Alkukuvavisa, osa 2

huhtikuu 27, 2011

Lisää aloituskuvia tunnistettavaksi tyhmästi nimetyssä visailusarjassa. Ruutukaappaukset eivät välttämättä ole aivan ensimmäisen kuvan ensimmäiseltä sekunnilta.

Recognize the following opening shots.

a)

b)

c)

d)

e)

f)

g)

h)

Mainokset

Alkukuvavisa

huhtikuu 18, 2011

Tunnista, mitkä elokuvat alkavat seuraavilla kuvilla, ja olet ns. ”hyvä”. Ruutukaappaukset eivät välttämättä ole aivan ensimmäisen kuvan ensimmäiseltä sekunnilta.

Recognize the following opening shots.

a)

b)

c)

d)

e)

f)

g)

h)

Tarkoituksenani oli kirjoittaa jatkoa taannoiselle sikakirjoitukselleni. Minun piti pohtia laajemmin elokuvien tekemisen mahdollisuutta spektaakkelien puristuksessa. Sen sijaan kirjoitan nyt ajankohtaisesta tapauksesta, joka toimii masentavana esimerkkinä kuvien kulttuurin umpikujista.

Viimeisen vuoden kohutuimpia festivaalielokuvia on ollut Srdjan Spasojevicin A Serbian Film (2010), joka julkaistaan kesäkuussa dvd:llä. Tuota merkkitapahtumaa pohjustettiin esittämällä elokuva Tampereen Cinemadrome-kauhuelokuvatapahtumassa, jossa olin paikalla.

Kyse on kauhuelokuvasta, jossa serbialainen ex-pornotähti päätyy sonniksi rikkaan ja psykopaattisen murhapornotaiteilijan tuoreimpaan projektiin. Tämä toteaa, että koko Serbia on joutunut sitä ohjaavien korruptoituneiden voimien uhriksi, minkä esittäminen elokuvamuodossa vaatii tietysti niin vastasyntyneiden kuin -kuolleidenkin raiskaamista.

Srdjan Spasojevicillä ei ole yhtään syvempää näkemystä aiheeseensa kuin elokuvallisella vastineellaan. Hänen elokuvansa on pitkästyttävä yritys takoa yksinkertaiseen vertauskuvaan eloa erilaisten kauheuksien hellittämättömällä esiinmarssilla. Lopputulos on täysin impotentti.

Peruspätevästi näytelty ja kuvattu elokuva esittelee geneerisen ammattitaitoisella muotokielellään tavattomia hirveyksiä, eikä mitään muuta. Digitaalisen RED -kameran kuollut ja tarkkuudessaan sokea katse saa elokuvan näyttämään pornolta, minkä logiikalla se muutenkin toimii. Pornon mekaanisesti herättämä kiihotus rinnastuu täysin siihen iljetyksen kalasteluun, jota A Serbian Film harrastaa ohkaisen yhteiskuntametaforansa takaa.

Mahdollisuuksiensa käyttäminen loppuun on paradoksaalisesti lopettamisen taidon vastakohta. Se on kuoleman kumoamista elintärkeänä horisonttina. Jos haluaa elää, on toisin sanoen kiellettyä käyttää mahdollisuuksiaan loppuun.

Elokuvaa puolustetaan kummallisella argumentilla, jonka mukaan se aukaisee katsojansa silmät maailmassa tapahtuville hirveyksille, vaikka juuri tuijottamalla ihminen sokeutuu näkemälleen. Nyt meillä on mahdollisuus ostaa tavaratalosta teknisesti pätevä ja kliininen representaatio vastasyntyneen raiskaamisesta, mutta entä sitten? Mitä ymmärrystä se lisää? Mitä tuo kuva kertoo?

Kun kuva ei kätke mitään, se ei kerro mitään. Edetessään A Serbian Film käy vähitellen yhä tylsemmäksi, koska se hylkää kaikki panokset ja jää kiihdyttämään vauhtiaan oman itsensä kiertoradalle. Spasojevic ei kykene kirjailemaan vertauskuvaansa valkokankaalla nähtyyn, vaan kuvittelee irrallisen kannanoton säteilevän voimaa tyhjiin kärsimyksen kuviin. Serbiassa on epäilemättä tapahtunut asioita, jotka ovat omiaan synnyttämään vihaisia elokuvia, mutta viha yksinään ei johda mihinkään rakentavaan. Spasojevicin löysäkätisessä otteessa väkivalta ja sen syyt katoavat mielestä, joka on liian nopeassa kiihdytyksessä ymmärtääkseen liikkeellepanevan voiman kadonneen.

Elias Canetti ottaa atomipommin hätkähdyttäväksi esimerkiksi metaforan, unelman, illuusion ja utopian surmaamisesta niiden varauksettomalla toteuttamisella. Ydinräjähdyksen myötä ihmiset tekivät lopun auringon illuusiosta ja sen myytistä jäljittelemällä auringon valon väkivaltaisuutta ja materialisoimalla sen maan päälle.

A Serbian Film neutralisoi vaaran ja näivettää mielikuvituksen. Tilalle se tarjoaa antiseptisiä kuvia, joiden kirkkaudessa mikään tuntematon ja pelottava ei kykene elämään. Kuin kaiken tämän tunnustaakseen Spasojevic muuttaa elokuvansa kliimaksin sarjakuvamaiseksi hupailuksi. Onkin vaikea sanoa, kumpi elokuvassa ärsyttää enemmän: Spasojevicin kyvyttömyys taiteilijana vai koko taustalla vaikuttavan logiikan laiskuus.

Tässä on elokuva kaikille niille velliperseille, jotka katseensa läpäisykyvyn illuusioon tuudittautuneina kuvittelevat ymmärtävänsä maailman kovuutta paremmin rankkojen kuvien kautta. Mene katsomaan tämä elokuva, ja voit leikkiä olevasi elokuvaväkivallan ydinräjähdyksen keskipisteessä.

Lainaukset Jean Baudrillardin teoksesta Lopun illuusio, kääntänyt Mika Määttänen.

Eriäviä mielipiteitä A Serbian Filmistä:
Jetro Suni, Elitisti
Karo von Rutenhjelm

Hyvä poika tekee väärin

huhtikuu 7, 2011

Hyvät elokuvat muodostuvat toisinaan aineksista, joiden ei periaatteessa pitäisi toimia. Mikäli nämä oikut on kuitenkin saatu toimimaan kokonaisuuden kannalta järkevällä tavalla, elokuvan katsomiseen tulee tietty löytämisen riemu.

Zaida Bergrothin ohjaama Hyvä poika on luontevuudessaan poikkeuksellisen nautittava suomalainen elokuva. Pakottoman oloiset näyttelijät lataavat kieroutuneeseen kolmiodraaman hyvän jännitteen, jota Jan Forsströmin oikeasti etevä leikkaus kasvattaa hienosti.

Elokuvan ihmissuhdesopan keskellä haahuilee kameransa kanssa pikkupoika, joka tuntuu olevan täysin tietämätön narsistisen äitinsä ja tähän sairaalloisesti kiintyneen isoveljen sotkuista. Hahmolla ei ole juuri mitään osuutta juonenkäänteissä, vaan tämä jää viattoman sivuunkatselijan osaan.

Pikkuveljen hahmoa on joissain arvioissa moitittu merkityksettömäksi. Itse arvostin sitä, että elokuva heitti kaiken rumuuden keskelle yhden omissa maailmoissaan välkkyvän valopilkun. Toivoin silti, että hahmo olisi sidottu elokuvan tapahtumiin muutenkin kuin symbolina.

Näinhän tällaisissa tapauksissa yleensä kuuluisi ajatella. Lapsihahmojen pitäisi aina olla kirkkaasti näkeviä tarkkailijoita. Elokuviin ei muutenkaan tulisi jättää mitään turhaa, eli sellaista materiaalia, joka syventää elokuvan tunnelmaa ja moraalista näkemystä, mutta ei edistä juonta.

Varsinkin kotimaisia elokuvia arvioidessaan kriitikot esittävät usein varsin suorasanaisesti mielipiteitään siitä, miten asiat olisi heidän mielestään pitänyt tehdä. Monilla on näennäisen kirkas näkemys siitä, mitä suomalaisen elokuvan pitäisi olla. Toisinaan kritiikit kertovatkin enemmän tästä näkemyksestä kuin käsiteltävästä elokuvasta.

Pikkuveljen hahmo Hyvässä pojassa on niin hieno siksi, että sitä ei ole tahrittu muun elokuvan perverssiyteen. Vaikka pikkuveli vain katselisi aikuisten hölmöilyä lähemmin, tästä tulisi ennen kaikkea näiden todistaja. Hahmon erillisyys elokuvan rakenteessa heijastuu tämän moraalisena sekä emotionaalisena itsenäisyytenä, ja päinvastoin. Pitämällä tästä etäisyydestä kiinni Bergroth pystyy päättämään elokuvansa aika kylmäävästi odottavaan nuottiin. Ratkaisua piti silti pyöritellä mielessään hyvä tovi, ennen kuin sen tarkoitus hahmottui.

Kun päätösten takana ei ole helppoheikkejä, yleisesti vääriksi koetut ratkaisut voivat olla valtava voimanlähde elokuvalle. Tällaiset ratkaisut vaativat kuitenkin tekijältään rohkeutta ja rehellisyyttä. Rohkeutta siksi, että odotusten murtaminen siirtää vastuuta myös aina yhtä arvaamattomille ja mukavuudenhaluisille katsojalle.

Oheishuomio numero 1:

Hyvä poika on kuvattu Canon 5D -järjestelmäkameroilla. Filmiltä katsottuna jälki oli usein yllättävän hyvää. 5D sopii ihan hyvin tällaiseen lähikuvapainotteiseen juttuun, mutta maisemakuvat tuppaavat olemaan rumia. Tykkään edelleen enemmän oman 35mm-adapterilla terästetyn Canon XHA1-kamerani jäljestä. On silti kutkuttavaa ajatella, millaisiin kuviin semipro-vehkeillä päästään jo lähivuosina.

Eniten näissä järkkärielokuvissa häiritsee yhä terävyysalueen ohkaisuus ja sen myötä jatkuvasti vähän perässä laahaava tarkennus. Hyvä poika oli kuitenkin ihan siedettävä tapaus tässä suhteessa. Olisi mielenkiintoista nähdä vertailukohdaksi sellainen juttu, joka olisi valaistu huolella, kuvattu siististi jalustalta ja mieluusti hieman syvätarkempaa kuvaa tavoitellen. Tärisevää sumua on nähty jo tarpeeksi.

Oheishuomio numero 2:

Näin tällä viikolla Elokuva-arkiston näytöksessä toisenkin lapsien ja vanhempien pervoja suhteita kartoittavan kieroilun, Dennis Hopperin kolmannen ohjaustyön Tyttö nimeltä Cebe (1980). Tarina ei aina täysin pysynyt Hopperin hyppysissä, mikä toisaalta vain tehosti elokuvan punk-henkistä otetta ja päähenkilön heittelehtivää mielenmaisemaa. Kokonaisuus ei tämän epätasaisuuden takia takia ollut optimaalisen nautittava, mutta tunnelataukseltaan sitäkin kovempi. Tässä elokuvassa Hopper kanavoi sekopääenergiansa onnistuneesti, toisin kuin harhailevassa Easy Riderissä (1969).

Vasta Cebeä katsoessani ymmärsin, että Dennis Hopperia ei enää ole.

Viihdeuutisiin erikoistunut nettisivusto Stara poikkesi hiljattain linjastaan mielenkiintoisella tavalla. Se uutisoi eteläkorealaisesta videosta, jossa valtava joukko sikoja haudataan elävältä tautiepidemian ehkäisemiseksi. Kategoriassa ”Ohhoh!” julkaistun jutun tunteellinen otsikko oli ”Järkyttävä video julki – miljoonia kiljuvia sikoja haudattu elävältä.”

Staran uutinen tiedosti poikkeuksellisuutensa. Heti tekstin alussa kerrottiin, ettei artikkelissa ole mitään viihteellistä, vaan että se järkyttänee monia katsojia. Sitten kirjoittaja siirtyi kertomaan linkkien kera, että aivan delfiinejä tappavan Japanin vieressä on Etelä-Korea, jossa haudataan eläimiä elävänä. Jutun lopussa on linkki eläinrääkkäystä vastustavaan vetoomukseen. Mutta mitä tapahtuu videossa, joka Staran kirjoittajan mielestä ansaitsee tulla suomalaisten tietoon?

Heti alussa sikoja tönitään väkivaltaisesti kuoppaan. Sen jälkeen kuvaaja ja valkoiseen suojapukuun sonnustautunut naishenkilö lähestyvät metsästä mahdollisesti toista joukkohautaa, jossa onkin jo kosolti eläimiä. Hauta on suuri, pressulla peitetty kuoppa, jonne sikoja työnnellään kauhakuormaajalla. Kauhasta tulee hautaajien symboli, sillä myöhemmin taustalla nähtävät ihmishahmot raippoineen jäävät suojapuvuissaan hyvin hahmottomiksi.

Video näyttää, kuinka kuoppa täyttyy vähitellen kiljuvista sioista. Eläinmassasta nousee höyry, joka yhdessä digitaalisen pakkauksen kanssa saa videon muuttumaan harmaiksi legopalikoiksi. Höyryn keskeltä kuvaaja hakee lähikuvia sioista, jotka tuntuvat katsovan suoraan kameraan ja katsojaan. Tämä korostaa vaikutelmaa kiehuvasta hornankattilasta, jossa siat parkuvat turhaan myötätuntoa ja pelastusta. Välillä video leikkaa aiempaan ajankohtaan, jossa aiemmin mainittu naishenkilö nyyhkyttää metsänlaidassa sikojen huutoa kuunnellen ja ottaa siten paikan tapahtuman todistajana. Lopulta videossa on ilta, kuoppa alkaa olla täysi, ja video katkeaa kuin seinään.

Pätkässä tapahtuu tasan se, mitä Staran otsikko lupaa. Katsoja pääsee näkemään, kuinka satoja kiljuvia sikoja haudataan toistensa alle. Näkymän spektakulaarisuutta ei voi kieltää, mutta videon järkyttävyyden voi. Se jää huutavan otsikon alaviitteeksi, joka virkamiesmäisesti toimittaa luvatun kauheuden. Puuttumaan jää tosin huipennus, jossa oletettavasti olisi kasattu maata päällimmäisten sikojen tappamiseksi.

Koska Stara ei muuten juurikaan huomioi eläimiin kohdistuvia vääryyksiä*, eikä ainakaan suomalaisten eläintilojen arkisen ankeita kärsimysnäytelmiä, voidaan olettaa, että nimenomaan videoon taltioidun näyn huimaavuus tekee siitä uutisoinnin arvoisen. Varsinaista informaatioarvoa videolla ei ole, se vain tarjoaa tekstin vaatiman todistusaineiston samaan tapaan kuin kuva Britney Spearsin ahterista jutussa, jonka otsikko on ”Britney vilautti peppua – katso kuva!”

Britneyn persvaossa näemme sen, mitä tiedämme siinä olevan. Pääsemme todistamaan, kuinka pakaroiden väliin muodostuu nolo viilto jopa tähtilaulajalla, kunhan paparazzi osaa tehdä sen todeksi asemoitumalla oikeaan kulmaan vaatekaupan parkkipaikalla. Ilman kuvaajaa ja kuvan julkaisijaa perseen manifestoituminen jäisi todennäköisesti sangen vähäpätöiseksi sattumaksi, mutta niiden kautta voimme melko suurella varmuudella todentaa tapahtuman merkityksettömyyden ja saavuttaa ohikiitävän mielenrauhan.

Jos sikojen ahdinko ei olisi tarttunut nauhalle, koko juttu olisi jäänyt keskivertosurffaajan silmissä jälleen yhdeksi väsyttäväksi rääkkäyshuomioksi muiden joukossa. Nyt Staran lukijat saivat siitä spektaakkelin Facebookissa jaettavaksi ja kapeakatseisilla kommenteilla höystettäväksi. Stara puolestaan sai lisää vierailijoita, eli mainostajille kaupiteltavaa tavaraa. Alkuperäinen ongelma hautautui jonnekin kuohuttavien kuvien ja rasististen kommenttien taakse.

Päätös sikavideon julkaisemisesta Staran sivuilla on mahdollisesti syntynyt videon äärellä koetusta vilpittömästä tyrmistyksestä. Uskon, että teosta oli kuitenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Mikä yhdessä yhteydessä saattaa olla tuiki tärkeää todistusaineistoa historiallisesta tapahtumasta, saattaa se toisaalla pyyhkiä saman tapahtuman historian lehdiltä kuvavirran vietäväksi. Stara hautasi siat jonnekin Katy Perryn mekosta tursuavien tissien ja Ryan Reynoldsin öljyttyjen vatsalihasten väliin. Mitä enemmän kärsimystä tuolle kaatopaikalle tungetaan, sitä merkityksettömämmäksi se käy.

* Stara on huomioinut aiemmin delfiinien rituaalisen joukkomurhan Färsaarilla ja The Cove -delfiinidokumentin televisioesityksen. Lisäksi se tarjoaa todistusaineistoa päinvastaisesta pahanteosta otsikolla ”Delfiini yritti raiskata naisuimarin! Katso uskomaton video.”

Käsivaralta kuvaaminen on oikeissa käsissä mainio tekniikka, mutta sen valtava yleistyminen on johtanut moneen kauheuteen. Fiktioelokuvissa tämä ”tilanteen välittömyyttä heijastava” vatkaus kun näyttää yleensä vain kammottavan falskilta.

Vielä hirveämmäksi dokumentaarisen tyylin tavoitteleminen menee, kun käsivara yhdistetään holtittomaan zoomin käyttöön. Tällä yritetään ilmeisesti simuloida sitä, kun Pena saa viiskymppisillään ensimmäistä kertaa kameran raksatöiden kovettamiin käsiinsä.

Sitten on vielä paria kertaluokkaa pahempi kikka, joka jostain syystä on saavuttanut suosiota varsinkin suomalaisissa elokuva- ja tv-tuotannoissa. En edes tiedä mitä kameran takana tapahtuu, mutta se näyttää siltä kuin joku tökkisi kuvaajaa kylkeen. Teleobjektiivilla kuvattu käsivaraheilunta ei siis riitä, vaan oheen tarvitaan laskelmoidun näköisiä ja tavattoman ärsyttäviä kameranliikkeitä satunnaisiin ilmansuuntiin. Joskus näin tapahtuu jopa jalustalta kuvatuissa otoksissa, mikä on, jos mahdollista, vieläkin oksettavamman näköistä.

Sanojensa mukaan Lars von Trier sälytti elokuvansa The Boss of It All (2006) kuvaamisen tietokonesysteemille nimeltä Automavision. En ole nähnyt elokuvaa, mutta trailerin perusteella tietokonekin arpoo luonnollisempia kuvia kuin nämä kamerantökkijät. Voisiko Elokuvasäätiö ostaa Suomeen vaikkapa tusinan Automavisioneita?

%d bloggers like this: