Katsoja tekee elokuvasta eheän

joulukuu 4, 2011

Tänä syksynä on ensi-iltansa saanut neljä elokuvaa, joista jokainen on omalla tavallaan herättänyt kysymyksiä elokuvan sisäisen yhtenäisyyden tärkeydestä. Kahdesta olen pitänyt kovasti, kahdesta en niinkään.

Driveä en jaksanut ymmärtää toisella katsomiskerralla lainkaan niin paljon kuin ensimmäisellä. Mahtavasti lentoon nouseva elokuva rysähtää maahan sillä hetkellä, kun Ryan Gosling lähtee kuskaamaan Carey Mulligania kotiin autokorjaamolta. Äkillinen romahdus hämmentää ja ärsyttää.

Heti Driven uusimisen jälkeen poikkesin Almodóvarin uutuuteen Iho jossa elän. Pedro sekoittaa yhteen niin äkkivääriä aineksia, että kaiken maailman Refnien suuntavaisto menisi niiden kanssa auttamatta solmuun. Almodóvarin ohjauksessa ei ole harha-askelia, vaikka juoni vääntyy hykerryttävän pervoille kierroksille.

Miltei Almodóvarin uutuuden antiteesinä laahustanut Le Havre taasen ei silmissäni asettunut oikein mitenkään mallilleen. Nähdäkseni ohjaaja yritti lisätä työkalupakkiinsa siihen sopimatonta välineistöä. Uusien avausten yhteydessä vanhat kikat taas alkoivat tuntua lähinnä turhalta painolastilta.

Ymmärrän mitä lopun ”Ozu-kuva” pihapuusta ajaa takaa ja miksi se joihinkin uppoaa, mutta elokuvan sisäiseen logiikkaan se ei mielestäni sovi. Kuva vertautuu kuitenkin jännittävästi Malickin The Tree of Lifessä harrastamaan estetiikkaan. Periaatteessa ja ulkoisesti se kun muistuttaa Malickin ehtymättömiä, puiden latvuksiin kohoavia vilkaisuja.

Jos Le Havren puu kuitenkin kasvaa muusta elokuvasta irrallaan, tuntuu Malickin melko vapaamuotoinen montaasi tällä kertaa liiankin kurinalaiselta. Toivoisin sen villiintyvän entisestään, heittävän katsojalle enemmänkin intuitiivisia rinnastuksia.

Tätä vasten tuntuu ironiselta, kuinka loppujakson irrallisuus uhkaa romauttaa aiemmat kehittelyt. Minulle The Tree of Life on kaikkea muuta kuin uskonnollinen elokuva, vaikka kertojien kiusallinen joukko moista diskurssia yrittääkin siihen istuttaa. Kuiskivat äänet ovat elokuvan päälle kertynyttä läskiä, josta ei ole sitomaan loppua osaksi muuta elokuvaa.

On ollut ilo lukea paria viimeistä Filmihullua, joissa Kaurismäki on saanut osakseen suurta kiitosta ja Malickin päälle on syljetty. Lehden tekstit ovat osaltaan auttaneet hahmottamaan, kuinka subjektiivisesta asiasta elokuvan eheydessä on kyse.

Jotta voi tarkastella jonkin asian eheyttä, tulee ensin päästä jonkinlaiseen ymmärrykseen kokonaisuuden merkityksestä. Ja koska merkityksenanto on kovin subjektiivista, elokuvan rakentumisperiaatteiden tarkastelu tulisi käsittää samassa mitassa henkilökohtaiseksi toiminnaksi. Tämän takia toisinaan keljuttaa soimata elokuvia, joihin tietää ihan järjellisten tahojen kiintyneen.

Pahimmillaan se tuntuu henkilökohtaisuuksiin menemiseltä.

Mainokset

Yksi vastaus to “Katsoja tekee elokuvasta eheän”

  1. Mielenkiintoista tekstiä, Mr. Monadi!

    Minusta kyllä Mulliganin ja Goslingin suhde nimenomaan teki elokuvan, muuten se olisi ollut vain genrepastissi. ”Kiusallinen joukko” pitää Goslingin kuskin hahmoa vain psykopaattina, juuri hänen kykynsä empatiaan ja rakkauteen – jopa uhrautuvaan sellaiseen – tekee hänestä mielenkiintoisen antisankarin. (Hän lähtee, jottei rikollinen menneisyytensä ja sen aikaansaamat yllykkeet tuhoaisi perhettä.)

    Sisäinen yhtenäisyys on ihan jees, mutta se ei saa olla kaavamainen pakkopaita. Poikkeamat ja rikot Drivessa tekevät siitä kiinnostavan.

    Minusta Iho jossa elän on myös vuoden parhaita elokuvia. Siinä on kiva synteesi Pedron vanhaa ja uutta tyyliä, paluuta Intohimon lakiin ja Matadoriin, mutta myöhemmän uran seesteisyydellä ja jopa trendikkäällä täyteläisyydellä. Se, että Almó niin vahvasti antaa sijaa kauhun rinnalla sijaa myös säälille ja koskettavuudelle, kohottaa elokuvan omaan luokkaansa. (Tunne oli tärkeä myös Refnillä.)

    Le Havre oli minullekin kaukana Kaurismäen parhaasta tasosta. (Ehkä viite siihen on myös se, että se ei saanut minkäänlaista palkintoa eilen European Film Awardseissa. En toki ilahtunut Melancholiankaan palkitsemisesta!) ”Nähdäkseni ohjaaja yritti lisätä työkalupakkiinsa siihen sopimatonta välineistöä. Uusien avausten yhteydessä vanhat kikat taas alkoivat tuntua lähinnä turhalta painolastilta.” Hyvä viittaus Kaurismäen perusteluihin sadun kertomisesta. Mutta miten satu sopii ongelmaelokuvaan? K heittää tietysti vastaukseksi vaikka Milanon ihmeen. Hmm, ehkä.

    Mutta Le Havre tuntui pään pensaaseen pistämiseltä, kun rinnalla nostaa vuoden parhaan elokuvan Farhadin iranilaisen NADER JA SIMIN: ERO. Siinäpä sitä ”sisäistä yhtenäisyyttä”, häikäisevää elokuvallisuutta, joka välkähtelee lähes dokumentaarisen, näkymättömän leikkauksen muodosta. Ja vuoden paras näyttelijäensemble. Näin maailmaa syleilevä, ajankohtainen ongelmaelokuva pitää tehdä, hahmovetoisesti tippaakaan elokuvallisuudesta tinkimättä. Huippuluokan filmitaidetta Hitchcockmaisen viihdyttävästi, katsojaa aktivoivasti ja huikean vaikuttavasti kritiikkinsä esiin tuoden.

    Minä en ymmärtänyt Ozu-oksaa Le Havressa. Se oli tårta på tårta ja K luultavasti sen hyvin tiesi, muttei leikannut darlingiaan. Tästä ei mielestäni voi johtaa sitä, että kaikki elokuvahistorian puihinvilkuilut ovat jotenkin ”samasta puusta”.

    ”…tuntuu Malickin melko vapaamuotoinen montaasi tällä kertaa liiankin kurinalaiselta. Toivoisin sen villiintyvän entisestään, heittävän katsojalle enemmänkin intuitiivisia rinnastuksia.” Minulle, kuten monelle muulle, parasta Treessä oli lapsuudenkuvauksen ajatuksenvirta sekä lapsinäyttelijöiden suoritukset.

    Ehkä keskittyminen keskukseen – lapsuuden takaumiin – ja avaruuden ja meren syvyyksien hörhöilevät mikro-makro-otosten leikkaus olisi ratkaissut tuon mainitsemasi ”uskonnollisuuden”, vaikka se taitaa kyllä olla enemmänkin amerikkalaista New Agea – ja ikävä kyllä nyky-Malickin raison d’etre (jota termiä viljeltiin eilen katsomassani täyspitkässä tv-sarjassa Criminal Justice). Mutta pitänee olla kiitollinen kuitenkin siitä, että möhkän seasta löytyi noinkin pitkä pätkä hyvää elokuvantekoa. Aivan toisenlaisen mielipiteen kannattaa käydä lukemassa blogisivustolta Valoa kankaalla by L’amourderer.

    Filmihullu on todellakin ainoa (?) julkaisu, jossa vakava elokuvakeskustelu onnistuu. Tosin onhan sielläkin omat trendinsä. Filmihullu on siitä hyvä, että jos kirjoitat sinne haisevan vastalauseen, niin luultavasti se julkaistaan, jos olet asiasi takana ja perustelet. On väärin tulkita, että lehdessä on vain yksi linja, vaan kyllä siellä erimielisyyttäkin esiintyy ja painetaan. Ehkä Filmihullun linja on Sodankylän linja: parasta vanhaa ja uutta, ja sitten vielä kaikki suomalaiset, ne huonotkin. Sille!

    ”Tämän takia toisinaan keljuttaa soimata elokuvia, joihin tietää ihan järjellisten tahojen kiintyneen…. Pahimmillaan se tuntuu henkilökohtaisuuksiin menemiseltä.” Näin. Kuitenkaan sanomista/soimaamistakaan ei voi välttää, jos keskustella haluaa. Totuus elokuvistakin on tuolla ulkona, ja sitä täytyy jotenkin määritellä. Elokuvasta VOI sanoa monenlaista, mutta IHAN MITÄ TAHANSA siitä ei voi sanoa. Tällä jännevälillä määritysyritykset ovat tärkeitä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: