Kuvainhalkoja, osa 10: Juttutuokioita perheen piirissä

helmikuu 9, 2011

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä, joissa pureudutaan johonkin kirjoittajaa sykähdyttäneeseen kuvaan tai kohtaukseen.

Eräs elokuvakerronnan mielenkiintoisimmista kysymyksistä on se, miten kuvata puhuvia ihmisiä.

Monet elokuvantekijät vastaavat perustavanlaatuiseen kysymykseen perusratkaisulla: kuvataan kulloinkin puhuvaa näyttelijää sopivan tiiviillä rajauksella ja leikataan väliin reaktiokuvia keskustelukumppaneista. Helppoa kuin heinänteko, mutta loputtomasti toistuessaan myös kovin tylsää.

Japanilainen mestariohjaaja Yasujirô Ozu (1903-1963) tuli tunnetuksi tiukan vakiintuneesta kuvakielestään, jossa näyttelijät puhuivat miltei suoraan heitä metrin korkeudelta kuvaavalle liikkumattomalle kameralle. Vaikka näyttelijöiden katseiden linjat eivät tällöin kohdanneetkaan samaan tapaan kuin yleensä elokuvissa, kyse oli vain hieman varioidusta lähestymistavasta yksittäiskuvista koostuvaan jutusteluun.

Tyylillisesti eri planeetalta tuleva (mutta aiheiltaan yhtälailla perhekeskeinen) Steven Spielberg keksii usein mielenkiintoisia lähestymistapoja dialogikohtauksiinsa silloinkin, kun teksti vääntää rautalankaa katsojan kurkun ympärille. Kamera ja hahmot vaihtavat luontevasti asemiaan kohtauksen käänteiden mukana, eikä samoja kuvakulmia juurikaan kierrätetä.

Elokuvassa Maailmojen sota (2005) kolmihenkinen perhe pakenee avaruusolioiden hyökkäystä autolla. Isä selittää tilannetta lapsilleen samalla kun pujottelee tielle hyytyneiden autojen keskellä. Kohtaus on tehty näyttämään yhdeltä, kaksi ja puoli minuuttia kestävältä otokselta. Ja sitä se lähes onkin.

Kohtauksen alussa kuvataan autoa, joka mitä ilmeisimmin pujottelee stunt-ajajan ohjaamana todellisella tiellä.

Hetken päästä auto ajaa sillan alta, jonka suoman pimeyden turvin Spielberg leikkaa studiossa kuvattuun otokseen Tom Cruisesta auton ratissa. Edelleen vaikuttaa kuitenkin siltä, että kamera kuvaa näyttelijöitä vieressä ajavasta autosta. Kamera liikkuu auton eteen ja rajaa varsin tyypillisen kuvan autossa istuvista ihmisistä.

Kamera kuitenkin jatkaa auton ympäri kiertämistään. Kun kamera saapuu auton taa ja etupenkillä istuva veli kääntyy puhumaan takana kirkuvalle siskolleen, Spielberg ei malta olla rikkomatta rakentamaansa illuusiota. Kuva liukuu auton sisään ja katsojalle on selvää, että kohtaus on toteutettu taidokkaasti tietokonetehosteita hyödyntäen.

Kamera jatkaa liikettään ympäri auton, kunnes puolentoista kierroksen jälkeen otos vaihtuu huomaamatta studiosta ulkoilmaan, auto ajaa pois ja katsoja jää ihailemaan kohtauksen taidokkuutta. Toteutus pyrkii vangitsemaan katsojan huomion lähes häiritsevällä monimutkaisuudellaan. Itse asiassa, kikkailun tarkoitus saattaa osittain olla juurikin häirinnässä.

Mitä uskomattomammiksi valkokankaalla tapahtuvat asiat käyvät, sitä enemmän elokuvan täytyy narrata katsojaa hyväksymään näkemänsä. Edellä kuvattu kohtaus pitää sisällään tuhdin annoksen selittävää dialogia, joka valaisee tapahtumia tyhmemmällekin katsojalle. Vähemmän sähäkästi kuvattuna rautalangan vääntäminen saattaisi vaikuttaa liian ilmeiseltä.

Saattaa silti olla liioittelua väittää, että Spielbergin tyyli vetäisi katsojan huomion vahvemmin puoleensa kuin Ozun rauhalliset kompositiot. Myös Ozun kuvakieli on vahvasti tyyliteltyä, varsinkin myöhäiskauden värielokuvissa.

Ozun toiseksi viimeinen elokuva Perhetarina (1961) osoittaa, ettei kaavamaisten kuvien täydy olla tylsiä. Maalauksellisia asetelmia piristää usein kuvan alakulmaan sijoitettu esine, joka erottuu jo värillään muusta kuvasta. Tällainen tyyli käy yksiin hahmojen muodollisen kohteliaan käyttäytymisen kanssa, mutta muodostaa myös kohtausten sisällöstä erillisen ilon lähteen.

Jos Ozun dialogia ei seuraa tarkasti, rikkaan vivahteikkaat keskustelut jäävät helposti toiseksi näyttäville kuville. Yleensä kuvissa heijastuu kuitenkin pakahduttavalla tavalla se väri, jonka hahmot yrittävät parhaansa mukaan julkisivustaan kätkeä.

Nykyään elokuvan parissa toimii koko joukko tuskallisen proosallisia ohjaajia, jotka luottavat puhuvien päiden tenhoon näennäisestä kunnioituksesta tekstiä kohtaan. Ozu ja Spielberg osoittavat, että kovin harva teksti kärsii saadessaan pursuta ulos kuvista, jotka luovat puheen rinnalle elokuvallisia maailmoja.

Spielbergiä voi syyttää teknisillä taidoilla elvistelystä ja Ozua piktorialismista, mutta yllättävän moni katsoja kykenee edelleen nauttimaan kahdesta asiasta samanaikaisesti. Tyylittely kun on pieleen mennessäänkin usein mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin tuttujen temppujen toistaminen.

Mainokset

7 vastausta to “Kuvainhalkoja, osa 10: Juttutuokioita perheen piirissä”

  1. OlliS said

    Mä jäin miettimään vielä Maailmojen sodan sitä hetkeä, jolloin käy selväksi, että otos ei voi olla oikeasta kamerasta. Ensimmäinen kerta, kun kiinnitiin vastaavaan huomiota, oli Panic Roomissa, jossa kamera liukuu kahvipannun kahvan läpi.

    Jotenkin tekisi mieli väittää, että sellaisella kuvalla on vielä erilainen merkitys kuin pröystäilevällä mutta edes teoriassa mahdollisella kuvalla. En vain keksi, mikä se on.

    • monadifilmi said

      Maailmojen sodan tapauksessa lienee niin, että kamera on oikea, mutta auton takaseinä, ikkunat ja ulkomaailma tietokoneessa luotuja.

      Silloin joskus kun katsoin Panic Roomin teatterissa, näin sen eräänlaisena postmodernina versiona Hitchcockin Takaikkunasta. Siinä missä James Stewart oli jumissa kotonaan ja katsoi ulkona olevaa uhkaa ikkunan läpi, Jodie Foster on jumissa kotonaan ja katsoo kotinsa sisällä olevaa uhkaa videokameroiden kautta. Tuo mahdottomista paikoista puikkelehtiva kamera heijastelee ehkä osaltaan sitä samaa. Uhkat eivät ole jotain, mitä voisimme sulkea elämänpiirimme ulkopuolelle, joten vainoharhoissamme suljemme itsemme ulos maailmasta. Todellisuus muuttuu yhä enemmän kameroiden läpi koetuksi. Ne näkevät enemmän kuin me.

      • OlliS said

        Takaikkunasta: miten mulla on sellainen mielikuva, että siinä on vähän samanlaisia näennäisen mahdottomia kamera-ajoja? Siis jotain kahtia halkeavia lavasteita ja vastaavaa.

        Tämä nyt tietenkin problematisoi ajatukseni siitä, että näillä mahdottomilla kuvilla olisi aina jollain tasolla samankaltainen vaikutus. Että kun muistutetaan katsojaa elokuvanteon keinotekoisuudesta, niin vähän siinä samalla vieraantuu – tai jotain.

      • monadifilmi said

        Takaikkunasta en osaa sanoa, mutta ainakin köydessä Hitchcock kyllä käytti noita halkeavia lavasteita. Siinä niiden avulla tosin pyrittiin ennen kaikkea säilyttämään illuusio siitä, että elokuva olisi kuvattu yhdellä katkeamattomalla otolla.

        Muutenkin kaikkien ”mahdottomien” kuvien niputtaminen vieraannuttamisen välineiksi on vähän hankala ajatus, etenkin nykyään, kun jokainen efektielokuva on täynnä toinen toistaan mahdottomampia näkyjä.

      • OlliS said

        Okei, tehdään kahtiajako: kuvat, joista tajutaan että niiden sisältö on mahdoton (esim. ulkoavaruudesta tulleet hirviöt kylvämässä tuhoa) ja kuvat, joista tajutaan että niiden kuvaaminen fyysisellä kameralla olisi mahdotonta (esim. kamera leijuu kahvipannun kahvan läpi).

        Toki efektileffoissa on ensimmäistä sorttia pirusti, mutta jälkimmäisiä paljon vähemmän (sanoo hän vakaalla Stetson-Harrison-metodilla).

    • erkka said

      Eikös ikkunan läpi liukuva ”katse” nimenomaan ole todellisempi, elokuvan maailman sisällä loogisempi, toteutustapa kuin sellainen joka muistuttaa katsojaa kameran (eli tekoprosessin) rajoituksista? Eihän elokuvan maailmassa ole mitään kameraa, vaan nimenomaan tuo ”katse” itsessään, ilman fyysisiä rajoituksia.

      Yritän siis hieman sekavasti väittää, että sellaisen tekniikan tarkoitus on yksinkertaisesti tuoda katsoja _vielä lähemmäs_ tarinan maailmaa, eikä suinkaan työntää häntä poispäin. Miksi muistuttaa katsojaa kameran rajoitteista? Sehän palauttaa huomion nimenomaan kameran olemassa oloon, tekoprosessiin, huijaukseen, illuusion luomisyritykseen, siinä missä fyysisten rajojen lävitse kulkeva kuva sopii fiktiiviseen todellisuuteen oikein hyvin.

      • monadifilmi said

        Eihän katsojaa erikseen muistuteta kameran rajoitteista, jos pidättäydytään tekemästä fyysisesti mahdottomia asioita. Jos elokuvassa tehdään kamera-ajo oviaukon läpi, katsoja tuskin ajattelee, että siinä on nyt tekijöiden täytynyt mennä ovesta, kun savupiipusta ei pääse. Jos taas kamera lipuu ikkunalasin läpi, se on fyysisesti mahdotonta ja herättää katsojan ajattelemaan juurikin tuota tekoprosessia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: