Steven Spielbergin kepeä komedia Terminaali (2004) on niitä elokuvia, joiden takia ohjaajaan tulee suhtauduttua toisinaan niin kaksijakoisesti. Vakaalla kädellä tehtyä elokuvaa katsoo ilokseen, vaikka sisältö saisi välillä yökkimään.

Elokuvassa Tom Hanks näyttelee Viktor Navorskia, jonka itäeurooppalaisessa kotimaassa tapahtuu vallankumous hänen lentäessään kohti New Yorkia. Koska maattomaksi jäänyttä miestä ei voida päästä Amerikan kamaralle, hän jumittuu kuukausiksi asumaan sikäläisen lentokentän kansainväliselle puolelle.

Lentokenttien terminaalit ovat lähtökohtaisesti läpeensä kaupallisia paikkoja. Tästä lähtökohdasta Terminaali ottaa kaiken irti perusteellisesti. Viktorin kasvutarina törmäilevästä itäeurooppalaisesta kohti arvokkaasti amerikkalaistunutta herrasmiestä näyttäytyy lähes yksinomaan aina vain kalliimpien kulutustuotteiden ja niiden mukana tulevien imagojen haltuunottamisena.

Rahaton Viktor joutuu kehittelemään erilaisia ansaintamenetelmiä, joiden avulla elokuvaan voidaan ujuttaa viipyileviä lähikuvia erilaisista tuotemerkeistä. Ensimmäinen askel matkalla ihmiseksi on juustohampurilaisen ostaminen, mistä on hyvä pian siirtyä jättikokoisen hampurilaisaterian kimppuun. Lopulta Viktor pystyy jopa ostamaan puvun kalliista merkkiliikkeestä, mitä hahmojen sopii vielä erikseen myöhemmin ihmetellä.

Eräässä vaiheessa Viktor nousee menestyksekkäästi uhmaamaan lentokentän johtavaa viranomaista, joka yrittää estää matkustajaa kuljettamasta laittomasti lääkkeitä sairaalle isälleen. Tapauksen seurauksena Viktorista tulee terminaalin liikkeissä työskentelevien ihmisten sankari. Ihailunsa osoituksena he lopulta tyrkyttävät tälle tavaralahjoja kuin mille tahansa julkkikselle.

Kuviossa mättää tietenkin se, että pikaruokaketjun ja ihmisoikeustaistelun välille on aika paha mennä vetämään yhtäläisyysmerkkejä. Monikansallisten yritysten näkökulmasta ylhäältä annettuja totuuksia totteleva kulutuskone on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kaikkea kyseenalaistava, itsenäinen toimija.

Lopussa, kun Viktor viimein pääsee terminaalista, hän suuntaa heti ensimmäiseksi jazz-klubille. Kaiken logovyörytyksen jälkeen tämän hienon amerikkalaisen taidemuodon mukaan vetäminen tuntuu vain falskilta yritykseltä peitellä sitä, mistä elokuvan amerikkalaisuudessa todella on kyse.

Mainokset

Le Havre WTF?

syyskuu 16, 2011

Pahoittelen otsikon banaaliutta. Nyt on kuitenkin niin, että Aki Kaurismäen uutuus ja varsinkin sen saama innostunut vastaanotto ovat saattaneet minut syvään hämmennyksen tilaan. En käsitä, miten ohjaajansa kehnoin elokuva on voinut kerätä niin paljon hykerteleviä kiitoksia.

Ei Le Havre ihan huono ole, mutta se on Kaurismäen työksi poikkeuksellisen kömpelö ja ulkokohtainen. Humaani sanoma hukkuu tyystin särmättömiin hahmoihin ja tarinan muodottomuuteen.

Mitä on esimerkiksi tapahtunut Marcel Marxille? Boheemielämän (1992) rakastettavasta rentusta on tullut tylsä haahuilija. Marx olisi ehdottomasti saanut säilyttää potkunsa, niin persoonattomiksi hänen ympärillään häärivät symbolihahmot jäävät.

Persoonattomuuden tekee pahemmaksi se, ettei elokuvassa ole minkäänlaista jännitettä. On sinänsä kaunis ajatus, että Marx auttaa pakolaispoikaa henkilökohtaisen hätänsä hetkelläkin, mutta ristiriitojen puute tekee toiminnasta yhdentekevää. Koska Marxin vaimo Arletty saa ilmaista hoitoa ja on kieltänyt miestään astumasta sairaalaan, tämän laupeudentyöhön ei liity minkäänlaista uhrausta. Nyt näemme vain miehen, joka ravaa arkisesti paikasta toiseen hoitamassa tärkeää asiaa.

Ja minkälaisia asioita Marx järjestelee? Kuinka turha onkaan vaikkapa veikeän Little Bobin ympärillä juostu sivupolku, joka on huipentuvinaan virkamiesmäisesti kuitattuun tukikonserttiin. Mies vailla menneisyyttä (2002) piti sisällään vastaavanlaisen kuvion, mutta siinä toteutus oli aidosti sydämellinen.

Kaiken kukkuraksi viimeisimmät elokuvansa yksinkertaisuudessaan upeisiin kiteytyksiin päättänyt Kaurismäki ajaa uusimman elokuvansa lopuksi päin kirsikkapuuta. Olisiko siihen puuhun voinut vaikka viitata jotenkin aiemmin elokuvassa, ettei symboliikan kömpelyys olisi paistanut ihan niin räikeästi läpi?

Kovin monesta suusta on kuultu, että Ranskaan siirtyminen on tehnyt Kaurismäelle hyvää. Siinä missä ohjaajan aiemmat ekskursiot ulkomaille ovat tuottaneetkin hienoja teoksia, tuntuu hänen palettinsa menneen tällä reissulla sekaisin. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, näitähän sattuu, mutta teatterista poistuessamme emme voineet seuralaiseni kanssa kuin pudistella päitämme sille huimalle erolle, joka elokuvasta luetun ja kankaalta nähdyn välillä ammotti.

Lopuksi täytyy vielä todeta, että elokuvan rakkaudella sorvatut kuvasommitelmat näyttivät digiprojisoituina yksinkertaisesti vääriltä. Muutenkin tokkurainen elokuva ei olisi todellakaan kaivannut elämän kuvista tiristävää digihyhmelöä ristikseen.

Ensimmäinen näkemäni 3D-elokuva, U2:n kolmiulotteinen konserttitaltiointi, on jäänyt mieleen ainoana efektistä oikeasti hyötyneenä elokuvakokemuksena. Uusintakatselu lujitti käsitystäni entisestään.

U23D (2008) saattaa hyvinkin olla paras koskaan tehty musiikkielokuva, sillä se ei ole suotta uskollinen taltioimalleen tapahtumalle tai soittosuoritukselle. Se on ennen kaikkea Elokuva, joka avoimesti hyödyntää erilaisia kuvan ja äänen manipulaatioita tehostaakseen kokemusta teatterissa.

Jo elokuvan 85 minuutin kestoa katsomalla huomaa, ettei elokuva pyri jäljentämään U2:n keikkaa sellaisenaan. Mutta vaikka settilista on pätkitty versio alkuperäisestä, se vangitsee oivallisesti konsertin dramaturgian, joka kyseisellä Vertigo -kiertueella oli toimivin yhtyeen historiassa. Osa temaattisista kappalejatkumoista on säilytetty onnistuneesti sellaisenaan.

Nimellisesti elokuva sijoittuu Buenos Airesiin, mutta materiaalia on myös muista maista. Ja mikä erikoisinta, kosolti lähikuvia on hankittu panemalla yhtye soittamaan tyhjälle stadionille. Näissä lähikuvissa tunnelma on toisinaan outo, mutta esiintyjien iholle puskiessaan ne tukevat mielenkiintoisesti elokuvan luonnetta keinotekoisen ja dokumentaarisen rajalla taiteilevana sekasikiönä.

Tässä tasapainoilussa ei ole kyse ainoastaan elokuvan itsensä luonteesta, sillä se on myös omiaan heijastamaan U2:n konsertteihin olennaisesti kuuluvaa intiimin ja spektaakkelin kiihottavaa sekoittumista. Yhtye vie suuruuden estetiikkansa siihen pisteeseen, jossa kaikki ympäröivä välke ja vilinä sulautuvat täydellisesti osaksi musiikkia. Jos klisee sanoo jättiyhtyeiden saavan stadionit tuntumaan intiimeiltä klubeilta, U2 sijoittaa klubinsa supernovan keskipisteeseen. Tällä periaatteella toimii onnistuneesti myös U23D.

Kolmiulotteisuus lisää yhden keinotekoisuuden tason elokuvaan, jonka spektaakkelimaisuutta on poikkeuksellisesti osattu tehostaa leikkauksen harkitun rauhallisella tempolla. Jostain syystä U23D on edelleen ainoa näkemäni 3D-elokuva, jossa todellisesta maailmasta taltioidut kuvat eivät saa silmiäni särkemään.

Niin poikkeuksellinen kuin maailman ensimmäinen 3D-konserttitaltiointi onkin, siihen tiivistyy hyvän musiikkielokuvan ydin: kuvattua tilannetta lähemmäs voi päästä ottamalla siihen etäisyyttä.

Tavallaan samalla asialla oli Jim Jarmusch tallentaessaan Neil Youngin ja Crazy Horsen nukkavierun magian The Year of the Horse (1997) -elokuvaan, joka myös vetää tämän tästä katsojan huomion itseensä ja onnistuu sen kautta pääsemään lähelle kohdettaan. Tuloksena on kaikkien aikojen toiseksi paras musiikkielokuva.

Oheishuomautuksena mainittakoon, että kävin katsomassa U23D:n Pariisin IMAX-teatteri La Geodessa, jonka ohjelmistolinjaus aiheutti kovasti ihmetystä. U23D on tehty nimenomaan IMAX-3D-elokuvaksi, mutta sellaisen esittämiseen ei ranskalaisten tekniikka taipunut.

Katsoin teatterissa myös avaruusdokumentti Hubble 3D:n, joka tosin näytettiin kaksiulotteisena. IMAX-kokoinen kokemus oli hetkittäin hyvinkin vaikuttava, mutta kokonaisuutena esitysformaatti meni sen teknisesti mitättömissä kuvissa hukkaan. Halusin nähdä enemmän huikeilla kuvilla elvistelyä, mutta muu ohjelmisto olikin sitten ihan tavallista kolmedeetä tavallisen kokoisella kuvalla. Melkoista kusetusta ja hienon kaluston haaskausta.

Onko kolmedeen veto todella niin vahva, että maan ainoaa IMAX-projektoria kannattaa pitää tyhjän panttina? Vai onko niin, ettei Heurekaa muistuttavan tiedepuiston kylkeen rakennettuun teatteriin löydy riittävästi sopivaa koko perheen IMAX-materiaalia?

Pohjustin omaa visiittiäni katsomalla latinalaiskorttelin nuhjuisessa Accattone -teatterissa William Friedkinin Yön kuninkaan (1980). Kaupungin elokuvatarjonta, joka kiteytyi näiden teatterien ja elokuvien eroon, sai itkemään vuoron perään onnesta ja surusta.

Muutamia huomioita Ivan Reitmanin ohjaamasta ensimmäisestä Haamujengistä (1984):

Joukkio kohtaa ensimmäisen haamunsa uhkaavasti päälle kaatuvien kirjojen muodossa. Tämä heijastelee osuvasti heidän tutkijoina yliopistolla kokemaansa ahdinkoa. Siellä heidän laitteensa ovat surkeita, tutkimus ei etene, eikä arvostusta tipu. Kun he ryhtyvät yrittäjiksi, he alkavat välittömästi kantaa suunnattoman kehittyneitä aseita ja saavuttavat muutamassa viikossa valtaisan menestyksen. Kun valtio ympäristöviranomaisen hahmossa puuttuu yrittäjien toimintaan, kaikki menee taas pieleen.

Menestyksen näkyvin merkki on valtaisa mediahuomio ja fanien innokas lauma. Elokuvan hitiksi noussut tunnusbiisikin on käytännössä mainosjingle. Hätätapauksessa ihmisiä kehotetaan soittamaan viranomaisten sijaan haamujengille, joka ongelmien ratkaisemisen lisäksi tuo mukanaan hyvän meiningin.

Lemme tell ya something
Bustin’ makes me feel good!

Vahvan valtion lisäksi ukkoporukalle ongelmia tuottaa ikiaikainen naisdemoni, joka muuttaa miesten pokaileman vosun samanaikaisesti sekä liian aktiiviseksi seksuaaliseksi toimijaksi että koiraksi, eli palvelijaksi. Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei tietenkään käy laatuun, koska kyseinen koira palvelee vain toista naista. Lopuksi, kun valkoisessa limassa kylpevät pojat ovat antaneet demoneille kyytiä, he ritarillisesti vapauttavat himotun naisen kuorimalla tämän esiin koiran ulkoasun alta ja päästävät tämän lapsentekohommiin. Huomattavaa on myös se, että demonit majailevat aluksi naisen jääkaapissa!

Yksi demoninaisen suurimpia rikoksia on, että hän asettaa miehiä vastaan näiden rakastaman tuotemerkin, eli Stay Puft vaahtokarkkimiehen. Kun käsistä karannut logo on pantu ruotuun, miehet heittelevät ylävitosia ja yksi heistä huudahtaa kaljamerkin mainoslauseen: ”It’s Miller time!”

Kun naiset, valtio ja akateeminen oppilaitos on siivottu tieltä, on hyvä lähteä miesten kesken viihtymään.

%d bloggers like this: