This Must Be the Place ja merkkileikki

tammikuu 9, 2012

Ensitunnelmat elokuvasta täällä.

Alla spoileroita.

This Must Be the Placessa on paljon etsimistä, vähemmän löytämistä ja todella paljon kierrättämistä. Silti se ei ole ärsyttävän postmodernistinen trippi. Harry Dean Stanton käy tuomassa terveiset Teksasin Pariisista aivan oikeutetusti. Kuten Wendersin elokuvassa, nytkin ollaan menetetyn ajan perässä.

Elokuva muovaa Yhdysvalloista siltaa uuden ja vanhan Euroopan välille. Rokkitähti Cheyennen edesmennyt juutalainen isä edustaa vanhaa Eurooppaa, jonka tunnusmerkkinä elokuvassa toimii holokausti. Cheyenne puolestaan on syntynyt Yhdysvalloissa, mutta muuttanut sieltä nuorena Eurooppaan, joka on ilmeisesti tarjonnut otollisemman maaperän hänen angstiselle musiikilleen. Vanhalla mantereella hänestä itsestään on tullut tietyn aikakauden ja kulttuurin ikoni.

Cheyennen paluun Yhdysvaltoihin ja vaelluksen natsirikollisen perässä voikin käsittää toisiaan hakevien kulttuuristen merkkien keskinäisenä pelinä. Jahdattu natsi on veruke, jonka synnyttämä lupaus kostosta ja lunastuksesta osoittautuu valheellisiksi jo kauan ennen miesten hienosti rakennettua kohtaamista.

Elokuvan Amerikka on kuvien Amerikkaa, jossa filminauhan lailla ohikiitävien maisemien vilinä katkeaa vain uuden tienvarsimainoksen pystyttämiseen. Sitä määrittää alituinen liukuva liike, joka luontevasti toistaa paikkaansa hakevien merkkien ja niiden taakse piiloutuvan totuuden irrallisuutta ilmeisimmistä kehyksistään.

Tätä kuvaa mainio kohtaus, jossa goottityttö tunnistaa Cheyennen jossain pienessä etelän kaupungissa. Tyttö tivaa, onko Cheyenne todella se, jolta näyttää. Kun Cheyenne valehtelee ja kieltää statuksensa, tyttö poistuu nyrpeän epäileväisenä auton taakse. Kamera seuraa aluksi tyttöä, mutta sillä hetkellä kun tämä ehtii kadota kuvasta, kameran huomion vangitsee taaempaa esiin lipuva traktori. Traktorin avolavalla pönöttää Hitler-viiksinen mies.

Goottityttö ei arvatenkaan tunne kuuluvansa stetsoneiden kaupunkiin, joten rokki-ikonin äkillisessä ilmestymisessä autiolle parkkipaikalle lienee hänen näkökulmastaan samaa absurdia kohtalonomaisuutta kuin Cheyennen ja farmarihitlerin kohtaamisessa. Kohtaus on samanaikaisesti hillittömän hauska ja ajatukseltaan tarkka.

Juuri tällaisten hetkien takia elokuvaan on niin helppo rakastua. Sen teemat eivät milloinkaan jyrää tunnetta tieltään. Cheyennen pyrkimyksiä asetetaan jatkuvasti mittasuhteisiinsa huomaamattomilla yksityiskohdillä. Motellia pitävä pariskunta kasaa palapeliään siinä missä Cheynne omaansa.

This Must Be the Place on niitä harvoja elokuvia, joissa kaikki elementit yhtyvät veisaamaan samaa virttä. Tämän kokonaisvaltaisuuden tähden on monesti jopa vaikea hahmottaa, mikä elokuvassa tai sen herättämissä mielleyhtymissä aiheuttaa kulloisenkin reaktion.

Lopussa elokuva heittää yllättävänkin vaikean pallon. Kun katsoja on kerran voitettu Cheyennen puolelle ja saatu tykästymään tähän, hahmon muodonmuutos Sean Pennin vaniljaversioksi hämmentää. Se tuntuu väärältä, mutta tällä tavoin elokuva onnistuu välittämään tunteen siitä kivuliaisuudesta, jolla Cheyenne on joutunut jättämään riippakiveksi muodostuneen identiteettinsä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: