Elokuvanteossa kustaan aina jonkun varpaille. Suurella vaivalla työstetty lavaste rajautuu ulos kuvasta ja taitava näyttelijä jää leikkaamon lattialle, jos leikkaamon lattiaa ei siivota. Harvemmin turhasta työstä silti tehdään niin isoa numeroa kuin Taru sormusten herrasta -trilogian kohdalla.

Vaikka Peter Jacksonin elokuvat ovat lajissaan jokseenkin kunniallisia tapauksia, uusintakatselu oli yllättävän karu kokemus. Koska elokuvissa ehkä mieleenpainuvinta on upeasti toteutettu Keski-Maa, oli erityisen hämmentävää huomata, kuinka jumalattoman tylsiä ne ovat visuaalisesti.

Kauniita ja rohkeatkaan eivät iske eteen sellaista lähikuvien maratonia kuin nämä elokuvat. Varsinkin ensimmäisessä osassa dialogikohtaukset koostuvat identtisistä, suoraan hahmon edestä otetuista lähikuvista. Välillä leikataan pariksi sekunniksi staattiseen yleiskuvaan, jossa ei tapahdu mitään.

Tähän kun yhdistetään kuvan ylilyöty digitaalinen jälkikäsittely, elokuvat muuttuvat hetkittäin varsin tuskallisiksi katsoa. Eniten tökkii se tapa, jolla hahmojen kasvoja on korostettu huomiota herättävän keinotekoisesti. Jos lähikuvan tarkoitus noin ylipäätään olisi päästää katsoja lähelle hahmon kulloistakin tunnetilaa, kuvan jälkikäsittelyssä on ilmeisesti noudatettu päinvastaista ohjenuoraa. Onneksi kuvakerronta paranee sentään jonkin verran sarjan loppua kohden.

Kömmähdysten vastapainoksi elokuvien Extended Editioneissa on mahdottoman hyvät ekstrat, joissa valaistaan todella kiehtovasti mitä kaikkea yliviljeltyjen kasvokuvien ulkopuolelle jäi. Erityisesti mieleeni on jäänyt se miekkonen, joka kertoo istuneensa kahden vuoden ajan pujottelemassa 12 miljoonaa muovirengasta panssareiksi. Oli kuulemma hänen elämänsä parasta aikaa.

Valmiiden elokuvien ja niiden syntyprosessin välinen ristiriita kiehtoo. Vaikka dokumentit eivät olekaan kriittisiä, ne kertovat tarinaa elokuvantekijöistä, jotka eivät ilmeisesti aivan ymmärtäneet teostensa vahvuuksia. Me-tehtiin-se-yhdessä -tunnelmaansa tempaava taustamateriaali toimii samanaikaisesti sekä elokuvien puolesta että niitä vastaan.

Voisi kuvitella, että tämä pätee isoon osaan tehostespektaakkeleista. Satojen intohimoisten ja taidokkaiden käsityöläisten panosta vaativat suurprojektit ovat surullisen usein valtavaa työnhukkaa. Sormusten herra erottuu tuosta joukosta siinä mielessä, että ilmeisesti sen johdossa olivat koko sydämellään ihmiset, jotka tiesivät tarkkaan millaisen ihmemaailman halusivat. Sääli, etteivät he kuitenkaan lopulta tajunneet kuvata aikaansaannostaan.

On hullua ajatella, että juuri Jackson jatkaa Tintti-sarjaa siitä, mihin Spielberg sen jätti.

Kauhuelokuvafestivaali Cinemadrome ilahdutti näyttämällä Dario Argenton Verenpunaisen kauhun (1975) ja Lucio Fulcin City of the Living Deadin (1980). Viimeistään jälkimmäisen valkokangaskatselmus vahvisti käsitykseni siitä, että Fulci on kauhumaakareista inhimillisin.

City of the Living Deadissa ei ole juonta sitäkään vähää mitä Fulcilla yleensä. Zombit tuntuvat olevan yhtenä hetkenä henkiolentoja ja toisena taas hyvinkin lihallisia mätäpaiseita. Tämä ambivalenssi tuntuu jo petaavan Fulcin parasta elokuvaa, The Beyondia (1981), joka äityy suorastaan metafyysiseksi katsaukseksi zombi-aiheeseen.

Aiemmin DVD-katselussa turruttavan tylsäksi tuomitsemani City paljastui teatteriympäristössä riemastuttavaksi harhailuksi. Fulcin ymmärrys ilmeettömien kasvojen maantieteestä iski nyt tajuntaan samalla tavalla kuin Leonen vastaavat havainnot silloin, kun tämän elokuvia pääsi ensi kertaa näkemään valkokankaalta. Tuskin tohdin edes ajatella millä tavalla The Beyond keriytyisi auki filmiltä nähtynä.

Slow cinemaa italialaisittain

Lucio Fulci (1927–1996) teki elokuvia, jotka todellisuutta venyttämällä tavoittivat jotain perimmäistä kauhuelokuvan luonteesta. Venyttäminen tulee tässä käsittää kirjaimellisesti, sillä Fulcin elokuvakielen pohjana on rujojen tapahtumien paikoilleen jäädyttäminen ja näiden pysähtyneiden hetkien harras tarkastelu.

Jos Fulcin elokuvassa nähdään ilkeästi rutattu ruumis, katsoja voi olla varma, että raadosta otettu kokokuva zoomautuu jalkoihin ja lähtee siitä seurailemaan kehon runneltuja muotoja aina kasvoihin asti. Otoksen lopuksi saadaan todennäköisesti tuijottaa muutama tovi silmäkuopassa möngertäviä matoja.

Ilkeämielisempi voisi väittää Fulcin otetta vähämieliseksi. Epäilemättä monien kuvaratkaisujen taustalla vaikuttaa käytettävissä olleiden resurssien niukkuus ja siitä kummunnut tarve ottaa kaikki irti vaivalla näperrellyistä efekteistä, mutta hidastelussa on kyse myös jostain suuremmasta.

Mätänevien ruumiiden lisäksi Fulci nimittäin unohtuu hämmästelemään oikeastaan kaikkea, mitä kameransa eteen saa. Efekti on vastustamattoman hypnoottinen.

Jokainen kuollut katse ja pimeään kellariin sijoittuva harhailutuokio on Fulcin elokuvassa aina aivan liian pitkä. Koska näyttelijät ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta C-luokan laatua, nämä kuvat muuttuvat kiehtoviksi tutkielmiksi ihmiskasvoista. Sillä vaikka Fulci ei ehkä osaa vaatia heikkolahjaisilta esiintyjiltään inhimillistä käytöstä, taitaa hän tyhjien kasvojen tarkkailun. Miksi pyytää näyttelijää reagoimaan kohti tallustavaan zombiin, kun voi vain zoomata tämän ilmeettömään naamaan?

Fulcin tuotanto muodostaa hienon esimerkin siitä, miten jääräpäinen tietyssä asiassa pitäytyminen muuttuu miltei vakavasti otettavaksi todistukseksi maailmasta, vaikka lähestymistapa olisikin sinällään lepsu. Lopputulosta ei voi kuitata silkalla camp-asenteella.

Banaalin kauneus

Kun ottaa huomioon miten eksentrisesti Fulcin elokuvat hidastelevat, on sitäkin jännittävämpää huomata, että tuo hitaus yhdistyy usein kärsimättömyyteen. Sekä toiminta että kerronta on niissä laiskuudessaan sumeilemattoman suoraa.

Vertailukohtana voidaan käyttää aiemmin mainittua Argenton elokuvaa. Eräässä kohtauksessa rikollinen pakenee poliiseja, luulee päässeensä karkuun ja kävelee selkä edellä kohti autotietä. Kun väliin leikataan kuvia lähestyvästä jäteautosta, katsoja tietää rikollisen jäävän sen alle. Näin tavallaan käykin, mutta Argento nostaa kohtauksen huikeisiin sfääreihin heittämällä sekaan hulvattoman jatkumon hienosti rytmitettyjä huonon maun käänteitä.

Argenton episodi on lähempänä Hitchcockia kuin Fulcia, jonka jähmeästi runolliset gorekohtaukset yllättävät enintään hölmöydellään. Mikäli kuvassa näkyy pora, sillä yksinkertaisesti porataan pitkän mehustelun päätteeksi. Tapahtumien väistämättömästä kulusta ei livetä, mutta silti operaatioiden rauhallinen tahti jaksaa hämmentää. Vain aniharvoin Fulci yllättää Zombi 2 -elokuvan haikohtauksen kaltaisilla hämäryyksillä.

Argento näyttää tilanteen ja sen panokset, mutta kieltäytyy viekkaasti paljastamasta sääntöjä. Fulci taas esittelee omat muuttujansa verkkaisesti ja antaa niiden asettua paikoilleen opetusfilmimäisellä tarkkuudella. Tämä ei ole perinteisessä mielessä jännittävää, mutta toisaalta Fulcin lähestymistapa välttää myös hänen aikalaiskollegoidensa tehtailemien kannibaalielokuvien ja nykyisten gornoilujen nihilismin. Hän tarjoilee veripalttunsa rakkaudella, kummallisen melankolian siivittämänä.

Tappamisen erikoinen sointi

Kuten niin monesti 1970- ja 80-luvun italialaisten roskaelokuvien kohdalla, Fulcin töistä ei voi puhua mainitsematta ääniraitaa. Tylyimmätkin kohtaukset upotetaan haikeutta ja groovea erikoisesti yhdistelevään musiikkiin, joka lähes poikkeuksetta tekee tappotöistä kuvallista ilmiasuaan syvempiä rituaaleja.

Usein keskenään kovin samankaltaisesti tikittäviä italoscoreja voisi moittia tunnelmantappajiksi, ellei niistä huokuisi Fulcin elokuvista muutenkin tuttu, järkähtämättömästä säännönmukaisuudesta kasvava vakaumus oman asian oikeellisuuteen. Elokuvasäveltämisen sääntökirjat on kirjoitettu kauniisti uusiksi.

Hollywoodin säveltäjien kätkeytyessä ikiaikaisten konventioidensa taakse italialaiset zombisäveltäjät antavat kuvien virrata omaa tahtiaan äänimattonsa alla. Kun kuva ja ääni sitten jossain vaiheessa kohtaavat toisensa, niiden yhteisvaikutus iskee katsojaan huumaavasti. Näin syntyvän karkean efektin suorasukaisuus puhuttelee kauhuelokuvan lajityypissä, jossa toinen toistaan typerämmät elokuvat yrittävät muka salakavalasti manipuloida katsojaansa pelkäämään.

Fulci, mi padre!

Fulcin elokuvia katsoessa tulee tunne, että hänen on täytynyt olla ns. hyvä jätkä. Oikeasti Fulci taisi olla melkoinen tuittupää, mutta hänen teoksensa huokuvat äärimmäisen maanläheistä, joskin myös sopivan mystistä tunnelmaa. Hänen elokuvansa herättävät mielikuvan naapurin mukavasta vanhuksesta, joka kertoo suurella riemulla iljettäviä juttuja ja jättää aina pienen uteliaisuuden siitä, josko tämä on sittenkin kokenut kaiken kertomansa.

Aivan liian monesti kauhuelokuvien tekijät vaikuttavat teostensa perusteella tylsiltä mulkvisteilta. Fulci sen sijaan valjastaa genren karkean potentiaalin leppoisasti vaappuviksi unikuviksi, joiden parissa voi kokea hämmentävän kirjon erilaisia tuntemuksia naurusta inhoon. Niistä kuitenkin päällimmäiseksi jää yleensä kiitollisuus siitä, että tämä italialainen päätti valita juuri kauhuelokuvan omintakeisten leikkiensä kentäksi. Fulcin elokuvat tuntuvat ihmisten tekemiltä.

Real Men Don’t Cry

marraskuu 22, 2011

Lukijakilpailun voittaja on nyt arvottu komeasti melkein viikon myöhässä. Palkinnoissa mainittu Monadi-Filmin elokuva on nimeltään Real Men Don’t Cry, jonka kohtalosta voittaja saa siis yksin päättää. Onnea hänelle!

Bongasin Olli Sulopuiston blogista tällaisen linkin sivulle, jonne on koottu iso nippu elokuvanteossa jeesaavia ilmaisohjelmia.

Tästä oli paljon iloa, koska yleensä en itse löydä internetistä mitään.

Boonuksista parhain

marraskuu 13, 2011

Olen viime päivinä katsonut paljon elokuvia VHS-kaseteilta. Yksi näistä oli surkea kauhupätkä Brainscan (1994), joka yritti lopussa ryhdistäytyä latomalla pöytään kolme toinen toistaan ääliömäisempää twistiä.

Elokuvan loputtua luin kasetin takakannesta VHS-ajalle ominaista, hyvin huvittavaa juonikuvausta. Huomasin lisäksi, että yksi still-kuvista esitti miestä, jollaista en tietääkseni ollut elokuvassa nähnyt. Kun otin kansiliepeen pois kotelosta, kuva paljastui jonkun jälkikäteen lisäämäksi. Alkuperäinen stilli oli leikattu siististi pois ja tilalle oli tullut bongo-rumpujen ääressä tupakoiva mies.

Brainscanissa John Connor, eli Edward Furlong, pelaa vaarallista tietokonepeliä, joka saa todellisuuden tasot sekoittumaan. Lopun vammakäänteillä tekijät yrittävät sekoittaa pakkaa entisestään ja rakennella elokuvasta todellista mindfuckia. Jos tämä ei elokuvan tekijöiltä luonnistunut, niin takakannen kanssa askarrellut kasetin entinen omistaja sekoitti allekirjoittaneen päätä senkin edestä.

Minä kiitän sinua, kuka oletkin. Lupaan kulkea näyttämääsi tietä ja myydä tarpeettomat DVD-kiekkoni vastedes uusiksi visioituina eteenpäin.

Tintin seikkailujen katsominen on humalluttavaa. Olen kokenut elokuvan parissa tunteita, joiden luulin jo kuuluvan tyystin teatterien ovien ulkopuolelle.

Innostukseeni on monta syytä, joista mainittakoon esimerkiksi Transformers, Pirates of the Caribbean, Harry Potter, Inception, Liisa Ihmemaassa, Avatar, Twilight, 2012, Night at the Museum sekä kaiken maailman marvelit ja vastaavat.

Ison rahan viihde-elokuva on 2000-luvulla ollut niin huonosti tehtyä ja ennen kaikkea ilotonta, että Tintin kaltainen energiapaukku tuntuu pieneltä ihmeeltä. Se jättää samanlaisen tunteen kuin hyvä konsertti. Askel on kepeä ja päässä huimaa.

Oikeastaan Tintti on elokuvanakin kuin musiikkia. Katsokaapa vaikka viimeistä, satamaan sijoittuvaa toimintakohtausta. Siinä rytmin ja pienten sävyerojen hallinta on niin täydellistä, että itse tapahtumat jäävät miltei toissijaisiksi. Tinttiin on kirjoitettu tukku hauskoja vitsejä, mutta yhtä lailla sitä huomaa nauravansa tekijöiden katsojasta saamalle teräksenlujalle otteelle. Tällaisessa rymistelyssä muoto on sisältöä.

Elokuvaa on kaikkialla verrattu Kadonneen aarteen metsästäjiin (1981). Enemmän se silti muistuttaa Indy-seikkailuista parasta, eli Tuomion temppeliä (1984), jota on Tintin tavoin moitittu toimintakohtauksesta toiseen kiirehtiväksi huvipuistoajeluksi. Tällainen kritiikki jättää kuitenkin usein huomioimatta sen, kuinka äärettömän vaikeaa tuollainen kokemus on tuottaa menestyksekkäästi elokuvallisin keinoin. Ilman välineen täydellisyyttä hipovaa hallintaa tuloksena on Transformersien kaltaista turruttavaa tuubaa.

Tyylilajiksi valittu ääri-intensiivinen kaahaus on siksikin hyvä valinta, että se peittää alleen teknisen toteutustavan heikkouksia. Digiukkelien toteutus on epätasaista, sillä niin onnistunut kuin Haddock onkin, vaihtelee itse Tintin olemus luontevasta ylläolevan kuvan tapaiseen muovisuuteen. Pääkonna Sakarin puolestaan on silmissäni alusta loppuun jotenkin väärän näköinen, aivan kuin tämän mittasuhteissa olisi jotakin pielessä.

Toimintakohtauksissa tietty muovisuus ei kuitenkaan häiritse, joten myyttisen seikkailun korvaamisen yksioikoisemmalla toiminnalla ymmärtää. Mikäli Steven Spielbergin poikamaisen innostuksen uudelleen herättämiseen vaadittiin siirtyminen digitaaliseen maailmaan, uhraus on hyväksyttävä. Sitä paitsi, kyllä näillä digihahmoilla on silmissään enemmän eloa kuin lasittunein katsein läpi edellisen Indyn haahuilleella Harrison Fordilla.

Toistan aiemman kehotukseni: käykää katsomassa tämä elokuva 2D-versiona. Sellaisena Tintin seikkailut on omalla sarallaan parasta, mitä elokuvateattereissa on nähty neljännesvuosisataan.

Tintti kannattaa ehdottomasti katsoa 2D-versiona.

Näyttelijöitä ja kameraa tilassa luontevasti liikuttelevan Spielbergin kuvakieli on aina ollut kolmiulotteista. Siihen päälle kun lätkäistään kehnoa 3D-tekniikkaa, syvyysvaikutelma vain latistuu. Kolmiulotteiseksi naamioituva kusetusversio lähinnä alleviivaa Spielbergin todellisia vahvuuksia elokuvakertojana.

Tintissä erityisen upeaa on se, miten riemukkaasti Spielberg käyttää todellisen maailman rajoitteista vapautunutta kameraa. Mutta niin taidokkaasti kuin kamera liikkuukin virtuaalisessa tilassa, se rajaa tapahtumia samojen periaatteiden mukaisesti kuin ohjaajan aiemmissa elokuvissa.

Spielberg käyttää sellaisia keinoja, joilla on perinteisesti luotu syvyysvaikutelmaa kaksiulotteisiin kuviin. Kun Tintti esimerkiksi lähettää hätäsanomaa lennättimellä, kamera on pöydän pinnassa niin, että kuvan etualan täyttää suurena hahmon käsi, keskellä ovat tämän kasvot ja taustalla muistaakseni huoneen ovi, josta paukkaa sisään Tintin vastustaja.

Kaksiulotteisena kuva toimii hienosti, mutta 3D-versiossa sanomaa naputtava jättiläiskäsi on yksinomaan häiritsevä. 3D on simuloivinaan ihmisten tapaa nähdä asiat kolmiulotteisesti, mutta todellisessa elämässä aivan katsojan naaman edessä heiluva käsi tekisi kaukaisempien tapahtumien seuraamisen huomattavan vaikeaksi.

En tällä tarkoita sanoa, että Spielberg käyttäisi 3D:tä huonosti, ainakaan 3D-elokuvien kapealla skaalalla. Tintti on tässä sakissa vähemmän rasittavasta päästä, mutta syvyyssuunnassa nerokkaasti pelaavan ohjaajan kuvakieli menee kolmedeenä harakoille.

Tintistä yleisemmällä tasolla kirjoitan täällä.

Monadi-Filmi esittää lyhytelokuvan ”Mies humaltuu koekuvauksissa”:

Rooleissa: Riku Lempinen ja Arto Murtonen
Toteutus: Sami Pöyry ja Venla Virhiä

Elokuvan lopussa esitetään kysymys. Vastaa siihen kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia osoitteeseen monadifilmi ät hotmail piste com. Vastanneiden kesken arvotaan megamakea palkintopaketti, johon kuuluvat mm. seuraavat artefaktit:

– Sami Pöyryn öljyvärimaalaus
– John Cherryn kokopitkä elokuva Ernest joutuu poseen (1990) häkellyttävän komeana Video Home System -editiona sekä saatekirjeellä varustettuna
– Pantera -yhtyeen kokopitkä musiikkialbumi Cowboys from Hell (1990) levyn aiemman omistajan nimikirjoituksella.
– Monadi-Filmin lyhytelokuva, josta valmistetaan vain yksi kopio. Elokuvan kaikki tekijänoikeudet siirretään kisan voittajalle.

Kilpailuaika päättyy keskiviikkona 16.11.2011 klo 12.

Sisällysluettelo on nyt päivitetty ja siistitty siten, että sieltä saattaa löytääkin jotain.

Kirjoituksia on lajiteltu aiheen mukaan. Esimerkiksi elokuvakohtaiset tekstit ovat nyt omana joukkonaan. Varsinaisia arvioita ne eivät silti edelleenkään ole, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

%d bloggers like this: