtä erityisen helpoksi. Koska meillä ei kuvauksissa ollut ketään äänittämisestä varsinaisesti tietävää ihmistä, teimme monia teknisiä virheitä, joita joudutaan nyt paikkailemaan. Hyvää ääntää saatiin paljon, mutta yhtäläisesti nauhalle tarttui myös kuraa. Onneksi nämä ovat kuitenkin sellaisia erheitä, jotka on nyt mahdollista oikaista. Hidasta se tosin on.

Elokuvan valmistumista voisi tietysti nopeuttaa parilla setelipinolla ja niiden perässä seuraavilla lisävahvistuksilla, mutta raha ja Suomi-indie kulkevat harvoin samalla puolen katua.

Olen moneen kertaan kirjoittanut riippumattoman elokuvanteon hyödyistä, mutta tunnustan myös tekotavan huonot puolet. Kun toimitaan pienen budjetin varassa ja usein melko kokemattomalla ryhmällä, nämä kaksi hidastetta vain vahvistavat toistensa vaikutuksia ja saattavat johtaa melkoisiin motivaatio-ongelmiin.

Moni indie-elokuva on kaatunut projektien huonoon johtamiseen tai erilaisiin teknisiin ja luoviin virheisiin. Itsekin näitä virheitä tein Agorafobiassa enemmän kuin kehtaisin myöntää. Siksi tekijöiden veri oikeastaan punnitaankin vasta siinä vaiheessa, kun lopullinen elokuva pitäisi saada valmiiksi hilpeän kuvausjakson antimista. Moni luovuttaa tässä vaiheessa, ja ymmärrän kyllä miksi. Kannustajat ja tukijat ovat harvassa, mutta kyselijöitä riittää yllin kyllin. Jälkituotannon hitaus ja hiljaisuus vaikuttavat helposti ulkopuolisesta vain seisahtuneisuudelta.

Kuuntelin juuri Sanansaattaja -elokuvan tekijöiden haastattelua, johon sisältyi melkoinen kauhutarina. Selkäpiissä meni kylmiä väreitä, kun tekijät kertoivat joutuneensa virtapiikin uhriksi kopioidessaan elokuvan ääniä kovalevyltä toiselle. Molemmat levyt pamahtivat ja kaikki elokuvan äänet katosivat taivaan tuuliin. Niinpä kaikki äänet jouduttiin tekemään uusiksi ja elokuvan valmistuminen lykkääntyi parilla vuodella. Voin vain nostaa hattua herroille, jotka jaksoivat pusertaa eteenpäin vaikeuksista huolimatta.

Sanansaattajien tapaus oli pahimmasta päästä, yleensä sitä joutuu lähinnä itse aiheuttamiinsa sotkuihin. Näissä hommissa saa hakata päätään seinään aivan riittämiin, mutta silloin on lohdullista tietää, että omista virheistään voi oppia. Kuluneena syksynä kuvaamani Varaosamies valmistui tismalleen aikataulussa ja vaati huomattavasti vähemmän jo tehtyyn materiaaliin kajoamista kuin Agorafobia.

Indie-elokuvien ainainen haaste on siinä, että koska tekijät oppivat taitonsa vain elokuvia tekemällä, tuloksena syntyy usein vajavaisia elokuvia, jotka eivät ole aina niin hauskoja katsoa. Olen silti edelleen vakaasti sitä mieltä, että parempi on tehdä elokuvia ja mennä perse edellä puuhun, kuin varovaisesti hautoa unelmaansa vuosikausia. Agorafobia on ollut kova koulu käydä, mutta minulla on edelleen hirvittävä palo tehdä siitä elokuva, joka haastaisi ja palkitsisi katsojansa. Valitettavasti tuohon tavoitteeseen pääseminen edellyttää vielä paljon tylsää yksityiskohtien hiomista.

Eli toisin sanoen: muut odottavat toivonsa miltei menettäneinä, kun muutama tyyppi pakertaa ja vakuuttelee, että kyllä tämä tästä.

%d bloggers like this: