Kuvaustilanteen ekstaattisuudesta

helmikuu 17, 2011

eli, Kuinka minusta tuli Agorafoobikko, osa 5.

Elokuvan kuvauksissa ajautuu olotilaan, jonka vertaista en ole missään muussa yhteydessä kohdannut. Nälkä ja jano katoavat, aivot käyvät ylikierroksilla, eikä istumaan voi kerta kaikkiaan käydä ennen kuin päivän viimeinen kuva on saatu purkkiin.

Werner Herzog on sanonut, että elokuva tehdään käsivarsien ja reisien lihaksilla, ei aivoilla. Elokuvanteko on todella fyysistä silloinkin, kun tehdään siistejä sisäkuvauksia. Fyysisyydellä en tarkoita vain fyysistä raskautta, vaan korostetun fyysistä suhdetta ympäröivään todellisuuteen.

Jokainen kuva on rakennettava alusta kuumien kuvauslamppujen paahteessa. Tavaroita pitää siirrellä ja kuvatessa kykkiä hankalissa asennoissa. Samaan aikaan mielen pitäisi tehdä luovaa työtä, pohtia kohtausta ja elokuvaa kokonaisuutena. Väsymystä ei silti tunne. Päinvastoin, joka paikkaan tekee mieli juosta ja uhmata jaksamisensa rajoja.

Jos jokin elokuvan osa-alue meni pieleen Agorafobiaa tehdessä, niin lavastus. Ennen elokuvan tekemistä minulla ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, miten fyysiset tilat kääntyvät kuviksi. Tuo ymmärrys alkaa syntyä vasta, kun on hikoillut riittävästi kameran kanssa erilaisissa huoneissa. Käsin kosketeltavien asioiden pitäisi kääntyä kuviksi niin, että ne säilyttävät fyysisyyden vaikutelman ja taustalla olevan johtoajatuksen. Tätä taitoa ei voi oppia suunnittelupöydän ääressä.

Suhtaudun hyvin suurella epäilyksellä green screen -kohtauksiin, joissa taustat luodaan tietokoneiden uumenissa. Tällaisten elokuvien hahmot vaikuttavat tyhjiöön eksyneiltä. Vain harvassa tapauksessa temppu on saatu onnistumaan ilman parin biljoonan budjettia, jos silloinkaan.

Huomasin vasta hiljattain, että olen vaistomaisesti leikannut Agorafobiasta pois kaikki ne kuvat, joissa näkyi huonoimmin lavastettuja tiloja. Poistopäätöksiä tehdessäni keksin taatusti aivan muita syitä, mutta nyt yhteys on selvä. Kun fyysinen yhteys tilaan jää kuvaustilanteessa syntymättä, se säteilee kaikkeen kuvassa tapahtuvaan.

Kun tuo yhteys syntyy, se tuntuu siirtymiseltä toiseen todellisuuteen. Tätä ulottuvuutta ei pidä kuitenkaan mystifioida liikaa, sillä ohjaaja joutuu koko ajan miettimään myös tavattoman banaaleja asioita. King’s Speechin ohjaaja Tom Hooper on sanonut, että kuvaustilanteessa ohjaaja ei luo läheisintä suhdetta näyttelijöihin, vaan kelloon. Kulloisestakin kohtauksesta luodut mielikuvat pitää kuvaustilanteessa aina suhteuttaa siihen, kuinka paljon käytännön toteuttamiseen on aikaa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että runsas kuvausaika on paljon suurta budjettia tärkeämpää. Toki aika on rahaa ja iso budjetti suo enemmän kuvauspäiviä, mutta indie-elokuvan todellisuudessa on järkevää pitää ylimääräiset kulut tiukasti kurissa, kuvausryhmä pienenä, ja järjestää itselleen kunnolla aikaa.

Ikuinen ajanpuute on kuitenkin yksi niistä tekijöistä, jotka lietsovat kuvauksissa ekstaattiseen tilaan. Jokainen kuvakulman vaihto on tärkeä, koska väärät liikkeet syövät aikaa. Aivan Agorafobian kuvausten alussa ahdistuin tästä, mutta muutaman päivän jälkeen paine muuttui nautinnolliseksi. Elokuvaa tehdessä yritetään luoda täydellisesti hallittua maailmaa todellisuudessa, jossa mitään ei voi hallita. Aurinko menee pilveen, joku on myöhässä, kalusto hajoaa ja vesi loppuu. Tästä syntyy kutkuttava halu uhmata realiteetteja.

Sillä hetkellä kun viimeisetkin tavarat on päivän päätteeksi saatu pakattua pois ja voi viimein istahtaa, pää tyhjenee kaikesta. Mieli on turta ja yksinkertaisiakin lauseita on vaikea muodostaa. Vatsa herää huutamaan ruokaa ensimmäisen kerran kymmeneen tuntiin. Syömisen jälkeen pitäisi jaksaa vielä purkaa päivän tuotokset koneelle ja tarkistaa, että kaikki meni edes teknisesti putkeen. Ekstaasi vaihtuu intensiiviseksi väsymykseksi ja huomiseen myllytykseen valmistautumiseksi.

Elokuvan valmistuttua kaikki tämä katoaa. Harvan elokuvan kuvaukset muuttuvat itsessään myyttisiksi, kuten on tapahtunut joidenkin Herzogin elokuvien kohdalla. Normaalisti jäljelle jää vain tekotilanteestaan irtautunut tallenne ja jokunen ajan kultaama muisto. Sotatarinoita voi sitten kertoa kommenttiraidalla, mutta keskimäärin elokuvan kuvaustilanteiden hehkuttaminen on yhtä järjetöntä kuin jos kuvailisi uniaan ventovieraalle.

Jälkikäteen tärkeää on lähinnä se, ettei kokemus ole ollut liian traumatisoiva, vaan että päällimmäisenä mieleen jäisi palava halu päästä uudestaan siihen selittämättömään tilaan, jossa mieli nyrjähtää iloisesti sijoiltaan kameralaukun naksahtaessa auki.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: