Pahat, 2/3: Attack the Block ja sympatiaa pikkupiruille

tammikuu 22, 2012

Kolme kirjoitusta pahojen ihmisten esittämisestä elokuvissa.

Brittikoomikko Joe Cornishin ohjausdebyytti Attack the Block (2011) alkaa varsin uskaliaasti. Se pyytää samaistumaan maahanmuuttajataustaiseen teinihuligaanijoukkoon, joka heti kättelyssä ryöstää kadulla valkoisen sairaanhoitajanaisen.

Ryöstökohtaus on kuvattu melko ahdistavasti, ja se todennäköisesti painelee monien katsojien pelkonappuloita. Tämä on yksinään riittänyt monelle kriitikolle syyksi teilata koko elokuva. He kieltäytyvät osoittamasta myötätuntoa vandaalihahmoille, aivan kuin se itsessään olisi vastuutonta.

Katsojan sympatioita ei varsinaisesti tiristetä seuraavissakaan kohtauksissa. Hahmot paljastuvat juuri niin sivistymättömiksi ja itseriittoisiksi kuin saattaa olettaa. Basement Jaxxin musiikki pörisee päin katsojan kasvoja samalla ylenkatseella.

Lähes huomaamatta teinien elinpiiriä ja elämisen ehtoja aletaan kuitenkin valottaa siten, että katsoja näkee myös kolikon toisen puolen. Jos poliisikaan ei suostu tulemaan pahamaineiseen kortteliin, miten lasten pitäisi selviytyä siellä? Kaikki tällainen informaatio on naitettu taitavasti avaruusolioiden hyökkäyksestä kertovaan juoneen, joten sosiaalinen kommentaari menee sujuvasti alas popkornisohjon lomassa.

Kaikessa kiusallisuudessaan Attack the Block tekee jotain oikein. Katsojiensa mukavuudenhalua tökkiviä viihdetuotteita ei ole liikaa. Voi silti kysyä, ketä tällainen palvelee.

Vastustusreaktion Attack the Blockin parissa kokeneita voi myös ymmärtää sen sijaan, että syyttäisi näitä keskiluokkaisuuteensa luutuneiksi konformisteiksi. Sillä eikö Cornishin taikatemppu olekin ennen kaikkea siinä liukasliikkeisyydessä, jolla hän punoo slummieksotiikan yhdeksi elämykseksi muiden joukossa? Kusipäisten slummikasvattien päämääränä on paitsi pelastaa kotikortteli avaruusolioilta myös lunastaa katsojien myötätunto.

Olisiko Attack the Blockin voinut tehdä empatiahieronnasta riisuttuna, mutta muuttamatta koko juttua silkaksi läskipäähuumoriksi? Täytyykö alaluokkien olemassaoloa ja toimintaa erikseen perustella viihteessä? Vai pitäisikö vain olla iloinen siitä, että valtavirtaisahko viihde-elokuva ylipäätään käsittelee tällaisia asioita?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: