Paul Thomas Anderson on postmodernin elokuvan guru

tammikuu 19, 2011

Paul Thomas Anderson kuvaa aikaamme kenties paremmin kuin yksikään muu amerikkalainen ohjaaja. Äärimmäisen taidokkaana ja traditionalistisena kuvien tekijänä Anderson tuntuu tulevan kuin jostakin toisesta ajasta, jossa elämästä ja elokuvasta huumaantuneet nerot saivat takoa mestariteoksiaan liiallisen bisnesajattelun häiritsemättä. Tosiasiassa Anderson on mitä oireellisin ehdokas 2000-luvun johtavaksi elokuvaguruksi.

Anderson on virtuoosi, joka hallitsee välineensä täydellisesti, eikä häpeä näyttää sitä. Ja juuri tässä on hänen ongelmansa. Boogie Nights, Magnolia ja There Will Be Blood jättävät kaikessa loistokkuudessaankin hämmentävän tyhjän olon. Andersonin maailmassa elokuvat eivät ole olemassa katsojille, vaan päinvastoin. Jokaisesta hänen kuvastaan loistaa palava halu tulla nähdyksi.

Elokuva näyttäytyy usein suurten illuusioiden taiteena, ja sen taidokkaimpia taikureita on helppo ihailla. Mutta entä jos David Copperfield jättäisi kaiken keimailun sikseen ja pelkän Vapaudenpatsaan kadottamisen sijasta yksinkertaisesti juoksisi ympäri New Yorkia kadottaen pilvenpiirtäjän toisensa jälkeen, kunnes yleisö jäisi pelkän tyhjyyden ympäröimäksi?

Andersonille jokainen otos on money shot ja spektaakkeli arvokas itsessään. Tällainen tyyli kantaa hänen yleisönsä ekstaasissa yli ensimmäisen tunnin, mutta lopulta liika on liikaa. Kun Magnolian hyperintensiivinen ensemble-vyörytys viimein kahden tunnin kohdalla rauhoittuu ja palikat alkavat asettua paikoilleen, ne eivät jysähdä uomiinsa jyrinällä vaan kieputuksestaan hämmentyneinä kaatuillen.

There Will Be Blood puolestaan viskoo ilmaan mielenkiintoisia ajatuksia uskonnon ja kapitalismin sielunveljeydestä. Karnevalistisen finaalin ajatus siitä, kuinka lopultakin kaikessa on ollut kyse vain komeimman show’n järjestämisestä, on sinänsä hieno. Ongelmana on vain se, ettei Anderson ole siihen mennessä osannut rauhoittaa teemoillaan jonglööraamista. Elokuva kiertää villisti kehää epävarmuutensa alinomaiseen liikkeeseen kätkien.

Ydinajatusten hapuilevuudesta syntyy eriskummallinen epätasapaino. Jokaista elettä painotetaan kuin siihen kiteytyisi koko jutun juoni. Tällaista on suunnattoman rasittavaa katsoa pidemmän päälle, koska huippujen ja suvantojen sijasta on vain toinen toistaan korkeampia huippuja. Ero turboahdettuun efektispektaakkeliin syntyy lähinnä osaamisen tasosta ja viittauskohteiden ylevyydestä.

Cinefiilinä Anderson on tutkinut mestariensa työt tarkkaan, mikä on omiaan lisäämään katsojan hämmennystä. Kun ei-mistään kerrotaan enkelien kielellä, katsojan on helppo turhautua ja tuntea itsensä tyhmäksi. Muoto huutaa, että jotain hiton tärkeää tässä on meneillään, mutta siitä on mahdoton saada kiinni.

Elokuvansa itse kynäilevän Andersonin lääkkeeksi voisi kuvitella ulkopuolista käsikirjoittajaa, mutta ongelman juuri ei ole vain teemojen häilyvyydessä. Idoleiltaan Scorseselta ja Altmanilta Anderson olisi nimittäin voinut matkia myös myllytystä tasapainottavan kepeyden. Boogie Nightsissä sitä vielä on, mutta Magnolia ja There Will Be Blood ovat kuin hapettomia tiloja. Pahoin pelkään, että myös vieraan kirjoittajan teksti tukehtuisi tähän omasta nerokkuudestaan huumaantuneeseen kuristusotteeseen.

Tarantino voidaan laskea Andersonin hengenheimolaiseksi, jonka yhtäläisesti viitteiden viidakosta nousevat elokuvat kantavat kuitenkin kevytmielisyyttä kilpenään. Niissä huumori kumpuaa viittauksen kohteesta silloinkin, kun nuo ainekset jalostetaan monisyisempään muotoon. Tästä vertailukohdasta onkin helppo palata alkuperäiseen väitteeseeni.

Vaikka Tarantino on näistä kahdesta se näkyvämpi hahmo, hänen kädenjälkensä on liian selvästi postmodernistista ja siten ärtymystä herättävää selvitäkseen kaanonien piikkipaikoille. Paul Thomas Anderson sen sijaan muovaa kunniallisen tuntuisia, häikäisevästi kerrottuja ja näyteltyjä järkäleitä, joissa menneiden elokuvien rikas perintö elää keskellä ammottavan aukon kätkevänä lehtikerroksena.

Häiritsevintä tässä ei kuitenkaan ole se tyhjyydentunne, joka Andersonin elokuvista jää, vaan se, kuinka helposti yleisö on valmis hyväksymään tuon tyhjyyden tärkeydestään vakuuttuneiden kuvien edessä.

Mainokset

8 vastausta to “Paul Thomas Anderson on postmodernin elokuvan guru”

  1. Kieltämättä asiaa mukana tässä jutussa. Magnoliaa en ole vieläkään katsonut! Rakkauden värit oli mielestäni hirveän huono, mutta olen katsonut sen vain kerran. TWBB taas on aivan huimaava filmi – paitsi se päätös. Toki ”velkaa” Kanelle ja Roegin Eurekalle, miksei myös rinnakkainen Mollen Ystävät, tovereille! Hard Eight on kyllä hyvä. Samoin Boogie Nights, mutta kyllä Reservoir Dogs ja Pulp Fiction taitavat silti pitemmän korren vetää. Basterds oli sitten kyllä ihan bullshittiä, vaikka sisälsi komeita kohtauksia, jaksojakin.

    • monadifilmi said

      Ystävät, toverit on kyllä TWBB:tä parempi ahneuskuvaus, vaikka siinäkin pahistelu tuntuu hetkittäin menevän yli.

      Kivikova kahdeksikko pitäisi katsoa uudestaan, jos se jostain tulisi vastaan. Siitä en muista kuin yhden kuvan, jossa John C. Reilly istuu kalsean huoltoaseman pihassa.

  2. erkka said

    erinomaisen selkeää ja tarkkanäköistä puintia, kiitos taas

  3. erkka said

    Yön yli nukuttuani tekee kuitenkin mieli tarttua yhteen asiaan.

    Eli joo. Sen sijaan, että Anderson esittäisi elokuvissaan selkeitä väitteitä, hän vyöryttää valtavan määrän vihjauksia ja vahvoja kuvia, jotka eivät täsmenny yksiselitteisiksi merkityksiksi.

    Väitän kuitenkin, että kyse ei ole sanottavan epäselkeyden peittelystä, vaan nimenomaan sen tunnustamisesta / ottamisesta vastaan avosylin. Sen sijaan, että väittäisi, Anderson johdattaa katsojansa ajattelun tiettyyn paikkaan, ja sitten stimuloi sen pörräämään siellä vimmatusti.

    TWWB:in vihjauksia ei pidä lähestyä arvoituksina, joille olisi edes teoriassa olemassa ratkaisu, vaan arvoituksina, jotka johdattelevat ajattelemaan. Siinä ei ole mitään teennäistä tai vilpillistä, vaan se on nimenomaan vilpitön ele. Katsojan ei pidäkään olettaa, että tekijän intentiot olisivat edes itselleen selvät (siis teoksen tarinan yksiselitteisen sanoman tasolla).

    ”Häiritsevintä tässä ei kuitenkaan ole se tyhjyydentunne, joka Andersonin elokuvista jää, vaan se, kuinka helposti yleisö on valmis hyväksymään tuon tyhjyyden tärkeydestään vakuuttuneiden kuvien edessä.”

    Minun on ehkä hieman vaikea vakuuttua siitä, että olet kokenut Andersonin leffat lopultakaan niin tyhjinä kuin sanot. Selvästikin olet viettänyt tunteja esim. TWBB:ia pohdiskellessasi. Pitääkö elokuvalta vaatia enempää kuin sitä, että se saattaa katsojansa pohtimaan loputtomasti teemojaan ja merkityksiään? Eihän sellaisessa myllyssä pyöriminen voi olla kuin kehittävää. Yksinkertaistaen siis aivan samasta syystä, kuin kysymyksen kysyminen voi olla vastaanottajalle vastauksen antamista hedelmällisempää.

    Ehkä yksiselitteisen ratkaisun löytäminen on tylsempää kuin ajattelua jalostavan pohdinnan kierteeseen joutuminen?

    • monadifilmi said

      Olen aivan samaa mieltä kanssasi siitä, että vastauksista pidättyminen on usein paljon hedelmällisempää kuin kaiken sitominen siistiin pakettiin.

      Ongelma on vain siinä, että Andersonilta tuntuu ihan oikeasti olevan punainen lanka hukassa. Ja se näkyy. Vapaamuotoisen pohdiskelun sijasta elokuvat menevät hermostuneeksi säheltämiseksi aiheen ympärillä.

      Onnistunut esimerkkitapaus moneen suuntaan aukeavasta ajatustenherättäjästä on Malickin Veteen piirretty viiva. Katsoin sen juuri noin seitsemännen kerran ja se tuntui vain entistäkin väkevämmältä.

      Siinä missä Malick hiljentyy kysymystensä äärelle ja antaa teemojensa risteillä luontevasti, Anderson murjoo jokaisen lauseensa kallioon kuin peläten sen pääsevän karkuun.

      Juuri Andersonin hellittämättömässä tyylissä on yksi syy siihen, ettei elokuva käynnistä versovaa ajatusprosessia. Katsojan energia kuluu lähinnä sen miettimiseen, sanoiko elokuva mistään mitään.

      TWBB:n julkaisun aikainen verrokki, Coenien Menetetty maa, puolestaan sanoi asiansa ihailtavalla varmuudella, mutta kuitenkin riittävän tulkinnanvaraisesti, jotta katsoja pystyi vetämään näkemästään erilaisia tulkintoja.

      TWBB laittaa kyllä pohtimaan merkityksiään, mutta nähdäkseni pohdinnan seurauksena on vain hämmennys ja lopulta pettymys. Korea pinta antaa käsittää, että sen alla olisi enemmän kuin keskeneräisiä kehittelyjä mielenkiintoisista aiheista.

      Erikseen olisi mielenkiintoista pohtia, miksi komea muoto saa meidät luulemaan niin helposti, että myös sisältö on rautaa.

  4. Koska oma blogikirjoittaminen ei tunnu sujuvan, vaihdetaan ajatuksia täällä.

    Wim Wenders kirjoitti kerran eräästä kriitikkokollegastaan: ”Kenties Werner Kliess on todellakin kirjoittanut vain mitä on nähnyt ja nähnyt vain mitä on kirjoittanut.” Olennainen ero Samin ja Wernerin välillä on tietysti, että Sami ei ole alentunut Wendersiä korvenneeseen herjaamiseen, ja että Samin argumentointi on huolellista ja terävää. En missään nimessä käy väittämään, että PTA:n elokuvista täytyisi pitää – tuosta tai tästä ”syystä” -, ja ylläolevassa jutussa on erinomaisen punnitusti artikuloitu eräs tapa, jolla ohjaajan elokuvat voi kokea. Mutta väitän kyllä, että hänen elokuvissaan on enemmän kuin mitä artikkelissa annetaan ymmärtää.

    Nimittäin se, että Sami ei ole saanut kiinni PTA:n johtoajatuksista ei välttämättä ole ohjaajan syytä.

    PTA:n suuruus näyttelijöiden ohjaajana perustuu 2 seikkaan: kykyyn kirjoittaa loisteliasta dialogia; ja loputtomasta kiinnostuksesta ihmiseen. Jälkimmäinen on tässä se avain: Ihminen on PTA:n jokaisen elokuvan suuri aihe, ja elokuva elokuvalta hän pureutuu teemaansa pelottavalla intensiteetillä. Boogie Nights kuvaa ihmisiä osana yhteisöä; Magnolia tekee saman, mutta muuttuneesta näkökulmasta: tällä kertaa ihmiset eivät tiedosta olevansa osia samasta kokonaisuudesta; Punch-Drunk Love (viimeisen vuosikymmenen kaunein rakkauselokuva ja ainutlaatuinen teos) kuvaa kahden ihmisen yhteisöä; ja Blood on avaus uuteen, se on yksilön tarina, eräällä tasolla se on yhteisöä hallitsevan diktaattorin muotokuva.

    PTA on virtuoosi, kyllä, mutta Samista poiketen, minä pystyn lukemaan hänen kuvakieltään enkä koe sitä pelkkänä ornamentiikkana. Esimerkiksi Magnolian ”flow”-tyyli ei ole itse tarkoitus, vaan se välittää muodon kautta kuvaamiensa henkilöiden sisäisen kaaoksen: kuuluisa sammakkosade selittyy juuri sillä, että vuonna 2000 tarvitaan jotain aivan absurdia repimään näiden elämässään hukkaan joutuneiden silmät irti omista navoistaan. En allekirjoita väitettä suvantokohtien puutteesta: Reillyn poliisille on kirjoitettu hahmon luonnetta vastaavasti useita pysähtyneitä hetkiä mm. nuoren mustan pojan kanssa ja sateessa aseen kadottua.

    Jos PTA:n elokuvat kokee spektaakkelina, ne täytyy haluta sellaisina kokea. Minulle ne ovat äärimmäisen intiimejä kertomuksia. Jos vaikka Bloodin lopun kokee onttona, on täytynyt täydelleen unohtaa sen alku: Plainview’n muutos, rappio, ensimmäisen ja viimeisen minuutin välillä on sydäntä särkevä – ja siinä on koko tarinan idea.

  5. zatopek said

    Komppaan sen verran, että: PTA:n ongelma on juuri siinä että hän on kovan luokan leffanörtti jolla on kosketus todelliseen sanottavaan vähän hukassa. Enemmän pelataan elokuvan muodolla, elokuvallisuudella ja viitteillä, mutta verhotaan se taitavammin kuin Tarantino, joka ei edes halua käsitellä isoja aiheita. Parhaiten tuo PTA:n piirre näkyy There Will Be Bloodissa, joka heittää ilmaan ajatuksia kapitalismista, uskonnosta, ihmisen ahneudesta jne. mutta ei kykene kehittelemään näitä aiheita mihinkään kiinnostavaan suuntaan. Ulkoisesti on kyllä komea leffa, ja selkeästi on lähdetty tekemään kunnianhimoisella asenteella että ”nyt tehdään suurelokuvaa mestarien hengessä”.

    Tuollaisena PTA vertautuu mielestäni myös Scorseseen joka on vastaavanalainen leffanörtti mutta joka ei mun mielestä edes yritä sanoa paljoakaan ns. isoista aiheista. Scorsese kertoo ennen kaikkea tarinoita sen sijaan että käsittelisi jotain suuria teemoja. Ne teemat jotka Scorsesen leffoissa tulee esiin, nousee siitä tarinasta (käsikirjoituksesta) itsestään, mutta ohjaajana Scorsesen painotus on selkeästi kertoa se tarina kiinnostavasti eikä käsitellä mitään isoja teemoja. TWBB:ssa taas tarina uhrataan isojen teemojen alttarille, mutta kun tämä uhraus tapahtui komeiden puitteiden sisällä, niin monet katsojat häikäistyy ja luulee suuruudeksi sitä mikä on sisältä tyhjää. Sen sijaan esim. Boogie Nights toimii paremmin koska on ensisijaisesti tarina, eikä mikään statement maailman tilasta ja ihmisen osasta tai muuta vastaavaa.

    PTA:n paras elokuva on mielestäni juuri Punch-Drunk Love, joka ei yritä kurottaa samanlaisiin mahtipontisiin sfääreihin kuin esim. Magnolia ja There Will Be Blood, ja siten onnistuu tavoittamaan aiheestaan oleellisen, koska teemat ei ole liian isoja – no, rakkaus ja itsekunnioitus on tietysti isoja teemoja nekin, mutta kapitalismin ja uskonnon suhde sekä ihmisen ahneus tai modernin elämän tyhjyys/sirpaleisuus monien hahmojen kautta kerrottuna on vaikeita käsiteltäviä.

    Anton: ”Plainview’n muutos, rappio, ensimmäisen ja viimeisen minuutin välillä on sydäntä särkevä – ja siinä on koko tarinan idea.”

    Siis muutostahan ei Plainview’ssa paljoa tapahdu. Jos vertaa esim. Citizen Kaneen tai Pacinoon Kummisedässä, niin muutos on isompi ja varmasti paljon sydäntäsärkevämpi niissä. TWBB:ssä ei mun mielestä edes haluta lähteä tällaiseen klassiseen tarinankerrontaan jossa idealisti korruptoituu. Plainview’han on ihan mulkku alusta alkaen ja lähinnä vaan katkeroituu lisää elokuvan myötä. Vähän samaan tapaan Menetetyssä maassa vedetään lopussa mattoa jalkojen alta, mitä tulee ns. klassisen tarinankerronnan odotuksiin.

    Näyttelijänohjaajana PTA on kyllä hyvä. Siitä olen samaa mieltä. Isojen teemojen kehittelyssä, joihin nää leffat selkeästi mun mielestä pyrkii, on kyllä vielä opettelua.

  6. Tero Vainio said

    Väite ettei PTA:lla olisi mitään sanottavaa tai että hän ei tietäisi sitä on perusteeton. Esimerkiksi teema väärinkäytetystä vanhemmuuden vastuusta toistuu hänen töissään johdonmukaisena. TWBB käsittelee, monien muiden aiheiden ohella tapaa jolla äärimmäinen kunnianhimo ja periksiantamattomuus johtavat yhteiskunnan ja yksilön tasolla aivan erilaisiin lopputuloksiin (kasvu/kutistuminen). Toki Andersonin lähestymiskulma on teemat edellä ja tyyli hyperbolinen, mutta antaa Malickin tehdä omanlaistaan elokuvaa ja Andersonin omanlaistaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: