Tarkovskin Solaris ja elokuville itkeminen

kesäkuu 22, 2011

Tämä kirjoitus on vastaus Movie Monday -haasteblogin viikon teemaan, joka kutsuu kirjoittamaan itseä itkettäneestä elokuvasta.

Palasin jokin aika sitten pitkän tauon jälkeen Solarikseen (1972), joka muistikuvieni mukaan oli Tarkovskin vähiten kiinnostava elokuva. Kahdelle DVD:lle jaetun elokuvan ensimmäinen puolisko vahvisti tätä näkemystä. Elokuva tuntui perusteettoman hitaalta, ja aloin torkahdella. Koska Pyhien Teosten äärellä tulisi kuitenkin säilyttää joku roti, menin ottamaan vartin torkut, minkä jälkeen jatkoin elokuvaa kahvin voimalla.

Jälkimmäinen puolisko tuntui selvästi ryhdikkäämmältä. Tarkovskin ymmärrys ihmisluonnosta on koskettanut minua ennenkin syvästi, mutta tällä kertaa tuo vaatelias lempeys tuntui tavallistakin ilmestyksellisemmältä. Nyt en enää edes muista, mitä kaikkea elokuvassa tapahtui, mutta sen lopussa en osannut kuin itkeä.

En usko, että itkettävien elokuvien luetteleminen on itsessään mielenkiintoista, sillä samaan tapaan kuin elokuvan äärelle nukahtaminen, ei vetisteleminenkään johdu yleensä elokuvasta itsestään. Solariksessa minua liikutti todennäköisesti se, että painin silloin Agorafobian viimeisten leikkausratkaisujen kanssa ja Tarkovskin elokuva tuntui esittävän minulle hyväntahtoisen haasteen.

Olin pohtinut paljon sitä, kuinka myötäelävästi Agorafobian tulisi suhtautua hahmojensa edesottamuksiin, ja päätynyt varsin etäännytettyyn tarkastelutapaan. En halunnut, että elokuva suhtautuisi hahmoihinsa tai katsojaan kaitsevasti, koska koko elokuvassa on kyse yksilöitä kaitsevan ja tyynnyttelevän ihmiskulttuurin päättymisestä.

Koska Tarkovskin elokuvat eivät tiristä katsojista kyyneleitä alhaisella tunnemanipulaatiolla, hänen elokuviensa äärellä liikuttumista vaalii paljon arvokkaampana kokemuksena kuin jonkin normitragedian mekanismeille parkumista. Ehkä minuun iski Solariksessa se, kuinka Tarkovski tietyssä armottomuudessaan ja muodollisuudessaankin pystyi luomaan sillan elokuvan ja katsojan välille, eikä niinkään katsojan ja hahmojen välille, kuten yleensä tapahtuu. Juuri tällaisen sillan syntymisestä olin ottanut paineita oman elokuvani kohdalla.

Mestareilta ammennettavista opeista tärkeimmät eivät kytkeydy yksittäisiin ratkaisuihin tai edes laajempiin keinovalikoimiin. Ne ovat enemmän kuin oppeja. Ne ovat puolipyhimysten toiminnallaan luomia moraalisia esimerkkejä – jopa pakottavia vaatimuksia, joille oma toiminta rakentuu.

Jos edellinen kuulostaa vähän umpisilmäiseltä elokuvafundamentalismilta, niin sitä se myös on. Tuosta lähtökohdasta aloitin kuitenkin omien elokuvieni tekemisen joskus teininä, kun maailmasta tiesi etupäässä sen, mitä oli elokuvissa nähnyt. Solaris palautti nuo tuntemukset vahvana mieleen sellaisella hetkellä, kun jälleen kaipasin johdatusta oman elokuvani kanssa. Itkinkö siis Solarista, Agorafobiaa, muistoa teini-iän ekstaattisista elokuvakokemuksista vai vuosien vierimistä ylipäätään?

Kaikki tämä palaa sikäli yhteen ja samaan pisteeseen, että tekijän motiivit ja katsojan tunnereaktiot ovat monesti yhtä kaukana itse elokuvasta. Vaikka tekijä olisi fundamentalistinen cinefiili, se ei välttämättä tee hänen elokuvistaan maailmalle vierasta elokuvatrivian kaatopaikkaa, eivätkä katsojan kyyneleet sinänsä korota elokuvaa millekään jalustalle, vaikka niin olisikin houkuttelevaa ajatella. Itseä itkettänyttä elokuvaa pitää kehua melkein itsesuojelun nimissä, sillä kukapa tunnustaisi liikuttuneensa silkasta soodasta?

Jim Jarmuschin nihkeän vastaanoton saanut The Limits of Control (2009) nostatti loppunsa kauniilla yksinkertaisuudella vedet silmiini, mikä jälkikatsannossa epäilemättä nosti kovin epätasaisen elokuvan pisteitä kohdallani. Terrence Malickin Veteen piirretty viiva (1998) puolestaan on niin lähellä ideaalielokuvaani, että sitä katsoo nykyään alusta loppuun pala kurkussa, ja epäilemättä syistä, jotka ovat osittain irrotettavissa itse elokuvasta. Puoliksi nukutun Solariksen kohdalla kyyneleille voikin sitten jo arpoa lähetysosoitteen haluamistaan vaihtoehdoista, vaikka elokuva onkin hieno.

Täytyy kuitenkin huomata, että niin totaalisesti kuin elokuvan äärellä vuodatetut kyyneleet ovatkin irrotettavissa itse elokuvasta, ajautuu kyyneleittensä alkulähdettä jäljittävä helposti harhaan. Liikkuvien kuvien ääressä itkeminen on siinä määrin harvinaista, että kokemuksen hyväksyy mielellään maagisen henkilökohtaiseksi yhteydeksi elokuvan ja oman mielen välillä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: