Theo

tammikuu 26, 2012

En ole nähnyt yhtään Theo Angelopouloksen elokuvaa. Jostain syystä minulle tuli kuitenkin tiistaina mahdoton halu päästä hänen tuotantonsa äärelle. Samaan aikaan toisella puolella Eurooppaa Angelopoulos jäi moottoripyörän alle ja kuoli.

Mainokset

Kolme kirjoitusta pahojen ihmisten esittämisestä elokuvissa.

Brittikoomikko Joe Cornishin ohjausdebyytti Attack the Block (2011) alkaa varsin uskaliaasti. Se pyytää samaistumaan maahanmuuttajataustaiseen teinihuligaanijoukkoon, joka heti kättelyssä ryöstää kadulla valkoisen sairaanhoitajanaisen.

Ryöstökohtaus on kuvattu melko ahdistavasti, ja se todennäköisesti painelee monien katsojien pelkonappuloita. Tämä on yksinään riittänyt monelle kriitikolle syyksi teilata koko elokuva. He kieltäytyvät osoittamasta myötätuntoa vandaalihahmoille, aivan kuin se itsessään olisi vastuutonta.

Katsojan sympatioita ei varsinaisesti tiristetä seuraavissakaan kohtauksissa. Hahmot paljastuvat juuri niin sivistymättömiksi ja itseriittoisiksi kuin saattaa olettaa. Basement Jaxxin musiikki pörisee päin katsojan kasvoja samalla ylenkatseella.

Lähes huomaamatta teinien elinpiiriä ja elämisen ehtoja aletaan kuitenkin valottaa siten, että katsoja näkee myös kolikon toisen puolen. Jos poliisikaan ei suostu tulemaan pahamaineiseen kortteliin, miten lasten pitäisi selviytyä siellä? Kaikki tällainen informaatio on naitettu taitavasti avaruusolioiden hyökkäyksestä kertovaan juoneen, joten sosiaalinen kommentaari menee sujuvasti alas popkornisohjon lomassa.

Kaikessa kiusallisuudessaan Attack the Block tekee jotain oikein. Katsojiensa mukavuudenhalua tökkiviä viihdetuotteita ei ole liikaa. Voi silti kysyä, ketä tällainen palvelee.

Vastustusreaktion Attack the Blockin parissa kokeneita voi myös ymmärtää sen sijaan, että syyttäisi näitä keskiluokkaisuuteensa luutuneiksi konformisteiksi. Sillä eikö Cornishin taikatemppu olekin ennen kaikkea siinä liukasliikkeisyydessä, jolla hän punoo slummieksotiikan yhdeksi elämykseksi muiden joukossa? Kusipäisten slummikasvattien päämääränä on paitsi pelastaa kotikortteli avaruusolioilta myös lunastaa katsojien myötätunto.

Olisiko Attack the Blockin voinut tehdä empatiahieronnasta riisuttuna, mutta muuttamatta koko juttua silkaksi läskipäähuumoriksi? Täytyykö alaluokkien olemassaoloa ja toimintaa erikseen perustella viihteessä? Vai pitäisikö vain olla iloinen siitä, että valtavirtaisahko viihde-elokuva ylipäätään käsittelee tällaisia asioita?

1970-luvun kovanaamainen toimintatähti Steve McQueen osoitti kuvasilmänsä kirkkauden esikoisohjauksellaan Hunger (2008). Rujo vankilaympäristö oli viimeistä kakkakikkaretta myöten estetisoitu, mutta toimivalla tavalla. Vain lopussa elokuva liukastui turhan paksuun symbolismiin.

Shame taas on loppuun asti hyvässä mielessä yksinkertainen elokuva. Se kuvaa murtumispisteeseen saapuvaa seksiaddiktia, mutta toimii riippuvuuskuvauksena yleisemminkin. Seksiaddiktio on elokuvallisesti hyvä valinta. Piikkiinsä vajoavan narkkarin silmien sammumista on nähty valkokankailla riittämiin, mutta tuskainen orgasmi-irvistys hätkähdyttää.

Moni tuntuu kokeneen elokuvan turhan hämäräksi ja perusteettoman monitulkintaiseksi. Luen tällaisia kirjoituksia yllättyneenä. Shame kasvattelee voimakkaita jännitteitä mahdottoman tarkasti, eikä milloinkaan ole epäselvää, miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat. Tämä ei tarkoita, että katsojan pitäisi aina tietää millaisia tragedioita hahmot kantavat mukanaan.

Shame on jo McQueenin toinen vankilaelokuva, tällä kertaa hahmot vain ovat luoneet häkkinsä itse. Siksi jäykät ja sulkeutuneet kuvat ovat perusteltuja. Päähahmon sielun peilinä ei toimi Manhattanin lasikanjoni vaan tietokoneen ruutu.

Sulkeutumisen teema esitellään aivan mahdottoman hienosti elokuvan ensimmäisessä kuvassa, jossa mies makaa sängyllä ja tuijottaa kattoon. Kompositio on tarkoituksellisen epätasapainoinen. Sellaisen kuvan tekeminen hyvin on yllättävän vaikeaa, vaikka kamera onkin helppo panna osoittamaan päin mäntyjä.

Shamen aloituskuvan edessä tulee halu mennä korjaamaan kameran asento ja sitä myötä kameran edessä makaavan ihmisen elämä. Sitten tuo ihminen nousee ylös ja vetää verhot auki kameran pysyessä tyhjäksi jääneessä vuoteessa. Ikkunasta aukeavan maiseman sijasta näemme ryppyiset lakanat ja niiden keskelle piirtyvän sanan – häpeä.

David Fincherin suurimmat intohimot näyttävät nykyään kohdistuvan informaatioon. Zodiacin (2007) ja Social Networkin (2010) kohdalla se sopi elokuvien aiheisiin, mutta uusi The Girl with a Dragon Tattoo jättää vain hämmentyneeksi.

Dramaturgisesti elokuva on tasaista viivaa. Kun se on sisällöltäänkin täyttä potaskaa, on pieni ihme, että kuumeisesti yhdentekevässä mysteerissään eteenpäin rimpuilevan elokuvan jaksaa katsoa loppuun asti jokseenkin kiinnostuneena.

Dragon Tattoo on lajityyppinsä vastine täysillä alusta loppuun kaahaville super-mikä-lie-rymistelyille. On ymmärrettävää, että joku pitää Transformersista, mutta miksi kukaan haluaisi nähdä jännärin, joka koostuu lähinnä ohi viuhuvasta tiedonhausta? Ja miksi Fincher on halunnut satamiljoonaiselle viihdetuotteelleen mahdollisimman tylsän, kontrastittoman ja kalsean ulkoasun?

The Girl with a Dragon Tattoossa ei ole mitään hauskaa, mikä on näin tyhjälle elokuvalle aika iso miinus. Kenelle tämä on tehty?

Tein minuutin mittaisen mainosvideon mainiolle kirjallisuustapahtumalle.

Ensitunnelmat elokuvasta täällä.

Alla spoileroita.

This Must Be the Placessa on paljon etsimistä, vähemmän löytämistä ja todella paljon kierrättämistä. Silti se ei ole ärsyttävän postmodernistinen trippi. Harry Dean Stanton käy tuomassa terveiset Teksasin Pariisista aivan oikeutetusti. Kuten Wendersin elokuvassa, nytkin ollaan menetetyn ajan perässä.

Elokuva muovaa Yhdysvalloista siltaa uuden ja vanhan Euroopan välille. Rokkitähti Cheyennen edesmennyt juutalainen isä edustaa vanhaa Eurooppaa, jonka tunnusmerkkinä elokuvassa toimii holokausti. Cheyenne puolestaan on syntynyt Yhdysvalloissa, mutta muuttanut sieltä nuorena Eurooppaan, joka on ilmeisesti tarjonnut otollisemman maaperän hänen angstiselle musiikilleen. Vanhalla mantereella hänestä itsestään on tullut tietyn aikakauden ja kulttuurin ikoni.

Cheyennen paluun Yhdysvaltoihin ja vaelluksen natsirikollisen perässä voikin käsittää toisiaan hakevien kulttuuristen merkkien keskinäisenä pelinä. Jahdattu natsi on veruke, jonka synnyttämä lupaus kostosta ja lunastuksesta osoittautuu valheellisiksi jo kauan ennen miesten hienosti rakennettua kohtaamista.

Elokuvan Amerikka on kuvien Amerikkaa, jossa filminauhan lailla ohikiitävien maisemien vilinä katkeaa vain uuden tienvarsimainoksen pystyttämiseen. Sitä määrittää alituinen liukuva liike, joka luontevasti toistaa paikkaansa hakevien merkkien ja niiden taakse piiloutuvan totuuden irrallisuutta ilmeisimmistä kehyksistään.

Tätä kuvaa mainio kohtaus, jossa goottityttö tunnistaa Cheyennen jossain pienessä etelän kaupungissa. Tyttö tivaa, onko Cheyenne todella se, jolta näyttää. Kun Cheyenne valehtelee ja kieltää statuksensa, tyttö poistuu nyrpeän epäileväisenä auton taakse. Kamera seuraa aluksi tyttöä, mutta sillä hetkellä kun tämä ehtii kadota kuvasta, kameran huomion vangitsee taaempaa esiin lipuva traktori. Traktorin avolavalla pönöttää Hitler-viiksinen mies.

Goottityttö ei arvatenkaan tunne kuuluvansa stetsoneiden kaupunkiin, joten rokki-ikonin äkillisessä ilmestymisessä autiolle parkkipaikalle lienee hänen näkökulmastaan samaa absurdia kohtalonomaisuutta kuin Cheyennen ja farmarihitlerin kohtaamisessa. Kohtaus on samanaikaisesti hillittömän hauska ja ajatukseltaan tarkka.

Juuri tällaisten hetkien takia elokuvaan on niin helppo rakastua. Sen teemat eivät milloinkaan jyrää tunnetta tieltään. Cheyennen pyrkimyksiä asetetaan jatkuvasti mittasuhteisiinsa huomaamattomilla yksityiskohdillä. Motellia pitävä pariskunta kasaa palapeliään siinä missä Cheynne omaansa.

This Must Be the Place on niitä harvoja elokuvia, joissa kaikki elementit yhtyvät veisaamaan samaa virttä. Tämän kokonaisvaltaisuuden tähden on monesti jopa vaikea hahmottaa, mikä elokuvassa tai sen herättämissä mielleyhtymissä aiheuttaa kulloisenkin reaktion.

Lopussa elokuva heittää yllättävänkin vaikean pallon. Kun katsoja on kerran voitettu Cheyennen puolelle ja saatu tykästymään tähän, hahmon muodonmuutos Sean Pennin vaniljaversioksi hämmentää. Se tuntuu väärältä, mutta tällä tavoin elokuva onnistuu välittämään tunteen siitä kivuliaisuudesta, jolla Cheyenne on joutunut jättämään riippakiveksi muodostuneen identiteettinsä.

Paras elokuva 2012

tammikuu 8, 2012

Parin ensimmäisen kuvan aikana ajattelin, ettei tämä elokuva ole minua varten. Niistä huokui sellainen tavattoman rasittavaksi wesandersonisoitu hipsterismi, joka on tehnyt aivan liian monesta indie-elokuvasta katselukelvottoman viime vuosien aikana. Tyhjää staattisuutta, mihinkään hakeutumattomia kamera-ajoja.

Sitten kuviin alkoi tulla ilmaa, jonkinlaista painottomuuden tunnetta. Ja kun Sean Penn ja Frances McDormand pallottelivat tyhjän uima-altaan pohjalla, kuvat alkoivat laulaa. Tilan ja rytmin hahmotus suhteessa hahmojen mielenliikkeisiin oli selvästi poikkeuksellisella tasolla.

Paolo Sorrentinon ohjaama This Must Be the Place on hyvin vahva ehdokas koko vuoden 2012 parhaaksi elokuvaksi, ellei luvassa ole aivan ilmiömäinen elokuvavuosi.

Erityisesti teatteriarvioiden klisee on sanoa, että jokin esitys itkettää ja naurattaa vuorotellen. En minä ainakaan ole ikinä itkenyt ja nauranut sekaisin katsoessani yhtään mitään kulttuurituotetta. En, ennen kuin nyt tämän elokuvan parissa.

Palvelkaa itseänne ja käykää katsomassa This Must Be the Place.

Elokuvasta tarkemmin täällä.

Kolme kirjoitusta pahojen ihmisten esittämisestä elokuvissa.

Menneen vuoden valaisevimpia kokemuksia oli, kun katsoin Scorsesen Kuin raivo härän (1980) noin kuudetta kertaa. Vaikka elokuva on ilmeisen helppo todeta äärimmäisen hyvin tehdyksi tragediaksi elämänsä sössineestä nyrkkeilijästä, en ollut koskaan oikein tajunnut sen väitettyä hienoutta.

Jake La Motta on sellainen typerä lihasläjä, jollaisten tarve fyysisen ylivoimansa esittelyyn on aina tuntunut äärettömän epäkiinnostavalta. Vasta nyt rekisteröin, miten elokuvan arkikohtausten loputtomiin toistuva epäluuloinen ärhentely ja muistojen lavealla pensselillä värittämät nyrkkeilyottelut rakentuivat toistensa varaan.

Koska katsoja joutuu todistamaan niin paljon tympeästi toistuvaa kotiväkivaltaa, hän alkaa toivoa jonkinlaista ilmaa elokuvaan. Sitä puhaltavat nyrkkeilykohtaukset, joita voinee pitää lopullisina näkemyksinä elokuvallisesta pugilismista.

La Motta muistaa kehässä käydyt ottelut huippuhetkinään, ja ne toimivat tämän todellisten tuntojen peileinä. Kamppailujen pateettisuus pääsee hiipimään katsojan ihon alle vasta, kun tätä on murjottu riittävästi arkiväkivaltaa ryöpyttävillä kohtauksilla. Lopulta sitä liikuttuu tajutessaan millaisia epäoikeudentunnun ja itseinhon patoutumia La Motta manaa esiin kehässä, kun ei muuten pysty.

Kuin raivo härkä tekee periaatteessa hyvin yksinkertaisen tempun. Siltikään näin ymmärtäviä limanuljaskan kuvauksia ei montaa ole. En tiedä, miksi minulta kesti niin kauan tajuta elokuvan hienous.

Olli Sulopuisto uteli taas vuoden parhaita elokuvia blogisteilta. Hiukan yllättävänkin listan jaetulle ykkössijalle kiipivät Drive ja Melancholia. Tarkalleen ottaen kysely koski kaikkia vuonna 2011 nähtyjä elokuvia, myös ikivanhoja siis, mutta en minä ainakaan pidä kirjaa kaikista näkemistäni elokuvista. Vastasin siksi seuraavanlaisesti:

Vuosi elämästä (2010)
Mike Leighiä parhaasta päästä. Se ei ole vähän.

Iho jossa elän (2011)
Almodóvaria parhaasta päästä. Sekään ei ole ihan vähän. Oli jännittävää seurata, kuinka monet pohtivat tämän syvällisyyttä tai sen mahdollista puutetta. Elokuva ei ehkä äkkiseltään näytä tyypilliseltä viihdetuotteelta, mutta juuri tällaista viihdettä haluaisin nähdä enemmän. Yhtä aikaa hauskaa, jännittävää, hämmentävää, komeaa, arvaamatonta ja ties mitä.

Kätkijät (2010)
Ghibli tekee hyviä elokuvia, mutta niistä joka toinen on rönsyilevyydessään saanut minut nukahtamaan teatterin penkille. Kätkijöissä homma pysyi kerrankin täydellisesti kasassa. Mahdottoman kaunis, parhaalla mahdollisella tavalla pienimuotoinen elokuva.

Tintin seikkailut (2011)
Ensimmäinen elokuva, jonka olen käynyt katsomassa kolmesti ensi-iltakierroksella. Ei täydellinen, mutta humalluttavan elokuvallisessa toiminnallisuudessaan ainutlaatuinen tapaus. 3D-version ehkä olennaisin ero rillittömään editioon on siinä, että 3D:stä puuttuu vauhti, ja sitä myöten noin 80 prosenttia elokuvan hienoudesta.

The Tree of Life (2011)
Oli aivan jotain muuta kuin odotin. Ehti kestonsa mittaan tulla aivan liki, mutta kerkesi myös lipua jonnekin kauas pois ennen loppumistaan. Tätä tulee todennäköisesti sulateltua pitkään.

Ylläolevat elokuvat eivät ole missään erityisessä järjestyksessä. Kuten arvata saattaa, listasin parhaimmiston vain tämän vuoden suomalaisista ensi-illoista.

Elokuvavuosi taisi olla ihan hyvä, noin 2000-luvun elokuvavuodeksi. Huiput olivat todellakin huippuja, mutta niiden jälkeen oli väljempää. Tiedä sitten, mitä kaikkia herkkuja jäi suomalaisen levityksen ulkopuolelle.

Hyvä poika oli se kotimainen elokuva, jota oli kiva katsoa. Midnight in Paris lämmitti mieltä muuten vain. Nader ja Simin riitelivät miellyttävän inhimillisesti, mutta eivät mestaruustasolla. Muiden kehumista elokuvista katsomistaan odottavat vielä ainakin Moneyball ja Apinatytöt

Hehkutetuista tapauksista Drive ja Le Havre jättivät kylmäksi. Coenien Kova kuin kivi ei sekään ollut niin kova kuin ehdin toivoa. Melancholiasta en ollut oikein mitään mieltä.

Transformers 3D oli aivan poikkeuksellisen riipivää paskaa, jonka myötä uskoni ihmisyyteen kuoli hiukan. Kammottavaa oli myös tajuta, kuinka helposti joukko ahneita sikoja onnistui tappamaan filmin. Arkistonäytöksissä todistetut, häikäisevät filmikopiot Tuulen viemäästä Eyes Wide Shutiin auttoivat kuitenkin jollain tasolla kieltämään totuuden.

LISÄYS: Apinatytöt ja Moneyball olen tässä vaiheessa nähnyt. Ensimmäistä en ihan tajunnut, jälkimmäisestä pidin kovastikin.

%d bloggers like this: