Vastikään Suomessakin DVD:llä ilmestynyt Moottoripyöräcowboy (1973) on monella tapaa erikoinen elokuva.

Sen ohjaaja James William Guercio tunnetaan lähinnä rock-yhtye Chicagon managerina. Musiikin pariin Guercio myös palasi Moottoripyöräcowboyn jälkeen, sillä se jäi hänen ainoaksi elokuvakseen. Liksaa ohjauspestistään hän nosti yhden dollarin, jotta budjettiin olisi jäänyt rahaa mestarikuvaaja Conrad L. Hallin palkkaamiseen.

Nykyään Guercion ainokainen taidetaan muistaa lähinnä pienoista kulttimainetta nauttivana b-elokuvana. Vähättelyyn ei ole kuitenkaan syytä, sillä Moottoripyöräcowboy on suurimmaksi osaksi silkkaa timanttia.

Robert Blake esittää elokuvassa työhönsä leipiintynyttä arizonalaista moottoripyöräpoliisia Johnny Wintergreeniä, joka haaveilee rikostutkijaksi ylenemisestä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu ottavan häntä vakavasti, koska mies sattuu olemaan ainakin parin pään verran muita lyhyempi. Kauan odotettu tilaisuus uralla etenemiseen avautuu, kun Johnny havaitsee seudulla tapahtuneessa itsemurhassa jotakin epäilyttävää. Timotamikkosmainen sheriffi ottaa intoa puhkuvan pikkumiehen oikeaksi kädekseen, minkä jälkeen kaikki alkaakin mennä pieleen.

Moottoripyöräcowboy on mitä 1970-lukulaisin vieraantumiskuvaus. Jopa siinä määrin, että elokuvan suurimmat puutteet nousevat juuri liiasta uskollisuudesta ajan hengelle.

Sinänsä asetelma on mainion elokuvallinen. Kääpiömäinen Johnny kun istuu yhtä kehnosti niin hippejä kyykyttäväksi moottoripyöräsiaksi kuin stetsonissa patsastelevaksi buutsimieheksi, mutta on myös liian koreileva lähteäkseen hippien kelkkaan. Lännenelokuvien suureellisiin panoraamoihin auttamattomasti hukkuva mies ei ole missään kotonaan.

Alkupuolella myös Johnny itse suhtautuu omaan vieraantuneisuuteensa huumorilla, mikä tekee hahmosta odottamattoman inhimillisen. Komiikalla pehmennettyjä asetelmia keritään auki niin varmaotteisesti, ettei elokuvaa millään uskoisi debyyttiohjaukseksi. Joskus ensimmäisen tunnin jälkeen elokuva alkaa kuitenkin horjahdella vaarallisesti. Ensin kevytkenkäisenä baarinpitäjänä toikkaroiva Jeannine Riley saa esitettäväkseen liian haastavan monologin. Sen jälkeen nähdään täysin muuhun elokuvaan sopimaton takaa-ajo.

Näiden kahden harha-askeleen jälkeen elokuva hortoilee hiukan epävarmasti kohtauksesta toiseen. Yhteiskunnalliset ainekset muuttuvat pakotetun proosallisiksi, mikä alkaa toden teolla harmittaa aivan elokuvan lopussa, jolloin elokuva taas ryhdistäytyy. Aiemmat harharetket syövät tehoja elokuvan viimeiseltä, upealta kuvalta, joka sekin lopulta venytetään suhteettoman pitkäksi.

Kaikessa epätasaisuudessaankin Moottoripyöräcowboy on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Yksi syy sen unhoon vaipumiseen saattaa olla aikalaisarvioissa, jotka yksioikoisesti leimasivat elokuvan fasistiseksi. Moottoripyöräcowboyn tapauksessa fasismi tarkoittaa sitä, että katsojaa pyydetään osoittamaan sympatiaa poliisia kohtaan.

Tosiasiassa elokuva kuvaa hetkittäin varsin riipaisevasti sitä, mihin eri kansanryhmien välinen epäluuloisuus ja vihanpito pahimmillaan johtavat.

On sääli, että Moottoripyöräcowboy jäi Guercion ainoaksi elokuvaksi. Jos elokuva olisi ilmestynyt joskus muulloin kuin mestariteosten ylitarjonnasta pursuavalla 1970-luvulla, sitä saatettaisiin pitää kauneusvirheistä kärsivänä klassikkona.

Future Filmin DVD:llä elokuvan nimi on Electra Glide in Blue – Moottoripyöräpoliisi.

Mainokset

Elokuvarunoutta

tammikuu 22, 2011

Aamulehti kirjoittaa:

Parempaa. Suomalaisen elokuvan tavoiteohjelmassa vuosille 2011-2015 halutaan laajentaa elokuvan yhteiskunnallisia hyödyntämismahdollisuuksia ja luoda sosiaalista pääomaa suomalaisten yhteisillä tarinoilla. Yksi suurimmista maaleista on koko teatterikannan digitointi.

Kiertue on loistoelokuva

tammikuu 21, 2011

Paremmin näyttelijänä tunnettu Mathieu Amalric palkittiin viime vuonna Cannesissa parhaana ohjaajana, mikä herätti monessa kummastusta. Suomeen rantauduttuaan hänen tuore elokuvansa Kiertue on saanut pääosin kolmen tähden arvioita, jotka kuuliaisesti ovat todenneet elokuvan rakenteen hataraksi.

Unohdetaan siis hetkeksi se, miten elokuvat yleensä on rakennettu, ja katsotaan Kiertuetta sellaisena kuin se on. Siis aivan ihastuttavana ja elämää pursuavana repäisynä, jonka kerronta heijastelee täydellisesti kohteensa luonnetta.

Sirpalemainen kiertuekuvaus tavoittaa kepeillä otteillaan loistavasti kuvaamiensa burleskiesiintyjien vapautuneisuuden ja ilon. Hitusen ylipitkä elokuva sakkaa vain hetkisen loppupuoliskollaan, kun se jää seuraamaan Ranskan maaseudulle eksynyttä parivaljakkoa.

Joissain arvioissa elokuvan naiset on ehditty tuomita geneerisen kikattavaksi kanalaumaksi, vaikka kyseessä on luontevinta naiskuvausta miesmuistiin. Milloin viimeksi naisjoukon hauskanpitoa on elokuvissa kuvattu ilman, että se olisi joko kuluttamista, kilpailua tai miesten saalistamista?

Rakenteen lisäksi noin jokainen kriitikko on nostanut esiin Cassavetesin, ja kyllähän tässä aika vahvasti Kiinalaisen kiristäjän murhan (1976) kuvastossa liikutaan. Sävyltään elokuva on silti ehkä lähempänä Minnie & Moskowitzia (1971), ja hyvä niin. Rakastettavaa renttumanageria loistavasti esittävästä Amalricista ei ehkä kuitenkaan olisi ollut haastajaksi Ben Gazzaran Cosmo Vittellille, yhdelle amerikkalaisen elokuvan suurista yksinäisistä hahmoista.

Lopuksi täytyy vielä kehua elokuvan raikasta ilmettä, jonka kihelmöivät värit ovat käsittääkseni syntyneet tietokoneen sijasta laboratoriossa.

Kiertue on yksi viime vuoden parhaista elokuvista.

Paul Thomas Anderson kuvaa aikaamme kenties paremmin kuin yksikään muu amerikkalainen ohjaaja. Äärimmäisen taidokkaana ja traditionalistisena kuvien tekijänä Anderson tuntuu tulevan kuin jostakin toisesta ajasta, jossa elämästä ja elokuvasta huumaantuneet nerot saivat takoa mestariteoksiaan liiallisen bisnesajattelun häiritsemättä. Tosiasiassa Anderson on mitä oireellisin ehdokas 2000-luvun johtavaksi elokuvaguruksi.

Anderson on virtuoosi, joka hallitsee välineensä täydellisesti, eikä häpeä näyttää sitä. Ja juuri tässä on hänen ongelmansa. Boogie Nights, Magnolia ja There Will Be Blood jättävät kaikessa loistokkuudessaankin hämmentävän tyhjän olon. Andersonin maailmassa elokuvat eivät ole olemassa katsojille, vaan päinvastoin. Jokaisesta hänen kuvastaan loistaa palava halu tulla nähdyksi.

Elokuva näyttäytyy usein suurten illuusioiden taiteena, ja sen taidokkaimpia taikureita on helppo ihailla. Mutta entä jos David Copperfield jättäisi kaiken keimailun sikseen ja pelkän Vapaudenpatsaan kadottamisen sijasta yksinkertaisesti juoksisi ympäri New Yorkia kadottaen pilvenpiirtäjän toisensa jälkeen, kunnes yleisö jäisi pelkän tyhjyyden ympäröimäksi?

Andersonille jokainen otos on money shot ja spektaakkeli arvokas itsessään. Tällainen tyyli kantaa hänen yleisönsä ekstaasissa yli ensimmäisen tunnin, mutta lopulta liika on liikaa. Kun Magnolian hyperintensiivinen ensemble-vyörytys viimein kahden tunnin kohdalla rauhoittuu ja palikat alkavat asettua paikoilleen, ne eivät jysähdä uomiinsa jyrinällä vaan kieputuksestaan hämmentyneinä kaatuillen.

There Will Be Blood puolestaan viskoo ilmaan mielenkiintoisia ajatuksia uskonnon ja kapitalismin sielunveljeydestä. Karnevalistisen finaalin ajatus siitä, kuinka lopultakin kaikessa on ollut kyse vain komeimman show’n järjestämisestä, on sinänsä hieno. Ongelmana on vain se, ettei Anderson ole siihen mennessä osannut rauhoittaa teemoillaan jonglööraamista. Elokuva kiertää villisti kehää epävarmuutensa alinomaiseen liikkeeseen kätkien.

Ydinajatusten hapuilevuudesta syntyy eriskummallinen epätasapaino. Jokaista elettä painotetaan kuin siihen kiteytyisi koko jutun juoni. Tällaista on suunnattoman rasittavaa katsoa pidemmän päälle, koska huippujen ja suvantojen sijasta on vain toinen toistaan korkeampia huippuja. Ero turboahdettuun efektispektaakkeliin syntyy lähinnä osaamisen tasosta ja viittauskohteiden ylevyydestä.

Cinefiilinä Anderson on tutkinut mestariensa työt tarkkaan, mikä on omiaan lisäämään katsojan hämmennystä. Kun ei-mistään kerrotaan enkelien kielellä, katsojan on helppo turhautua ja tuntea itsensä tyhmäksi. Muoto huutaa, että jotain hiton tärkeää tässä on meneillään, mutta siitä on mahdoton saada kiinni.

Elokuvansa itse kynäilevän Andersonin lääkkeeksi voisi kuvitella ulkopuolista käsikirjoittajaa, mutta ongelman juuri ei ole vain teemojen häilyvyydessä. Idoleiltaan Scorseselta ja Altmanilta Anderson olisi nimittäin voinut matkia myös myllytystä tasapainottavan kepeyden. Boogie Nightsissä sitä vielä on, mutta Magnolia ja There Will Be Blood ovat kuin hapettomia tiloja. Pahoin pelkään, että myös vieraan kirjoittajan teksti tukehtuisi tähän omasta nerokkuudestaan huumaantuneeseen kuristusotteeseen.

Tarantino voidaan laskea Andersonin hengenheimolaiseksi, jonka yhtäläisesti viitteiden viidakosta nousevat elokuvat kantavat kuitenkin kevytmielisyyttä kilpenään. Niissä huumori kumpuaa viittauksen kohteesta silloinkin, kun nuo ainekset jalostetaan monisyisempään muotoon. Tästä vertailukohdasta onkin helppo palata alkuperäiseen väitteeseeni.

Vaikka Tarantino on näistä kahdesta se näkyvämpi hahmo, hänen kädenjälkensä on liian selvästi postmodernistista ja siten ärtymystä herättävää selvitäkseen kaanonien piikkipaikoille. Paul Thomas Anderson sen sijaan muovaa kunniallisen tuntuisia, häikäisevästi kerrottuja ja näyteltyjä järkäleitä, joissa menneiden elokuvien rikas perintö elää keskellä ammottavan aukon kätkevänä lehtikerroksena.

Häiritsevintä tässä ei kuitenkaan ole se tyhjyydentunne, joka Andersonin elokuvista jää, vaan se, kuinka helposti yleisö on valmis hyväksymään tuon tyhjyyden tärkeydestään vakuuttuneiden kuvien edessä.

Monadi-Filmin haastattelusarja esittelee nuoria elokuvantekijöitä, jotka eivät vielä ole murtautuneet laajempaan tietoisuuteen.

Suomen elävien kuvien valmistamo Ky:tä pyörittävää Jarno Hännistä kiinnostavat perimmäiset kysymykset elokuvan luonteesta. Tämä näkyy hänen viime vuonna valmistuneessa ohjauksessaan Sadistit. Elokuva koostuu hyvin pitkistä, liikkumattomista otoksista, joissa tarina kerrotaan usein kuvan ulkopuolella. Ei ihme, että Hänninen kuvaakin Sadisteja ”Suomen epäkaupallisimmaksi elokuvaksi. Ikinä.”

Sadistit on toinen osa trilogiassa Kolme elokuvaa tappamisesta. Erikoista tässä on se, että ensimmäinen osa, vuonna 2008 kuvattu Tampere 1918, ei ole vielä valmistunut.

Sadistit

Uusi elokuvasi Sadistit kuuluu sarjaan Kolme elokuvaa tappamisesta. Kuinka vahvasti Kieślowski kummittelee taustalla?

Varmasti jotenkin alitajuisesti kummittelee. Kieślowskille toisin riitti yksi elokuva tappamisesta, kun minun täytyy tehdä kokonaista kolme ja siltikin päädyn – jos siis hyvin käy – hädin tuskin puolimatkaan. Syy, miksi halusin tehdä trilogian, oli se, että näin on mahdollista tarkastella asiaa selkeästi eri näkökulmista.

Ketkä elokuvantekijät tai mitkä elokuvat ovat vaikuttaneet sinuun eniten?

Joskus teini-ikäisenä Aki Kaurismäen elokuvat saivat innostumaan siitä, että Suomessakin voidaan tehdä mielenkiintoista elokuvaa. Sen jälkeen seurasivat villit filmihulluvuodet, joten kattava lista voisi olla hyvinkin pitkä. Viimeisimmän voimakkaan vaikutuksen tekivät kuitenkin Chantal Akermanin elokuvat.
Seuraava seitsemännen taiteen top 7 (ohjaajan mukaan aakkosjärjestyksessä) kertoo minkä mukaan nykyisin hyvin pitkälti suunnistan.

Chantal Akerman: D’Est (1993)
Michelangelo Antonioni: Seikkailu (L’avventura, 1960)
Andrzej Kondratiuk: Täysikuu (Pełnia, 1979)
Witold Leszczyński: Konopielka (1981)
Jacques Rivette: La bande des quatre (1988)
Eric Rohmer: Ihana avioliitto (Le beau mariage, 1981)
Michael Snow: La région centrale (1971)

Sadistit toi vahvasti mieleen viime vuonna alaa puhuttaneen ”slow cinema” -käsitteen. Oletko itse tutustunut lähemmin näihin elokuviin ja ovatko jotkin Béla Tarrin kaltaiset ”hitaat ohjaajat” erityisesti lähellä sydäntäsi?

Tarr kuuluu suosikkeihin. Esimerkiksi The Man from London (2007) on mielenkiintoisinta nykyelokuvaa, mitä olen nähnyt. Muista keskeisistä nimistä Chantal Akerman tulikin jo mainittua aikaisemmin. Kun näin ensimmäisen kerran hänen elokuvansa Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975) fiilis oli kuin joku olisi vetänyt halolla päähän. Mikään ei ollut sen jälkeen kuin ennen. Ennen kaikkea Akermanin elokuvat vapauttivat ajattelemaan elokuvasta toisin.

Slow cineman tiimoilta käydyssä keskustelussa on muodostunut kaksi leiriä: Yhden näkemyksen mukaan äärihitaat elokuvat tuovat nautinnollisen rauhan yhä hektisemmäksi käyneen valtavirran ulkopuolella. Toisten mielestä taide-elokuvan on taas kohtalokasta käpertyä tällä tavalla itseensä ja tarkoituksellisesti etääntyä yhä kauemmas sellaisista elokuvista, joita ihmiset eniten katsovat. Mikä sai sinut tekemään äärihitaan elokuvan?

Jonkinlainen alkukimmoke oli sellainen ajattelu, jonka mukaan kuvan tehtävä on välittää informaatio ja heti sen jälkeen se joutaa mennä. Oikeastaanhan vasta informaation jälkeen kuvasta tulee mielenkiintoinen, koska siitä itsestään tulee mielenkiinnon kohde.

Tarrin kerrotaan sanoneen kuinka filmikelan noin 11 minuuttinen kesto on eräänlaista sensuuria. Tätä halusin tutkia tarkemmin. En tiedä ymmärränköhän vieläkään mitä Tarr tarkkaan ottaen tarkoitti, mutta Sadisteja tehdessä tulin huomaamaan kuinka lyhyt aika 11 minuuttia itse asiassa on. Ensin sitä kuvittelee, että tässähän on aikaa vaikka mihin, mutta sitten kun alkaa rytmittää otoksen tapahtumia, huomaakin että kiirehän tässä tulee jos meinaa selvitä läpi ennen kuin filmi loppuu. Digihän antaa tässä suhteessa lisää mahdollisuuksia. Toisaalta, jos niitä käyttää kuin Sokurov jossain Venäläisessä arkissa (2002, elokuva on toteutettu yhdellä, katkeamattomalla otoksella – toim. huom.) niin voi kysyä, että miksi tämä vaiva? Kameralla huiskitaan ympäriinsä, koska pitää saada tuo ja tuo kuvattua, vaihdettua kuvakokoa ja jne. Tässä tapauksessa olisi helpompaa ja varmaan myös tehokkaampaa vain ottaa useampi kuva ja leikata niistä mitä tarvitsee.

Ainakin minulle pitkän oton merkitys syntyy siitä, että tajuaa otoksen selkeästi olevan manipuloimatonta aikaa. Koska se on alkanut, niin sen täytyy myös jossain vaiheessa loppua. Toisin sanoen: jotain alkaa, se kestää ja sitten päättyy. Mikä olisi tämän luontevampaa ja kauniimpaa?

Sadistien rahoitus on tullut ilmeisesti omista taskuistasi. Tuliko elokuvan tekeminen kalliiksi, ja kuinka paljon tästä summasta vei päätöksesi kuvata elokuva 16mm filmille?

Kalliiksi tuli. Kokonaisbudjetti liikkuu 11 000 euron tuntumassa. Jos olisin tehnyt digillä, säästöä olisi tullut noin 2000–3000 euroa.

Sadistit on hyvin epäkaupallinen elokuva, ja sen levitysmahdollisuudet ovat oletettavasti hyvin rajatut. Mitä suunnitelmia sinulla on sen levittämisen suhteen?

Ehkä mainoslauseen tulisi kuulua: ”Suomen epäkaupallisin elokuva. Ikinä.” Vähän vakavammin otettuna tärkeintä olisi, että Sadistit löytäisi sellaisten ihmisten luokse, jotka tykkäävät tällaisesta elokuvasta. Käytännössä tämä tarkoittaa muutamia näytöksiä, mahdollisia festivaaleja ja lopuksi DVD.

Mitä mieltä olet suomalaisesta indie-elokuvasta? Onko eteesi tullut erityisen kiinnostavia elokuvia tai tekijöitä?

Olen joskus katsellut joitakin filmejä asiaa esitteleviltä nettisivuilta, mutta siinä kaikki. Niiden pohjalta en yksinkertaisesti tunne asiaa riittävästi, että voisin sanoa jotain yleistä suomalaisesta indie-elokuvasta. Kaiken leimaaminen puskafarssiksi, splatteriksi tai ihmissuhdemössöksi ei ole kauhean rakentavaa ja varmasti syrjii joitakin tekijöitä. Kai siellä jossakin joku yrittää tehdä jotain muutakin.

Erityisesti mieleen on kuitenkin jäänyt Jan Ijäksen filmille kuvattu esikoispitkä Sen täytyy tapahtua vuodelta 2002. Filmi oli miksausta vaille valmis, mutta mistään ei löytynyt siihen rahaa. Säätiössä elokuvaa ei kai haluttu edes katsoa, joten Ijäs poltti filminsä Jyväskylän Yläkaupungin Yössä.

Monessa suomalaisessa indie-elokuvassa tuotantoryhmät ovat kumman suuria lopputulokseen nähden. Sadistit on sen sijaan tehty minimimiehityksellä. Itse olen havainnut, että kun kuvauspaikalla on mahdollisimman vähän väkeä, toiminta keskittyy aivan olennaisimpaan. Erityisesti näyttelijät saavat näin työrauhan. Onko omalla kohdallasi kyse tästä, vai esimerkiksi logistiikan suoraviivaistamisesta?

Tarkoitus oli keskittyä nimenomaan olennaiseen. Tällä kertaa halusin järjestää kuvaukset niin, että käytössäni olisi kuvaa kohden niin paljon aikaa kuin resurssien puolesta vain olisi mahdollista. Käytännössä tämä tarkoitti 1-4 kuvaa päivässä.

Lisäksi halusin tällä keveällä miehityksellä pois liian tuotetulta maistuvasta elokuvasta. Täytyy tehdä sellaisia elokuvia, joihin on varaa. Enkä nyt tarkoita, että jokin art house natura olisi ainoa vaihtoehto, vaan sitä, että resurssit ja tarina ovat tasapainossa. Lopputuloksesta pitäisi jäädä sellainen vaikutelma, että juuri näin tämä piti toteuttaa, eikä – olisipa tekijöillä ollut käytössä hieman enemmän rahaa.

Mitä suunnitelmia sinulla on elokuvanteon suhteen? Ilmeisesti Sadistit saa kaksi muuta tappoelokuvaa rinnalleen? Entä sen jälkeen?

Tai ehkä pitäisi lisätä siinä välissä. Sadisteja edeltävästä elokuvasta ehti kulua kuusi vuotta. Noina vuosina kuvasin ja äänittelin kuitenkin monenlaista materiaalia. Näistä teen nyt lyhytelokuvia, jotka kaikki enemmän tai vähemmän liittyvät elokuvan luonteen pohdintaan. Mitä elokuva on ja mitä sen tulisi olla? Ainakaan minulle ei riitä asioiden ymmärtämiseksi tieto siitä, että vaikkapa jokin Godard teki vuonna 1967 vastaavan jutun. Jos et tee sitä itse, et voi ymmärtää miten se toimii.

Jarno Hännisen (s. 1978) elokuvat:

Sadistit (fiktio, 16 mm/HD, 63 min., 2010)
Bussikuskin rakkaus (fiktio, DV, 45 min., 2004)
Argonautit (fiktio, 16 mm/Betacam SP, 15 min., 2000)
Vapautettu Orfeus (dokumentti, 16 mm/Betacam SP, 11 min., 2000)
Eeva (dokumentti, VHS, 10 min., 1996)
Pala katoavaa elämänmuotoa (dokumentti, VHS, 13 min., 1996)

Esikoisohjaaja Aaron Schneiderin kiitelty draamakomedia Ennen aikojaan (2010) muuttuu mielessäni sitä sietämättömämmäksi mitä enemmän aikaa sen näkemisestä kuluu.

Ennen aikojaan kertoo tarinan omat hautajaisensa ennenaikaisesti järjestävästä vanhasta erakosta, joka haluaa tietää mitä sanottavaa muilla on hänestä. Kylillä ukon karusta luonteesta liikkuu villejä tarinoita, jotka jäävät kakkoseksi kun lopussa mies paljastuu pedofiilikannibaaliksi. Tai sitten ei.

Kerta toisensa jälkeen amerikkalaiset ”pienet ja sympaattiset elokuvahelmet” ovat paljastuneet aivan yhtä laskelmoiduksi moskaksi kuin monistamolta pankin kautta hautausmaalle suuntaavat satojen miljoonien jatko-osanorsutkin. Norsut vain eivät teeskentele kertovansa jotain ihmisyydestä toisin kuin tämä sietämätön tekele.

Hirveintä elokuvassa on sen humaaniudeksi tekeytyvä laiskamielinen konservatiivisuus. Tapahtumia ei motivoi inhimillinen toiminta, vaan se, että markkinoilla on tilaa juuri tällaiselle ja tämän kokoiselle elokuvalle. Kaikki palaset ovat niin pakotetusti osoitetuilla paikoillaan, että inhimillinen lämpö kääntyy tuoreen raadon hitaasti mutta varmasti katoavaksi haaleudeksi.

Kuihtuminen kuvaa elokuvaa siinäkin mielessä, että se onnistuu loppupuoliskollaan hukkaamaan kaikki ne langanpätkät, joiden avulla katsojan huomio on alussa vangittu. Jos ensin hehkutetaan puolentoista tunnin ajan, kuinka erakon kemuissa jokainen pääsee kertomaan tarinansa ukosta, niin pitäisiköhän tähän tarinansäikeeseen jotenkin viitata siinä hautajaiskohtauksessa? Eipä varmaan, koska koko konsepti on olemassa vain, jotta Robert Duvall pääsisi heruttamaan läpi oscar-odotuksilla silatun itkumonologinsa.

Välillä äijänkäppyrät murahtavat jotain herttaista, muut näyttelijät sytyttävät itsensä kireään nauruun ja huoleton indiescore tuuppii katsojaa nuolemaan elokuvan elämänmakuista ahteria. Tällaisten mekaanisesti toistettujen indie-eleiden puristuksessa Ennen aikojaan kertoo ihmisyydestä vain sen, että Aaron Schneiderillä ja kumppaneilla on hinku saada rahaa.

Sydämensä turtuneisuudesta huolimatta elokuvalla on kaikki kunniallisen, ihmisen kokoisen tarinan puitteet. Niistä voisi sinällään nauttia, jos itse elokuva ei ole niin laho. Kuvat ovat koreita, joskin tylsiä. Duvall ja Bill Murray ovat hyviä, vaikkakin kulkevat automaattivaihteella ja Lucas Black yrittää nakertaa hölmöllä ilvehtimisellään näiden understatementia. Alkuasetelma on kiinnostava, vaikkei etenekään mihinkään. Muodollinen pätevyys tekee elokuvasta helposti katsottavaa roskaa.

Turhautumiseni elokuvaan kielii osaltaan siitä, että amerikkalaisen valtavirran ollessa nykyisellään mitä se on, sitä jotenkin toivoisi löytävänsä tällaisista tapauksista jotain sykähdyttävää.

Ennen aikojaan on kuitenkin oireellinen kuva amerikkalaisen pienen elokuvan tilasta. Kun norsut paisuvat liian isoiksi elääkseen ensi-iltaviikkoa pidempään, keskiluokka katoaa ja muutaman miljoonan jututkin vedetään varman päälle, voi vain toivoa, että mikroliigasta nousisi esiin rohkeampia ääniä.

Päivitys 13.1.2011
Amerikkalainen elokuvakulttuuri (ja sitä myötä myös suomalainen) on nykyisellään niin vääristynyt, että katsojalle syntyy helposti perspektiiviharha. Jättien rinnalla tällainen kahdeksan miljoonan tuotanto alkaa tuntua kokoaan pienemmältä. Sitä kuvittelee, nuo varmaan tekevät sellaista elokuvaa kuin haluavat ja kai sen täytyy ihan hyvä olla jos se on täkäläiseen ohjelmistoonkin valikoitunut.

Sitten kun pätkän katsoo, jutusta jää samanlainen maku kuin laittaisi hyväntekeväisyyteen kympin ja kuulisi, että siitäkin meni 98 prosenttia hallintokuluihin. Näin se lapsenusko karisee.

On taas se aika vuodesta, kun pitäisi ottaa osaa perinteiseen listaleikkiin. Oma listani syntyi ilman suurempia pähkäilyjä. Mielenkiintoisempaa oli pohtia jälkikäteen, miksi valitsin nämä elokuvat.

Kaksi viime vuoden parasta Suomessa teatterilevitykseen päässyttä elokuvaa olivat Enter the Void ja Rakkautta italialaisittain. Kolme muuta allekirjoittaneelle päällimmäisenä mieleen jäänyttä olivat The Ghost Writer, Toy Story 3 ja Social Network. Mainittakoon, että nämä olivat ne nimikkeet, jotka ilmoitin Olli Sulopuiston kokoamaan suomalaisten elokuvablogaajien suosikkilistaan. Joskus toiste kysyttynä lista olisi todennäköisesti ollut toisenlainen. Mielipiteillä kun on tapana muuttua.

Kärkikaksikon olen nostanut muiden yläpuolelle siksi, että ne olivat ainoat järisyttäviltä tuntuneet uutuuselokuvat. Turha tällaisia listoja on muuten laatia kuin perstuntumalla, vaikka valintojaan voikin perustella jonkinlaisella tasapuolisuusperiaatteella.

Esimerkiksi Toy Story 3 erottui vuoden elokuvatarjonnasta, koska oli niin piristävää nähdä aidosti sydämellinen ja kekseliäs seikkailuelokuva kaikkien lähtölaukauksessa kuolleiden blockbuster-viritelmien keskellä. The Ghost Writer vakuutti ääritiukaksi jännitetyllä elokuvallisuudellaan ja Social Network ajankuvallaan.

Vuoden parhaimpien listaaminen onkin mielenkiintoista siksi, että siinä joutuu tarkastelemaan oman elokuvamakunsa painotuksia. Vaikka Toy Story 3 toimii omalla sarallaan jotakuinkin moitteettomasti, se ei edusta elokuvatyyppiä, joka iskisi minuun syvimmin. Kärkikaksikon moitteettomuudesta en mene sanomaan mitään, mutta ainakin ne heijastelevat kuvakeskeistä tapaani katsoa elokuvia.

Luca Guadagnino oli elokuvassaan Rakkautta italialaisittain toteuttanut erään omista unelmistani: elokuvan, joka välittää katsojalle tunteen inhimillisestä aistimaailmasta kaikessa rikkaudessaan. Niin hieno kuin aristokraattisuuden kahleista vapautuvan Emman tarina onkin, se toimii ennen kaikkea kehyksenä aistimaailman rikkauksiin heräämiselle.

Elokuvaa on kritisoitu ennen kaikkea siitä, että suurieleisyydestään huolimatta se jättää hahmonsa liian etäisiksi. Tietyllä tapaa tämä on totta, sillä elokuva ei kutsu katsojaa samaistumaan hahmoihinsa niinkään persoonina. Tärkeämpää on väreily, joka jää pinnan alle – käsitti pinnan sitten milanolaiselitistien kovaksi kuoreksi tai elokuvan omaksi kerrontatavaksi, joka on hienovaraisuuksissaankin kovakourainen.

Rakkautta italialaisittain edellyttää, että katsoja resonoi kuvien alati kiihtyvän värähtelyn kanssa. Kerronnan kokonaisvaltaisuuden ja Tilda Swintonin pidättyväisyyden välille kasvaa tällöin jännite, joka purkautuu vasta viimeisen kohtauksen huimassa crescendossa. Näyttelijäkrediittejä seuraava, hämärässä luolassa viipyilevä otos kahdesta syleilyyn hidastuneesta hahmosta on pieni ihme: sellaista ei osaa kuvitella kohtaavansa enää tuossa vaiheessa elokuvaa, mutta kun se häilyy valkonkankaalla, tuntuu täysin mahdottomalta, että elokuva päättyisi mihinkään muuhun nuottiin.

Enter the Void kietoutuu samalla tavalla katsojansa ympärille, mutta se menee vielä pidemmälle luottamuksessaan kuviensa puhtaaseen voimaan. On kaunista katsoa, miten Gaspar Noé ottaa erilaisia tuskastuttaviksi käyneitä elokuvanteon välineitä käyttöönsä ja tiristää niistä pois kaiken banaalin tuttuuden.

Alituiset CGI-tehosteet eivät totutusta poiketen ilmennä tekijöidensä kylmän elotonta kosketusta maailmaan, vaan muuttavat sen kuvaamaan päähenkilön maailmankokemusta solutasolta alkaen. Jatkuvat kamera-ajot eivät voisi olla kauempana siitä kuviensa kohteista vieraantuneesta hinkkaamisesta, johon vähäpätöisemmät tekijät turvautuvat epätoivoisessa dynaamisuuden metsästyksessään. Tietokoneessa syntynyttä värimaailmaa ei kavahda, koska manipulaatio ei tässä tapauksessa ole myymisen vaan transgression väline.

Suomalaisen elokuvakritiikin suuriin nimiin lukeutuva Jerker A. Eriksson kirjoitti vuonna 1955:

Uuden ja kiehtovan taiteellisen näkemyksen vaikeutena on se, miten kykenemme erottamaan tämän suuntauksen tuotteista sen mikä on keskinkertaista ja mikä aitoa. Elokuvan historiassa on paljon esimerkkejä siitä kuinka innostus on tylsistyttänyt kritiikin välineitä: ajateltakoon vain neorealismia joka sai niin suurenmoisen vastaanoton, että vieraat tarkkailijat puhkesivat ylistämään italialaisen elokuvan todellisuudenläheisyyttä jo nähdessään kuvan jostakin likaisesta takapihasta.

Sekä Enter the Void että Rakkautta italialaisittain lumoavat tehokeinojensa tuoreudentunnulla. Kokemusten elämyksellisyys saa lisäpontta siitä tarjonnan karuudesta, jonka keskellä suomalainen elokuvankatsoja joutuu teattereissa elämään. Elokuvia kun ei katsota tyhjiössä. Saattaa hyvinkin olla, että edellämainitut elokuvat saavat joitakin erheitään anteeksi vain muiden tekemien syntien tähden.

Nähdäkseni tällainen kuuluu kuitenkin terveen pelin henkeen, sillä vaikka kokemuksiaan on syytä peilata historiaan, se ei poista valintojen subjektiivisuutta. Listat toimivat keskustelun herättäjinä, katsomissuosituksina ja potentiaalisesti kiehtovina katsauksina tekijänsä maun painotuksiin. En jaksa uskoa, että todelliset kaanonit syntyisivät vain taideteoksia järjestykseen laittaen.

Parhaiden elokuvien listaaminen ilman kunnollista taustoitusta on yhtä tyhjänpäiväistä kuin jos läiskisi uutuuselokuville pelkkiä tähtiä ilman huolellisia perusteluja.

%d bloggers like this: