”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä.

Jos unohdetaan tietoiset etäännyttäjät, jokainen elokuvantekijä todennäköisesti haluaa hahmojaan pidettävän mahdollisimman todentuntuisina. Katsojan onneksi tämän efektin voi aikaansaada muutenkin kuin panostamalla hahmojen mahdollisimman moniulotteiseen taustoitukseen ja kehitykseen.

Bob Rafelsonin Vain unelmilla on siivet (The King of Marvin Gardens, 1972) on hieno esimerkki elokuvasta, joka tekee hahmoistaan tosia vetämällä muutaman rajan ja antamalla näiden elää noiden rajojen puitteissa. Se kertoo radiossa ahdistuneita omaelämäkerrallisia tarinoita suoltavasta filosofista, joka saa kutsun häsleriveljensä luo Atlantic Cityyn. Luvassa kun olisi ainutlaatuinen mahdollisuus rikastua lomaparatiisin perustamisella.

Elokuvassa ympäristö kertoo usein hahmoista yhtä paljon kuin se, mitä nämä tekevät ja sanovat. Ensimmäinen kuva sijoittuu kuitenkin jonkinlaiseen epäpaikkaan. Jack Nicholsonin hahmo David pitää pitkän monologin tiukassa lähikuvassa, ympärillään pelkkää mustaa. Katsoja ei tiedä kenelle ja missä tämä antaa tukalan henkilökohtaista tunnustustaan. Ensimmäinen viite sijainnista saadaan vasta, kun kuvan ulkopuolella alkaa välkkyä punainen valo.

David puhuu radiostudiossa ja ärsyyntyy lähetykseen tulleesta häiriöstä. Myöhemmin selviää, että tarkkaamon mies on yrittänyt valolla viestittää, että Davidin veli on soittanut ilmeisen kiireisellä asialla, ja että kuultu muistelo on vain löyhästi omaelämäkerrallinen. Yksin Davidin hallitsemat ensiminuutit vaihtuvat siis hallitsemattomiin ärsykkeisiin ja näkökulmien moninaisuus syrjäyttää monologin selvärajaisuuden.

Rapistuva Atlantic City, amerikkalaisten entinen rantalomakohde, asettaa veljeksien bisnessuunnitelmat noloon valoon jo ennen kuin mikään on varsinaisesti alkanut mennä pieleen. 1970-luvulla hurjan sarjan klassikkoelokuvia kuvanneen László Kovácsin hyiset otokset tallentavat ajan, paikan ja tunnelman niin pistämättömästi, että elokuva kestää helposti keskivaiheitaan hieman vaivaavan päämäärättömyyden.

Huimaa todistusvoimaa on esimerkiksi kohtauksessa, jossa veljekset puhuvat itselleen parempaa huomista nuhjuisen kaupungin keskellä kohoavassa näköalatornissa.

Veljesten välinen kilpailu ja katkeruus nousevat lopulta esiin, asiat menevät traagisesti pieleen ja David palaa kotiinsa, jossa asuu yhä isänsä kanssa. Alun monologissa hän on kuvaillut kohtauksen, jossa on yhteistuumin veljensä kanssa kieltäytynyt auttamasta tukehtuvaa isäänsä. Viimeisessä kuvassa isä katsoo kaitafilmiä, jossa tenavaikäiset veljekset rakentavat aurinkorannalla hiekkalinnaa sulassa sovussa ja yhteistyössä.

Rafelson on saanut perheensisäisiä jännitteitä kuvaavaan elokuvaansa huiman intiimiä intensiteettiä. Parhaita työvuosiaan eläneen näyttelijäköörin lisäksi siitä on kiittäminen niin ympäröivälle todellisuudelle kuin sen pois sulkemisellekin tarkkanäköisesti jaettua huomiota. Hahmojen istuttaminen osaksi elävää maailmaa on parasta mahdollista psykologista havainnointia.

Pelielokuvien ongelma

maaliskuu 24, 2011

Pelit ja elokuvat lähenevät koko ajan toisiaan, mutta videopeliin pohjautuvan elokuvan osa ei ole häävi. Yhtäläisen typerät sarjakuvafilmatisoinnit nettoavat poskettomia summia, mutta pelielokuvilla on yhä maine raharovioina.

Ensimmäinen videopeliin pohjautuva näytelmäelokuva oli kalliisti flopannut Super Mario Bros. (1993), joka langetti kirouksen pelielokuvien ylle. Mario-pelien ilmeeseen rohkeasti eron tehnyt, umpisurkeana pidetty elokuva ei oikeasti edes ole mitenkään kamalan huono, vaikka kohkauksen määrä kasvaa siinä lopulta liian suureksi. Tämä oli kuitenkin juuri se seikka, jonka avulla videopelielokuvia oli vastaisuudessakin helppo mätkiä.

Pelielokuvien arvioihin lakisääteisesti kuuluva valitusvirsi menee nimittäin seuraavasti: videopelit eivät toimi valkokankaalle sovitettuina, koska tällöin katsoja ei pääse itse vaikuttamaan tapahtumiin ja peleissä toimiva jatkuva mättäminen muuttuu vain mekaaniseksi.

Ajatus on jännittävä. Säännön voisikin ehkä muuttaa hieman yleisemmäksi: toiminta ei toimi valkokankaalle sovitettuna, koska tällöin katsoja ei pääse itse vaikuttamaan tapahtumiin ja elämässä toimiva väkivalta muuttuu mekaaniseksi mättämiseksi.

Toimintaelokuvat ovat kaikessa mekaanisuudessaan tylsiä ja tyhmiä. Parhaat niistä ovat vain tyhmiä. Videopelit ovat yhtä tyhmiä, mutta ne ovat harvemmin yhtä tylsiä kuin keskimääräinen elokuva-action. Tyhmyys on siis oletusarvoista peleissä ja toimintaelokuvissa, joissa älyn himmeäkin välähtely on silkkaa bonusta.

Jujuna tässä on tietysti se, etteivät ne operoi muuhun maailmaan sopivalla tyhmyysasteikolla. Super Mario-peleillä on varaa toistaa tismalleen samaa juonta kuin 1985, koska niiden viehätys piilee lähinnä timanttisessa pelillisessä toteutuksessa. Samaan tapaan parhaat toimintaelokuvat lumoavat ennen kaikkea tutut palikat jännittävästi järjestelevällä muodollaan, jonka puitteissa armoton ja aivoton testosteronimyrsky voi riehua.

Pelielokuvien ongelma ei ole se, että ne perustuvat mekaanisesta suorittamisesta koostuviin peleihin, vaan se, että elokuvat toteutetaan lähes poikkeuksetta ala-arvoisesti. Juoni on sitä samaa höttöä kuin peleissäkin, mutta elokuvallisuudesta tekijöillä ei ole mitään hajua. Pelielokuvien tekijöiksi valikoituvat toistaitoiset tunarit, jotka saavat tehdä tuhotyönsä sarjakuvaelokuvia pienemmillä budjeteilla. Pelielokuvat edustavat toimintaelokuvien lohdutonta divarisarjaa.

Väitän, että hyvä pelielokuva syntyy samalla reseptillä kuin hyvä toimintaelokuvakin. Aina voi kuitenkin haaveilla elokuvasta, joka onnistuisi sulauttamaan pelien ja elokuvan kerrontatavat jollain hauskalla tavalla yhteen.

Oletin, että tällainen elokuva saattaisi olla Scott Pilgrim vastaan maailma (2010, sarjiselokuva tosin tämäkin), jonka on ohjannut Shaun of the Deadin (2004) ja Hot Fuzzin (2007) Edgar Wright. Pelimäiselle asetelmalle rakentuva elokuva kertoo nörtistä, jonka on unelmiensa tytön saadakseen voitettava tämän seitsemän pahaa ex-poikaystävää. Otollinen maaperä Wrightin muotokikkailuille, ajattelin.

Valitettavasti Scott Pilgrim kaatuu lopulta siihen, mihin Wrightin aiemmatkin elokuvat. Toimintaa on liikaa, eikä Wright osaa ohjata toimintaa, vaikka muuten näppärä hyperkineettisten kuvien tekijä onkin.

Elokuvan loppumattoman tuntuiset, itseään toistavat ja salamaleikatut taistelukohtaukset palauttivat kuitenkin pohtimaan osallistumattoman katsojan ongelmaa. Pilgrimin vilisevät ja välkkyvät mättösessiot jättävät katsojan täysin passiiviseen asemaan. Yhtä hyvin voisi tuijottaa strobovaloa.

Olisiko pelielokuvien pelastus siis monitasoisissa kuvissa, joissa katsojalla olisi edes jonkinlaisia mahdollisuuksia valita mitä katsoo? Sen sijaan, että katsojalle syydetään banaalia kuvasilppua, tämän eteen voitaisiin asetella mietittyjä ja riittävän avaria kuvia, joiden maailmaan voisi uppoutua. Peleissä immersio on kaikki kaikessa, miksei siis pelielokuvissa? Ja elokuvissa ylipäätään?

Black Swan
Hollywoodin luotettavimpiin hömppäohjaajiin lukeutuva Darren Aronofsky on parantanut peliään ja tehnyt parhaan kauhuelokuvan miesmuistiin. Black Swan on tasan yhtä epäanalyyttinen ja niukasti ajatuksia herättävä kuin miehen aiemmatkin elokuvat, mutta tällä kertaa luupäisellä tunteiden murjomisella saadaan aikaan oikeasti ahdistava efekti. Carriesta repäistyn äitihahmon kohdalla tuli mietittyä, olisiko joitain ylilyöntejä pitänyt vähän tasoittaa, mutta toisaalta elokuva taitaa saavuttaa maalinsa ennen kaikkea siksi, ettei se anna yhtään löysää. Homma kasvaa intensiteetissään sellaiseksi, että sen luulisi tarjoavan väkevän samaistumiskohteen suurelle joukolle ahdistuneita nuoria. Black Swan repii kapeasta tunnekirjostaan yllättävän inhimillisiä ulottuvuuksia.

Machete
Robert Rodriguez olisi voinut ottaa oppia omaan elokuvaansa Aronofskylta. Katsojan naamaan hierottu maahanmuuttopolitiikan kritiikki hidastaa kokonaisuutta älyttömästi, eikä juttu saavuta sitä upeaa flow’ta, joka teki Planet Terrorista yhden viime vuosien muistettavimmista elokuvista. Jeff Fahey ei myöskään saa yhtä runollisia repliikkejä lausuttavakseen kuin edellisellä kierroksella. Tästä elokuvasta pitäisi ehdottomasti julkaista DVD:llä lyhennetty versio.

Kuninkaan puhe
Myös tämä elokuva olisi kaivannut aavistuksen isomman härskiyskertoimen. Sujuvaa viihde-elokuvaa katsoessa ihmetytti, miksi Georgen julkisista puhetilanteista jänistettiin kerta toisensa jälkeen. Monen katsojan olisi helppo samaistua siihen tunteeseen, kun omaa puhetta seuraa liian monta silmäparia, mutta elokuva leikkaa näistä tilanteista liian nopeasti pois. Miten George esimerkiksi selviytyi pois elokuvan alussa nähdyltä stadionilta? Pelkälle mikrofonille puhumiseen on vaikea samaistua yhtä paljon. Kenties muiden julkiesiintymisten vaimentamisella pyrittiinkin nostamaan ulkoisesti epädramaattinen kliimaksi näyttävämmin esille.

Kun ulkonäkö pettää

maaliskuu 16, 2011

Katsojan oletettujen odotusten pettäminen voi johtaa herkullisiin lopputuloksiin. Esimerkkinä toimikoon kaksi roistoja käsittelevää elokuvaa, jotka lähestyvät aiheitaan päinvastaisilla tavoilla ja muistuttavat siksi toisiaan.

Elaine Mayn Mikey & Nicky (1976) kertoo kahdesta gangsteritoveruksesta, jotka yhden pitkän yön ajan pakenevat tappajaa ja käyvät läpi inhimillisen mutkikasta ystävyyttään. Billy Wilderin Tuhansien silmien edessä (1952, käytän elokuvasta sen helpommin taipuvaa alkuperäisnimeä Ace in the Hole) puolestaan kuvaa häikäilemätöntä lehtimiestä, joka käynnistää valtavan mediamylläkän sortuneeseen luolaan jumittuneen miehen ympärillä. Todellisuudessa sirkuksen tähti on sankarireportteri itse, loukkuun jäänyt mies toimii vain hänen keinonaan päästä suurten lehtien kovapalkkaiseksi nimitekijäksi.

Kumpikin elokuva kuvaa kohteensa ajalleen epäominaisella tavalla. Mayn gangsterit ovat arkisine huolineen lähempänä Sopranosia kuin Kummisetää. Lehtimiehet puolestaan tavattiin nähdä varsinkin 1930–40-lukujen Hollywoodissa sanavalmiina sankareina, sillä monet käsikirjoittajista tulivat elokuvien pariin sanomalehtien maailmasta.

Yleisö ei uusille ajatuksille lämmennyt. Mikey & Nicky ja Ace in the Hole olivat floppeja.

Mikey & Nickyn tapauksessa yleisömenestyksen saavuttaminen ei olisi ollut edes mahdollista, sillä Paramount hautasi elokuvan vähin äänin. Ei ihme, sillä elokuva on kuin Cassavetesia ilman Cassavetesin visiota. Mies itse näyttelee pääosaa Peter Falkin ohella, ja touhu tuntuu siltä kuin Aviomiesten (1970) joukosta kaksi kolmasosaa jatkaisi känniränniään Ben Gazzaran jäätyä Lontooseen.

Improvisoidun oloiset kohtaukset venyvät estoitta. Muodon vapaus menee ehkä liiallisuuksiin, mutta elokuva on ehdottoman mielenkiintoinen yhdenlaisena pelinavauksena ja kaavoja vastaan suunnattuna julistuksena. Jopa amatöörimäisen rosoinen ja halpa ulkoasu käy jännittävällä tavalla yhteen elokuvan ennakkoluulottomasti kuvaamien hahmojen kanssa. Mainonnan lupaama gangsterismi jää taka-alalle, kun konnien annetaan elää elämäänsä lajityyppikonventioiden ulkopuolella. Loppuratkaisu ei periaatteessa juurikaan poikkea gangsterielokuvien normifinaaleista, mutta edeltävien tapahtumien valossa sekin muuttuu pienimuotoiseksi valaistumisen hetkeksi.

Ace in the Hole sen sijaan on mitä virtaviivaisinta elokuvakerrontaa, Billy Wilderin ja muun tuotantoryhmän upea taidonnäyte. Ahdistavan tarkkanäköiset kuvat kertovat ruman tarinan ilman turhaa selittelyä. Tällaista on Hollywoodin tekijöiden rautainen ammattitaito ollut parhaimmillaan.

Jos Mikey & Nicky ei saanut edes mahdollisuutta yrittää, yritettiin Wilderin elokuvalle jopa antaa uusi elämä. Amerikan lippuluukuilla epäonnistunut elokuva tuotiin Euroopassa niitetyn menestyksen jälkeen takaisin kotimarkkinoiden ohjelmistoon nimellä The Big Carnival. Uusi nimikään ei silti pehmentänyt elokuvan sysimustaa sydäntä. Kuumaa pikeä syljetään sumeilematta niin lehdistön kuin tragedioille ahnaan yleisönkin päälle. Katsojien spektaakkelinnälkä joutuu odottamattoman ruumiinavauksen kohteeksi.

Alkuasetelmiensa puolesta elokuvat ovat helposti lokeroitavissa, mutta molemmat karkaavat pian arvaamattomille teille. Mayn elokuvassa nuhjuista gangsterismia odottava saa katsoa, kuinka ystävykset pesevät mieltensä nurkkiin vuosien varrella kertynyttä likapyykkiä. Leukavaa sankaritarinaa Kirk Douglasilta kaipaava taas pääsee odotetusti matkaamaan ykkösluokassa, mutta metkan lomaparatiisin sijasta tie käy pikemminkin manalaan. Jos Mikey & Nickyssä loppu toimii kädenojennuksena konventioille, Wilder rakentaa aloituksensa petollisen velmuilevaksi.

Osittain tätä tarkoitin sillä, kun vähän aikaa sitten kaipailin elokuvalampaiden joukkoon enemmän naamioituneita susia. Kyse voi olla yhtä hyvin liukkailta viihdespektaakkeleilta näyttävistä synkistelyistä kuin eksploitaatioksi naamioituneista luonnetutkielmistakin. Yleisöä saa huijata muutenkin, kuin tekemällä typeriä elokuvia.

Vaikka Ace in the Hole ei ole juurikaan vanhentunut, se olisi nykyään tehtynä todennäköisesti kovin erilainen elokuva. Chileläisten kaivosmiesten pelastusspektaakkeli osoitti, että mediakritiikistä on tullut osa mediasirkusta. Raportit tapahtumapaikalta naitettiin kainalojuttuihin, joissa toimittajat pääsivät päivittelemään tapahtuman ympärille syntynyttä hässäkkää. Tällainen mediatapahtuman itseensä kohdistama ja kehnosti salaama ihailu tyhjentyi silti lopustakin kritiikistä, kun ensimmäinen kaivosmies pääsi maanpinnalle ja kyynistä leikkinyt reportteri saattoi todeta hetken syvän inhimillisyyden. Wilderin elokuva kieltäytyy onneksi suomasta katsojalle moneyshotia. Sen loppu ei herkuttele sen paremmin riemulla kuin tragediallakaan vaan katsoo tiukasti ihmisen kiimallaan häpäisemää maisemaa.

Eksyin sattumalta lukemaan elokuvablogia nimeltä Valoa kankaalla.

Nimimerkki Lamourderer kirjoittaa tarkkanäköisiä ja punnittuja esseitä, jollaisia ei liian paljon blogiviidakossa näe. Aiheet vaihtelevat elokuvakentän laidasta laitaan, mutta pitkähköt kirjoitukset ovat mielenkiintoisia aiheeseen katsomatta. Kannattaa lukea.

Tahdon kiihottavampia elokuvia

maaliskuu 2, 2011

Olen aina olettanut, että Wes Andersonin elokuvat ovat ärsyttäviä. Ensimmäistäkään andersonia näkemättä minulla on ollut melko hyvä käsitys niiden edustamasta tyylistä, ja se käsitys on pitänyt minut poissa niiden ääreltä.

Nyt katsoin sitten ensimmäisen andersonini, The Darjeeling Limitedin (2007), ja se oli aika pitkälti odotetun kaltainen: suorakulmaista kuvakerrontaa, symppismusaa, värejä ja nokkeluuksia. Tyyli ei käynyt niin ärsyttäväksi kuin olin kuvitellut, vaikka alkukuvana toimineen, lyhyen ja rasittavan Hotel Chevalierin aikana ehdinkin jo repiä hiuksiani.

Periaatteessa Andersonin harrastama kikkailu on piristävää vaihtelua harmaaseen peruskerrontaan, mutta käytännössä se on turhan mainosmaista ja pikkunokkelaa toimiakseen. Elokuvilla on vähän liian kirkas skeneilyn aura. Pystyn silti elämään aivan hyvin sen kanssa, että Andersonin elokuvilla on yleisönsä, ja että niistä pidetään. Hänen tyylinsä on ehkä ärsyttävä, mutta rikki se ei ole. On hyvä, että Anderson tekee elokuvia niin kuin tekee.

Paljon enemmän minua risoo se, että jotain Tummien perhosten kotia (2008) pidetään esimerkkinä hyvästä tai edes ammattimaisesti tehdystä elokuvasta. Myös Dome Karukoskelta olen nähnyt vain tämän yhden elokuvan*, mutta kaikesta mieheen kohdistuneesta mediahuomiosta huolimatta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä hänen tyylistään. Tahdon olettaa, että Tummien perhosten koti on valitettava harhalaukaus, liian nopeasti kokoon kursittu palkkatyö. Mikä ei silti tietenkään selittäisi sen saamaa innostunutta vastaanottoa.

*Olen nähnyt myös Tähtitytön, jota ei lasketa, koska siitä minulla ei ole ainuttakaan muistikuvaa.

Wes Andersonin valitsema tie on siinä mielessä kunnioitettava, että persoonallinen tyyli on kuin luotu herättämään vahvoja reaktioita. Toisaalta se toimii myös kätevänä varoituksena katsojalle elokuvan mahdollisista omituisuuksista sisällössä tai rakenteessa.

Elokuva on taiteen- ja viihteenlajina tarrautunut turhan visusti kiinni hyväksi havaittuihin ratkaisuihin. Jos elokuva vaikuttaa tutulta ja turvalliselta, mutta ottaakin muutaman hienovaraisen sivuaskeleen tuntemattomaan, se tulkitaan herkästi virheeksi valmistusprosessissa. Aivan kuin kaavassa ilmenevillä poikkeamilla ei voisi olla kuin laadullisia seuraamuksia. Elokuvan pitää huutaa outouttaan, jotta se olisi hyväksyttävää.

On ollut jännittävää seurata, kuinka Mike Leigh’n loistava Vuosi elämästä (2010) on herättänyt närkästystä hahmojensa kuvitellun kusipäisyyden takia. Käytännössä syytökset kun kumpuavat vain siitä, ettei elokuva tuomitse hahmojensa epätäydellisyyksiä ja sulata ristiriitaisuuksia siisteiksi kannanotoiksi. Mutta, jos edes persoonallisen tyylinsä hyvän aikaa sitten paaluttanut mestariohjaaja ei ole turvassa turvallisuudenhakuisten kitisijöiden konservatismilta, mitä toivoa on vähäisemmillä tekijöillä?

Elokuvayleisöt pitää ravistella hereille. Siihen tarvitaan enemmän omalla hiekkalaatikollaan leikkiviä ja mahdollisesti ärsyttäviä Andersoneita, von Triereitä ja Malickeja, mutta myös susia lampaiden vaatteissa. Sillä mikä onkaan kiihottavampaa kuin se, että jokin turvalliselta näyttävä alkaa tuntua oudolta ja paljastaa pitkät hampaansa vasta, kun on liian myöhäistä paeta?

%d bloggers like this: