Lost in Translation ja kehojen kieli

joulukuu 17, 2011

Sofia Coppolan Lost in Translation (2003) taitaa olla viime vuosikymmenen definitiivisiä elokuvia. Siihen on saatu tarttumaan ajan henkeä tavalla, jota moni on yrittänyt sittemmin toistaa – ei vähiten Coppola itse.

Elokuva asettaa jännittävällä tavalla vastakkain erilaisia olemisen tapoja. Hahmojensa jäykkyyttä tarkoin kuvin ilmentäessään se noudattelee fyysisen komedian parhaita oppeja, kun taas spontaanimmat olotilat on taltioitu ajalle tyypillisellä vapaamuotoisuudella.

Tällainen periaate muodostuu siinä mielessä hankalaksi, että ahdistavan jäykät hetket saavat nautinnollisemman esillepanon. Hahmojen kärsimyksistä saa onnenhetkiä enemmän esteettistä mielihyvää.

Näin siihen asti, kun elokuva saapuu jo klassikoksi muodostuneeseen sänkykohtaukseen. Kaksi ihmistä makaa vierekkäin staattisessa, loppuun asti mietityssä kuvassa. Jäykkinä, mutta tilanteesta onnellisina. Vieraan ihmisen intiimiin läsnäoloon liittyvät ilon, jännityksen ja yhteisymmärryksen tunteet välittyvät ainutkertaisella tavalla.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: