Zomba Intenso

joulukuu 27, 2011

Vuodesta 2012 näyttäisi kehkeytyvän jännittävä. Varaosamies ilmestyy, Agorafobia saattaa ehkä jopa lähes ilmestyä, ja sitten on vielä tämä:

Mainokset

Parhaat – perustelut 2/2

joulukuu 26, 2011

Listasin kymmenen mahdollisesti parasta elokuvaa. Ensimmäisen viiden valinnan perustelut ovat täällä.

Blue Collar
Amerikkalainen elokuva oli parhaimmillaan 1970-luvun Uuden Hollywoodin aikaan. Paul Schraderin esikoiselokuva edustaa tuota ilmiötä parhaimmillaan. Elokuvasta laajemmin täällä.

Kiinalaisen kiristäjän murha
Kotijumalani Cassavetesin elokuva edustaa myös vapaata seiskytlukua, mutta senkin puitteissa ohjaajan tuotanto muodostaa aivan oman lukunsa. Maailman rakastettavimman näyttelijän (Ben Gazzara) loputtoman inspiroiva bravuuri, josta lisää täällä.

Fanny ja Alexander
Näin elokuvan vasta tänä vuonna, enkä osaa sanoa siitä mitään erityisen valaisevaa. Fanny ja Alexander paneutuu kuitenkin huumaavalla tavalla siihen, missä elokuva taiteenlajina on omimmillaan – uniin ja muistoihin.

Peili
Tarkovskin muistelot menevät aika lähelle Bergmanin vastaavia, joten tähän olisi ehkä pitänyt valita Uhri, toinen venäläisneron huippusaavutuksista. Koska Peilin näkeminen valkokankaalta oli kuitenkin elämäni huikeimpia katsomiskokemuksia, elokuva ansaitsee paikkansa tällä listalla.

Eyes Wide Shut
Listani elokuvat jakautuvat löyhästi kolmeen kategoriaan. On alitajunnasta kumpuavia trippejä, hiukan muotopuolisella jumituksella olennaisuuksiin pureutuvia karhioita ja tavattoman tiukalla muodon hallinnalla häikäiseviä timantteja. Kubrickin viimeisessä elokuvassa nämä kaikki linjat yhdistyvät. Siitä lisää täällä ja täällä.

Parhaat – perustelut 1/2

joulukuu 20, 2011

Listasin kymmenen mahdollisesti parasta elokuvaa.

Menemättä sen syvemmälle kaikenlaisten listausten järkevyyteen, totean vain, että tämä kymmenikkö päätyi paperille ennen kaikkea muodostamansa haasteen tähden. Kun mieltymykset kuroutuvat moneen suuntaan, suosikkielokuvien rajaaminen kymmeneen alkaa vaikuttaa juuri kohtuuttomuudessaan välttämättömältä.

Dersu Uzala

Kurosawan paras elokuva on Seitsemän samuraita tai Pahat nukkuvat hyvin. Henkilökohtaisten suosikkien listaan kirjautuu kuitenkin se, joka on kouraissut syvimmältä. Dersu Uzala kertoo sydäntäsärkevästi siitä, miten kehityksen pauhu hukuttaa alleen yhtä lailla ihmisen kuin luonnonkin äänet.

Mouchette – raiskattu

Dersu Uzalaa voi joku haukkua sentimentaaliseksi. Mouchette taas on esimerkki siitä, miten elokuva voi kertoa kuinka armottoman tarinan tahansa, kunhan se tekee sen riittävän kirkkaalla poltteella. Tällaisen elokuvan edessä tuntee itsensä valitettavan aseettomaksi, mutta ei sillä elämäniloa syövällä tavalla, jonka nihilistinen viihde toisinaan synnyttää.

Casino

Edellisen vastapainoksi korskeudellaan lähes rajatonta riemua tuottava kaleidoskooppi. Liikaa värejä, liikaa kamera-ajoja, liikaa musiikkia, liikaa puhetta, liikaa De Pesciä, mutta kaikkea tätä häkellyttävän hallitusti. Scorsese tuntui sullovan Casinoon kaikki pakkomielteensä tavalla, joka näyttää pusertaneen olennaisimman pysyvästi ulos taiteilijasta.

Veteen piirretty viiva

Jos Casino huumaa kuviensa ja ääniensä vatkaamalla pyörteellä, Veteen piirretty viiva tekee saman vaivihkaa limittyvillä ja loputtoman tuntuisesti ristiin kytkeytyvillä ajatuksilla ja tunnelmilla. Tyhjentymättömän oloinen matka, joka näyttää ja tuntuu jokaisella kerralla erilaiselta.

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita

Hyvin karkeasti yleistäen voi sanoa, ettei 1970-lukua edeltävä Hollywood-elokuva ole erityisen lähellä sydäntäni. Esimerkiksi japanilaiset mestarit tasapainottivat elokuvissaan amerikkalaisia paremmin raskaan ja kepeän. Mizoguchin Ugetsu on tästä kenties paras esimerkki.

Elokuvan ei täydy olla sinkoilevaa freejazzia luodakseen vaikutelman alati pinnan alla väreilevistä salaisuuksista. Ugetsu kertoo melko yksinkertaisen tarinan, joka elävät kuolleista erottavan seinän häivyttämällä muuttuu uneksi ihmisen paikasta osana elämän virtaa.

Parhaat?

joulukuu 19, 2011

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Kenji Mizoguchi, 1959)

Mouchette – raiskattu (Robert Bresson, 1967)

Dersu Uzala (Akira Kurosawa, 1975)

Peili (Andrei Tarkovski, 1975)

Kiinalaisen kiristäjän murha (John Cassavetes, 1978)

Blue Collar (Paul Schrader, 1978)

Fanny ja Alexander (Ingmar Bergman, 1982)

Casino (Martin Scorsese, 1995)

Veteen piirretty viiva (Terrence Malick, 1998)

Eyes Wide Shut (Stanley Kubrick, 1999)

Sofia Coppolan Lost in Translation (2003) taitaa olla viime vuosikymmenen definitiivisiä elokuvia. Siihen on saatu tarttumaan ajan henkeä tavalla, jota moni on yrittänyt sittemmin toistaa – ei vähiten Coppola itse.

Elokuva asettaa jännittävällä tavalla vastakkain erilaisia olemisen tapoja. Hahmojensa jäykkyyttä tarkoin kuvin ilmentäessään se noudattelee fyysisen komedian parhaita oppeja, kun taas spontaanimmat olotilat on taltioitu ajalle tyypillisellä vapaamuotoisuudella.

Tällainen periaate muodostuu siinä mielessä hankalaksi, että ahdistavan jäykät hetket saavat nautinnollisemman esillepanon. Hahmojen kärsimyksistä saa onnenhetkiä enemmän esteettistä mielihyvää.

Näin siihen asti, kun elokuva saapuu jo klassikoksi muodostuneeseen sänkykohtaukseen. Kaksi ihmistä makaa vierekkäin staattisessa, loppuun asti mietityssä kuvassa. Jäykkinä, mutta tilanteesta onnellisina. Vieraan ihmisen intiimiin läsnäoloon liittyvät ilon, jännityksen ja yhteisymmärryksen tunteet välittyvät ainutkertaisella tavalla.

Varaosamies uunista ulos

joulukuu 15, 2011

Varaosamies valmistui eilen ja jalkautuu lähikuukausina ihmisten keskuuteen.

Ei mulla muuta.

Cruise jäätyy

joulukuu 8, 2011

Tom Cruisen rooli Kubrickin Eyes Wide Shutissa (1999) herättää muistumia ohjaajan aiemmista elokuvista.

2001: Avaruusseikkailun (1968) lopussa astronautti Dave Bowman tunkeutuu häijyksi muuttuneen supertietokone HAL 9000:n ytimeen. Armoa anovan laitteen ääni hidastuu rauhoittavan neutraalista sumeaksi mörinäksi sitä mukaa, kun ihminen poistaa sen muistiyksiköitä. Kun Stanley Kubrick muutama vuosikymmen myöhemmin teki viimeistä elokuvaansa, hän venytti kohtauksen elokuvan mittaan.

Eyes Wide Shutissa Tom Cruise on ideaaliroolissaan. Supertähden mekaaninen rentous tekee monista tämän roolitöistä hieman kummallisia, mutta Kubrickin joutsenlauluun se istuu täydellisesti.

Cruise on supertietokone, hieman liian virheetön ja pingoitettu ollakseen inhimillinen. Hänen hahmonsa Bill Harford, samaa maata, kokee elokuvassa seksuaalisten hämmennysten sarjan, joka vastaa muistiyksikköjään menettävän HAL 9000:n vastoinkäymisiä. Cruisen tavaramerkkivirnistelyt valuvat tyhjiin hahmon jäätyessä kohti tuskaisaa kestoummetusta muistuttavaa tilaa.

Luulisi, ettei naiivin robottihahmon edesottamuksista olisi katsojalle samaistumispinnaksi. Kun elokuvan nyt pääsi näkemään arkistonäytöksessä filmiltä yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, oli kuitenkin yhä selvempää, kuinka se tuntuu kohoavan suoraan alitajunnasta tällaiset triviaalit kysymykset ohittaen. Hieman hupaisa päähahmo tekee sen vain helpommaksi ottaa vastaan.

Nyt katsottuna Eyes Wide Shut tuntuu miltei häiritsevällä tavalla lopulliselta elokuvalta. Se on elokuvan vuosisadan viimeinen todella suuri mestariteos, ohjaajansa testamentti. Se on myös paras mahdollinen todiste filmille kuvaamisen ja siltä esittämisen voimasta. Vaikka elokuvaa on tullut katsottua DVD:ltä yhä uudelleen, sen upeiden värien ja tekstuurien näkeminen täydessä voimassaan oli henkeäsalpaava kokemus.

Tässä ei ole kyse mistään postimerkkeilystä, sillä Eyes Wide Shutin samea olemus muodostaa olennaisen osan sen unilogiikasta. Koko elokuva on yhtä kivuliasta hidastumista kohti heräämisen pistettä – todellisuutta, ja ymmärrystä siitä, ettei toista tällaista elokuvaa välttämättä enää ikinä tehdä.

Aiempi kirjoitukseni elokuvasta täällä.

Tänä syksynä on ensi-iltansa saanut neljä elokuvaa, joista jokainen on omalla tavallaan herättänyt kysymyksiä elokuvan sisäisen yhtenäisyyden tärkeydestä. Kahdesta olen pitänyt kovasti, kahdesta en niinkään.

Driveä en jaksanut ymmärtää toisella katsomiskerralla lainkaan niin paljon kuin ensimmäisellä. Mahtavasti lentoon nouseva elokuva rysähtää maahan sillä hetkellä, kun Ryan Gosling lähtee kuskaamaan Carey Mulligania kotiin autokorjaamolta. Äkillinen romahdus hämmentää ja ärsyttää.

Heti Driven uusimisen jälkeen poikkesin Almodóvarin uutuuteen Iho jossa elän. Pedro sekoittaa yhteen niin äkkivääriä aineksia, että kaiken maailman Refnien suuntavaisto menisi niiden kanssa auttamatta solmuun. Almodóvarin ohjauksessa ei ole harha-askelia, vaikka juoni vääntyy hykerryttävän pervoille kierroksille.

Miltei Almodóvarin uutuuden antiteesinä laahustanut Le Havre taasen ei silmissäni asettunut oikein mitenkään mallilleen. Nähdäkseni ohjaaja yritti lisätä työkalupakkiinsa siihen sopimatonta välineistöä. Uusien avausten yhteydessä vanhat kikat taas alkoivat tuntua lähinnä turhalta painolastilta.

Ymmärrän mitä lopun ”Ozu-kuva” pihapuusta ajaa takaa ja miksi se joihinkin uppoaa, mutta elokuvan sisäiseen logiikkaan se ei mielestäni sovi. Kuva vertautuu kuitenkin jännittävästi Malickin The Tree of Lifessä harrastamaan estetiikkaan. Periaatteessa ja ulkoisesti se kun muistuttaa Malickin ehtymättömiä, puiden latvuksiin kohoavia vilkaisuja.

Jos Le Havren puu kuitenkin kasvaa muusta elokuvasta irrallaan, tuntuu Malickin melko vapaamuotoinen montaasi tällä kertaa liiankin kurinalaiselta. Toivoisin sen villiintyvän entisestään, heittävän katsojalle enemmänkin intuitiivisia rinnastuksia.

Tätä vasten tuntuu ironiselta, kuinka loppujakson irrallisuus uhkaa romauttaa aiemmat kehittelyt. Minulle The Tree of Life on kaikkea muuta kuin uskonnollinen elokuva, vaikka kertojien kiusallinen joukko moista diskurssia yrittääkin siihen istuttaa. Kuiskivat äänet ovat elokuvan päälle kertynyttä läskiä, josta ei ole sitomaan loppua osaksi muuta elokuvaa.

On ollut ilo lukea paria viimeistä Filmihullua, joissa Kaurismäki on saanut osakseen suurta kiitosta ja Malickin päälle on syljetty. Lehden tekstit ovat osaltaan auttaneet hahmottamaan, kuinka subjektiivisesta asiasta elokuvan eheydessä on kyse.

Jotta voi tarkastella jonkin asian eheyttä, tulee ensin päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen kokonaisuuden merkityksestä. Ja koska merkityksenanto on kovin subjektiivista, elokuvan rakentumisperiaatteiden tarkastelu tulisi käsittää samassa mitassa henkilökohtaiseksi toiminnaksi. Tämän takia toisinaan keljuttaa soimata elokuvia, joihin tietää ihan järjellisten tahojen kiintyneen.

Pahimmillaan se tuntuu henkilökohtaisuuksiin menemiseltä.

%d bloggers like this: