A Serbian Film ja väkivallan katoamistemppu

huhtikuu 9, 2011

Tarkoituksenani oli kirjoittaa jatkoa taannoiselle sikakirjoitukselleni. Minun piti pohtia laajemmin elokuvien tekemisen mahdollisuutta spektaakkelien puristuksessa. Sen sijaan kirjoitan nyt ajankohtaisesta tapauksesta, joka toimii masentavana esimerkkinä kuvien kulttuurin umpikujista.

Viimeisen vuoden kohutuimpia festivaalielokuvia on ollut Srdjan Spasojevicin A Serbian Film (2010), joka julkaistaan kesäkuussa dvd:llä. Tuota merkkitapahtumaa pohjustettiin esittämällä elokuva Tampereen Cinemadrome-kauhuelokuvatapahtumassa, jossa olin paikalla.

Kyse on kauhuelokuvasta, jossa serbialainen ex-pornotähti päätyy sonniksi rikkaan ja psykopaattisen murhapornotaiteilijan tuoreimpaan projektiin. Tämä toteaa, että koko Serbia on joutunut sitä ohjaavien korruptoituneiden voimien uhriksi, minkä esittäminen elokuvamuodossa vaatii tietysti niin vastasyntyneiden kuin -kuolleidenkin raiskaamista.

Srdjan Spasojevicillä ei ole yhtään syvempää näkemystä aiheeseensa kuin elokuvallisella vastineellaan. Hänen elokuvansa on pitkästyttävä yritys takoa yksinkertaiseen vertauskuvaan eloa erilaisten kauheuksien hellittämättömällä esiinmarssilla. Lopputulos on täysin impotentti.

Peruspätevästi näytelty ja kuvattu elokuva esittelee geneerisen ammattitaitoisella muotokielellään tavattomia hirveyksiä, eikä mitään muuta. Digitaalisen RED -kameran kuollut ja tarkkuudessaan sokea katse saa elokuvan näyttämään pornolta, minkä logiikalla se muutenkin toimii. Pornon mekaanisesti herättämä kiihotus rinnastuu täysin siihen iljetyksen kalasteluun, jota A Serbian Film harrastaa ohkaisen yhteiskuntametaforansa takaa.

Mahdollisuuksiensa käyttäminen loppuun on paradoksaalisesti lopettamisen taidon vastakohta. Se on kuoleman kumoamista elintärkeänä horisonttina. Jos haluaa elää, on toisin sanoen kiellettyä käyttää mahdollisuuksiaan loppuun.

Elokuvaa puolustetaan kummallisella argumentilla, jonka mukaan se aukaisee katsojansa silmät maailmassa tapahtuville hirveyksille, vaikka juuri tuijottamalla ihminen sokeutuu näkemälleen. Nyt meillä on mahdollisuus ostaa tavaratalosta teknisesti pätevä ja kliininen representaatio vastasyntyneen raiskaamisesta, mutta entä sitten? Mitä ymmärrystä se lisää? Mitä tuo kuva kertoo?

Kun kuva ei kätke mitään, se ei kerro mitään. Edetessään A Serbian Film käy vähitellen yhä tylsemmäksi, koska se hylkää kaikki panokset ja jää kiihdyttämään vauhtiaan oman itsensä kiertoradalle. Spasojevic ei kykene kirjailemaan vertauskuvaansa valkokankaalla nähtyyn, vaan kuvittelee irrallisen kannanoton säteilevän voimaa tyhjiin kärsimyksen kuviin. Serbiassa on epäilemättä tapahtunut asioita, jotka ovat omiaan synnyttämään vihaisia elokuvia, mutta viha yksinään ei johda mihinkään rakentavaan. Spasojevicin löysäkätisessä otteessa väkivalta ja sen syyt katoavat mielestä, joka on liian nopeassa kiihdytyksessä ymmärtääkseen liikkeellepanevan voiman kadonneen.

Elias Canetti ottaa atomipommin hätkähdyttäväksi esimerkiksi metaforan, unelman, illuusion ja utopian surmaamisesta niiden varauksettomalla toteuttamisella. Ydinräjähdyksen myötä ihmiset tekivät lopun auringon illuusiosta ja sen myytistä jäljittelemällä auringon valon väkivaltaisuutta ja materialisoimalla sen maan päälle.

A Serbian Film neutralisoi vaaran ja näivettää mielikuvituksen. Tilalle se tarjoaa antiseptisiä kuvia, joiden kirkkaudessa mikään tuntematon ja pelottava ei kykene elämään. Kuin kaiken tämän tunnustaakseen Spasojevic muuttaa elokuvansa kliimaksin sarjakuvamaiseksi hupailuksi. Onkin vaikea sanoa, kumpi elokuvassa ärsyttää enemmän: Spasojevicin kyvyttömyys taiteilijana vai koko taustalla vaikuttavan logiikan laiskuus.

Tässä on elokuva kaikille niille velliperseille, jotka katseensa läpäisykyvyn illuusioon tuudittautuneina kuvittelevat ymmärtävänsä maailman kovuutta paremmin rankkojen kuvien kautta. Mene katsomaan tämä elokuva, ja voit leikkiä olevasi elokuvaväkivallan ydinräjähdyksen keskipisteessä.

Lainaukset Jean Baudrillardin teoksesta Lopun illuusio, kääntänyt Mika Määttänen.

Eriäviä mielipiteitä A Serbian Filmistä:
Jetro Suni, Elitisti
Karo von Rutenhjelm

Mainokset

4 vastausta to “A Serbian Film ja väkivallan katoamistemppu”

  1. Kertakaikkisen hienosti ajateltu ja jäsennelty artikkeli. Argumentit soveltuvat laajasti suureen osaan viimeisen kymmenen vuotta vallinneesta kauhutrendistä. Pari kysymystä: A) Onko nykyisellä trendillä olennaista ideologista eroa muutaman vuosikymmenen takaiseen italialaiseen kauhuaaltoon (esim. Cannibal Holocaust)? B) Mistä syistä menit katsomaan Serbialaisen filmin? Odotitko näkeväsi jotain muuta kuin mitä näit?

    • monadifilmi said

      On kyllä hassua, että serbialainen elokuva tuodaan maahan englanninkielisellä nimellään. Kiittäkäämme interwebsejä.

      A) Tästä voisi vääntää pidemmältikin, mutta italialaisissa kauhuissa tulee ehdottomasti erottaa kannibaalielokuvat zombielokuvista. Siinä missä ensimmäiset ovat lähes poikkeuksetta ankeaa roskaa, jälkimmäiset ovat toisinaan suorastaan hykerryttäviä taiteellisen kunnianhimon ja alhaisiin vietteihin vetoamisen leikkauspisteitä. Harvassa nykykauhussa on jälkeäkään italialaisten zombien hellyttävästä runoudesta, joten siinä mielessä nimeäisin nykyiset kauhut kannibaalien jälkeläisiksi. En voi väittää olevani mikään kauhuekspertti, joten toivottavasti joku fiksumpi osaa vastata tähän paremmin.

      B) Oletin tai toivoin, että elokuvalla olisi ollut niitä ansioita, joita sillä on sanottu olevan. Odotin siis merkittävästi jämäkämpää kauhuelokuvaa ja järjellisempää kannanottoa.

  2. jak said

    juuri serbian kipeän lähihistorian vuoksi tämä elokuva on saanut niin ”kuumottavan” maineen. sama juttu jos ruandassa tehtäisiin nyt ultraväkivaltaista kauhuelokuvaa, joka leviää maailmalle. (tai no, miettikäämme esim. macheten loppukuvaa, jossa post-ruanda-maailmassa meksikolaiset nousevat kapinoimaan jalanpituiset viidakkoveitset käsissään)

    katsoja- ja kritiikkiodotus on sellainen, että onpa kreisiä sakkia nuo serbialaiset, sodan vahva jälki näkyy tässäkin elokuvassa, juu juu, elokuva on peilia ja heijastumaa ja mitä näitä kliseitä nyt on

    ironisesti samalla logiikalla ollaan ”perustamassa” — näin neuvovat tekijät ja kolumnistit — suomeen jonkinlaista maailman tromavilleä. nyt kun ”hullut suomalaiset” ovat ohjanneet sellaiset ”hullut” elokuvat kuin saatanallisen joulupukin seikkailut ja natsit kuussa, pitäisi suomen keskittyä tehtailemaan vastaavankaltaisia ”hulluja” pätkiä

    se mitä tapahtuu kuvan ulkopuolella eli intention tasolla vaikuttaa ”näissä” (moraalisesti kyseenalaisissa) elokuvissa aika tavalla. siksi joku pasolini pystyisi varmaan tämänkin myymään uuden ajan babylonin päänavauksena: katso kapitalismia, viikatemiestä, joka metaforisesti tappaa ydinperheet ja hyväksikäyttää noin n:llä eri tasolla

  3. Saska Suomalainen said

    Hienosti oli kyllä tiivistetty monet ne jutut mitkä itseänikin tässä vituttivat. Jotenkin hassua että leffaa on kehuttu ’teknisesti mestarilliseksi’ Ei toi kliininen digikamerakuva kyllä sinänsä ole mitenkään teknisesti erityisen nautittavaa katseltavaa. Samoin näyttelijöiden roolisuorituksien kanssa on vähän niin ja näin….

    Jotenkin eniten kyllä masensi se, että tässä nyt oli vissiin se viimeinen leffa mitä katsoessa joku voi saada ne kunnon sävärit kun mikään muu ei oikeasti enää järkytä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: