Lucio Fulci teki kauhusta kaunista

marraskuu 23, 2011

Kauhuelokuvafestivaali Cinemadrome ilahdutti näyttämällä Dario Argenton Verenpunaisen kauhun (1975) ja Lucio Fulcin City of the Living Deadin (1980). Viimeistään jälkimmäisen valkokangaskatselmus vahvisti käsitykseni siitä, että Fulci on kauhumaakareista inhimillisin.

City of the Living Deadissa ei ole juonta sitäkään vähää mitä Fulcilla yleensä. Zombit tuntuvat olevan yhtenä hetkenä henkiolentoja ja toisena taas hyvinkin lihallisia mätäpaiseita. Tämä ambivalenssi tuntuu jo petaavan Fulcin parasta elokuvaa, The Beyondia (1981), joka äityy suorastaan metafyysiseksi katsaukseksi zombi-aiheeseen.

Aiemmin DVD-katselussa turruttavan tylsäksi tuomitsemani City paljastui teatteriympäristössä riemastuttavaksi harhailuksi. Fulcin ymmärrys ilmeettömien kasvojen maantieteestä iski nyt tajuntaan samalla tavalla kuin Leonen vastaavat havainnot silloin, kun tämän elokuvia pääsi ensi kertaa näkemään valkokankaalta. Tuskin tohdin edes ajatella millä tavalla The Beyond keriytyisi auki filmiltä nähtynä.

Slow cinemaa italialaisittain

Lucio Fulci (1927–1996) teki elokuvia, jotka todellisuutta venyttämällä tavoittivat jotain perimmäistä kauhuelokuvan luonteesta. Venyttäminen tulee tässä käsittää kirjaimellisesti, sillä Fulcin elokuvakielen pohjana on rujojen tapahtumien paikoilleen jäädyttäminen ja näiden pysähtyneiden hetkien harras tarkastelu.

Jos Fulcin elokuvassa nähdään ilkeästi rutattu ruumis, katsoja voi olla varma, että raadosta otettu kokokuva zoomautuu jalkoihin ja lähtee siitä seurailemaan kehon runneltuja muotoja aina kasvoihin asti. Otoksen lopuksi saadaan todennäköisesti tuijottaa muutama tovi silmäkuopassa möngertäviä matoja.

Ilkeämielisempi voisi väittää Fulcin otetta vähämieliseksi. Epäilemättä monien kuvaratkaisujen taustalla vaikuttaa käytettävissä olleiden resurssien niukkuus ja siitä kummunnut tarve ottaa kaikki irti vaivalla näperrellyistä efekteistä, mutta hidastelussa on kyse myös jostain suuremmasta.

Mätänevien ruumiiden lisäksi Fulci nimittäin unohtuu hämmästelemään oikeastaan kaikkea, mitä kameransa eteen saa. Efekti on vastustamattoman hypnoottinen.

Jokainen kuollut katse ja pimeään kellariin sijoittuva harhailutuokio on Fulcin elokuvassa aina aivan liian pitkä. Koska näyttelijät ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta C-luokan laatua, nämä kuvat muuttuvat kiehtoviksi tutkielmiksi ihmiskasvoista. Sillä vaikka Fulci ei ehkä osaa vaatia heikkolahjaisilta esiintyjiltään inhimillistä käytöstä, taitaa hän tyhjien kasvojen tarkkailun. Miksi pyytää näyttelijää reagoimaan kohti tallustavaan zombiin, kun voi vain zoomata tämän ilmeettömään naamaan?

Fulcin tuotanto muodostaa hienon esimerkin siitä, miten jääräpäinen tietyssä asiassa pitäytyminen muuttuu miltei vakavasti otettavaksi todistukseksi maailmasta, vaikka lähestymistapa olisikin sinällään lepsu. Lopputulosta ei voi kuitata silkalla camp-asenteella.

Banaalin kauneus

Kun ottaa huomioon miten eksentrisesti Fulcin elokuvat hidastelevat, on sitäkin jännittävämpää huomata, että tuo hitaus yhdistyy usein kärsimättömyyteen. Sekä toiminta että kerronta on niissä laiskuudessaan sumeilemattoman suoraa.

Vertailukohtana voidaan käyttää aiemmin mainittua Argenton elokuvaa. Eräässä kohtauksessa rikollinen pakenee poliiseja, luulee päässeensä karkuun ja kävelee selkä edellä kohti autotietä. Kun väliin leikataan kuvia lähestyvästä jäteautosta, katsoja tietää rikollisen jäävän sen alle. Näin tavallaan käykin, mutta Argento nostaa kohtauksen huikeisiin sfääreihin heittämällä sekaan hulvattoman jatkumon hienosti rytmitettyjä huonon maun käänteitä.

Argenton episodi on lähempänä Hitchcockia kuin Fulcia, jonka jähmeästi runolliset gorekohtaukset yllättävät enintään hölmöydellään. Mikäli kuvassa näkyy pora, sillä yksinkertaisesti porataan pitkän mehustelun päätteeksi. Tapahtumien väistämättömästä kulusta ei livetä, mutta silti operaatioiden rauhallinen tahti jaksaa hämmentää. Vain aniharvoin Fulci yllättää Zombi 2 -elokuvan haikohtauksen kaltaisilla hämäryyksillä.

Argento näyttää tilanteen ja sen panokset, mutta kieltäytyy viekkaasti paljastamasta sääntöjä. Fulci taas esittelee omat muuttujansa verkkaisesti ja antaa niiden asettua paikoilleen opetusfilmimäisellä tarkkuudella. Tämä ei ole perinteisessä mielessä jännittävää, mutta toisaalta Fulcin lähestymistapa välttää myös hänen aikalaiskollegoidensa tehtailemien kannibaalielokuvien ja nykyisten gornoilujen nihilismin. Hän tarjoilee veripalttunsa rakkaudella, kummallisen melankolian siivittämänä.

Tappamisen erikoinen sointi

Kuten niin monesti 1970- ja 80-luvun italialaisten roskaelokuvien kohdalla, Fulcin töistä ei voi puhua mainitsematta ääniraitaa. Tylyimmätkin kohtaukset upotetaan haikeutta ja groovea erikoisesti yhdistelevään musiikkiin, joka lähes poikkeuksetta tekee tappotöistä kuvallista ilmiasuaan syvempiä rituaaleja.

Usein keskenään kovin samankaltaisesti tikittäviä italoscoreja voisi moittia tunnelmantappajiksi, ellei niistä huokuisi Fulcin elokuvista muutenkin tuttu, järkähtämättömästä säännönmukaisuudesta kasvava vakaumus oman asian oikeellisuuteen. Elokuvasäveltämisen sääntökirjat on kirjoitettu kauniisti uusiksi.

Hollywoodin säveltäjien kätkeytyessä ikiaikaisten konventioidensa taakse italialaiset zombisäveltäjät antavat kuvien virrata omaa tahtiaan äänimattonsa alla. Kun kuva ja ääni sitten jossain vaiheessa kohtaavat toisensa, niiden yhteisvaikutus iskee katsojaan huumaavasti. Näin syntyvän karkean efektin suorasukaisuus puhuttelee kauhuelokuvan lajityypissä, jossa toinen toistaan typerämmät elokuvat yrittävät muka salakavalasti manipuloida katsojaansa pelkäämään.

Fulci, mi padre!

Fulcin elokuvia katsoessa tulee tunne, että hänen on täytynyt olla ns. hyvä jätkä. Oikeasti Fulci taisi olla melkoinen tuittupää, mutta hänen teoksensa huokuvat äärimmäisen maanläheistä, joskin myös sopivan mystistä tunnelmaa. Hänen elokuvansa herättävät mielikuvan naapurin mukavasta vanhuksesta, joka kertoo suurella riemulla iljettäviä juttuja ja jättää aina pienen uteliaisuuden siitä, josko tämä on sittenkin kokenut kaiken kertomansa.

Aivan liian monesti kauhuelokuvien tekijät vaikuttavat teostensa perusteella tylsiltä mulkvisteilta. Fulci sen sijaan valjastaa genren karkean potentiaalin leppoisasti vaappuviksi unikuviksi, joiden parissa voi kokea hämmentävän kirjon erilaisia tuntemuksia naurusta inhoon. Niistä kuitenkin päällimmäiseksi jää yleensä kiitollisuus siitä, että tämä italialainen päätti valita juuri kauhuelokuvan omintakeisten leikkiensä kentäksi. Fulcin elokuvat tuntuvat ihmisten tekemiltä.

Mainokset

3 vastausta to “Lucio Fulci teki kauhusta kaunista”

  1. miketys said

    Olikos tämä City of the Living Dead se maitoautoelokuva? Pitänee antaa sille uusi mahdollisuus.

  2. Lauri said

    Kylläpä olet tavoittanut ja sanoittanut Fulcin elokuvien sielunmaiseman täydellisesti! Piti ihan tunnelmoida COTLD uudemman kerran piiitkästä aikaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: