Tässä sarjassa yritän selvittää suhdettani Fordiin (yök), Hawksiin (no joo) ja Wilderiin (ooh).

Studiosukellukseni alkoi Ben Hechtin The Front Page -näytelmän kahdella filmatisoinnilla.

Varsinainen studioelokuva näistä oli Hawksin Meidän vastaeronneiden kesken (1940), aikanaan maailman nopeimmaksikin väitetty elokuva. Wilder väänsi oman versionsa Etusivu uusiks’ vasta vuonna 1974. Tämä parivaljakko oikeastaan summaa aika hyvin sen, miksi en ole ikinä täysin lämmennyt studiokauden Hollywoodille.

Hawksin elokuvassa on paljon hyvää. Näyttelijöille annetaan tilaa tykittää konekivääridialogiaan pitkissä otoksissa. Esiintyjien ajoitus menee aina jetsulleen oikein. Cary Grantin vaeltava katse ja huojuminen on mahtavaa katseltavaa, ja kaikesta häröilystä huolimatta mies on koko ajan ehta elokuvatähti. Tätähän Ceorge Clooneykin yritti Sietämättömässä julmuudessa (2004), mutta eihän se ihan putkeen mennyt.

Tärkein ero useimpiin nykykomedioihin on siinä, että Hawksin elokuvassa on selkäranka. Elokuva ei ole sketsikokoelma, eivätkä sen hahmot kaikesta tyylittelystä huolimatta itsessään vitsejä.

Mutta. Etusivu uusiks’ on parhaita näkemiäni komedioita. Ehtaa neroutta alusta loppuun. Esitän tässä vertailujen kautta, miksi Wilderin versio miellyttää minua mittaamattomasti enemmän kuin Hawksin.

Myös Wilderin kuvat ovat pitkiä ja näyttelijöiden keskinäistä kemiaa tukevia. Hän kuitenkin jäsentää tilaa ja aikaa paljon elokuvallisemmin kuin Hawks, joka yleensä asemoi näyttelijät riviin ja leikkaa välillä miltei satunnaisen tuntuisesti. Wilderiä ei kai yleensä pidetä kaikkein visuaalisimpana ohjaajana, mutta Etusivu uusiks’ esittelee täydellistä muodon hallintaa. Henkilökohtaisena lisäplussana Wilderin ja kuvaaja Jordan S. Cronenwethin kuvien tekstuurit ovat minua suuresti miellyttävää seiskytlukua.

Siinä missä Hawksin kohokohtien väliin jäävää tilaa täytetään pikkuhauskalla, Wilder tunkee mukaan hämmentävänkin kitkerää sanomaa. Hahmoissa on enemmän persoonaa ja juonesta tiristetään happamempia, mutta silti hauskempia sävyjä. Jos Hawksilla on selkäranka, Wilderillä on lisäksi elokuvasta välittyvä maailmankuva. Keskeiset käänteet Wilder esittää lisäksi terävämmin.

Hawksin elokuva on rennompi, mutta ei pelkästään hyvässä mielessä. Se ei ole täysin vailla liukuhihnatuotteen auraa. Wilderin elokuva tuntuu enemmän eheältä ja itsenäiseltä teokselta.

Tämä on varmaankin se olennaisin juttu. Studiokaudella ammattitaitoiset tekijät pysyivät koko ajan töissä ja se toi heidän tekemisiinsä varmaotteisuutta, mutta myös rutinoituneisuutta. Etusivu uusiks’ seisoo ylpeämmin omana itsenään, tekijänsä näköisenä elokuvana.

Mainokset

Viisi huomiota Sotahevosesta

helmikuu 27, 2012

1.
Meillä on tapana heijastaa ominaisuuksiamme eläimiin. Steven Spielbergin Sotahevonen (2011) kuvaa ensimmäisen maailmansodan myllyssä jauhautuvia ihmisiä, joille eräs hevonen nousee toivon symboliksi. Elokuvaa on syytetty hevosen ihmisenkaltaistamisesta.

2.
Elokuvaa on myös moitittu sodan kauheuksien kääntämisestä spielbergiläiseksi saduksi. Miksi on soveliaampaa muuttaa erään sukupolven kokemus mustaksi aukoksi kuin nähdä siinä valonpilkahduksia?

3.
Onneksi elokuva on K-12 -materiaalia. Veren korvanneet ellipsit ovat hyytäviä. Sotahevonen polkee Sotamies Ryanin (1998) mutaan mennen, tullen ja kotiutuessa.

4.
Sotahevonen on komeinta Suomen teattereihin päässyttä elokuvaa ties kuinka pitkään aikaan. Visuaalisen ilmeen vaihtaminen Technicolor-simulaatiosta kuraiseen käsivaraan tarinalinjojen mukana toimii yllättävän luontevasti. Tinttiäkin Spielberg on ehtinyt heittää mukaan yhden villapaidasta peltoon tehdyn siirtymän verran.

5.
Kärkiroolissa nähtävä Jeremy Irvine on toivottoman valju, ja hänet on pantu lausumaan elokuvan huonoimmat repliikit. Ilman tätä valitettavan isoa möhläystä Sotahevosta tekisi mieli sanoa mestariteokseksi. Puhtaan elokuvallinen voima paikkaa helposti tarinan kauneusvirheet.

Yritin katsoa John Fordin Keltaisen nauhan (1949), mutta tunnin jälkeen minun oli pakko lopettaa.

En ymmärrä, miten Ford voidaan lukea merkittävimpien elokuvaohjaajien joukkoon. Hänen kuvakielensä on kankeaa, asenteensa valheellista partiopoikailua ja komiikkansa kesäteatteria. Lisäharmiksi Fordin elokuvia katsoessa joutuu sietämään turvonnutta nakkimakkaraa muistuttavaa John Waynea.

Hyvää Fordin elokuvissa ovat hienot maisemat.

Käsitykseni pohjautuvat lähinnä Etsijöihin (1956), jonka olen katsonut vuosien mittaan neljästi. Lisäksi olen nähnyt joitain pätkiä muista elokuvista. En siis juurikaan tunne hänen elokuviaan. Ennakkoluuloni ovat pitäneet minut kaukana niistä.

Vanha amerikkalainen studioelokuva on muutenkin minulle vähän hankala pala, enkä tunne sitä kovinkaan hyvin. Keltaisen nauhan parissa koettu tuska herätti kuitenkin kiinnostukseni. Miten näin mitäänsanomaton elokuva voi olla niin arvostettua?

Päätin aloittaa kokeen. Katson nipun elokuvia John Fordilta, Howard Hawksilta ja Billy Wilderiltä. Yritän päästä vaikka hampaat irvessä jyvälle tästä ilmiöstä ja suhteestani siihen.

Jos inhoankin Fordia, Hawksiin suhtaudun jokseenkin neutraalisti. Häneltä olen tainnut nähdä kivan Rakas minä nuorrun (1952), ihan kivan Kirjavan sataman (1944) ja joskus kauan sitten Syvän unen (1946), joka ei jättänyt pysyviä muistijälkiä. Hawksin nauttimaa suurta arvostusta en näiden sinänsä ihan kunniallisten elokuvien perusteella ymmärrä.

Wilderistä tykkään kovasti kahden elokuvan perusteella. Filmiltä nähty Auringonlaskun katu (1950) oli hieno, muttei mielestäni aivan maineensa veroinen. Tuhansien silmien edessä (1951) taas oli mahdottoman upea, ja siitä olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Aloitan projektin katsomalla Ben Hechtin näytelmään The Front Page perustuvat elokuvat Meidän vastaeronneiden kesken (1940, Hawks) ja Etusivu uusiks’ (1974, Wilder). Kuten elokuvien vuosiluvuista näkee, en ole rajaamassa valintojani studiokauden tuotoksiin, vaan etupäässä yritän hahmottaa eräiden sen tunnusmiesten saavutuksia. Raportoin syväsukelluksen etenemisestä sitä mukaa kun huomioita kertyy.

Hugon bisneslogiikka

helmikuu 24, 2012

Kuka ajatteli, että Scorsesen Hugoon kannattaisi panna rahaa 150 miljoona dollaria?

Elokuvaan, jossa on puolitoista tuntia ilotonta ja etäistä lastenseikkailua ja sen päälle tuhti luento Georges Meliesistä.

Millaisen tuottajan korviin tämä kuulostaa konseptilta, jolla tehdään rahaa?

Eksploitaatiohenkinen kauhuelokuva palaa kirkkaimmin tunaroinnin ja mestaroinnin leikkauspisteessä. Tätä ikiaikaista totuutta alleviivasi paksusti Tampereen hienon Cinemadrome-kauhuelokuvatapahtuman tuplanäytös, joka koostui Stuart Gordonin klassisesta Re-Animatorista (1985) ja Frank Henenlotterin vähemmän muistellusta Basket Case 2:sta (1990).

En ole ikinä erityisemmin pitänyt Re-Animatorista, ja nyt tajusin miksi. Se on liian hyvin tehty.

Elokuvan käsikirjoitus ja toteutus ovat liian tiukkoja kunnon hurmeparaatin tarpeisiin. Tämä oikeaoppisuus estää touhua lähtemästä lentoon. Re-Animator on salonkikelpoinen elokuva, joka on vain upotettu verisammioon.

Minulle ennestään tuntematon Basket Case 2 oli filmiltä todistettuna ekstaattinen kokemus. Elokuvasta paistoi vankka näkemys siitä, miten huonot näyttelijät ja pienehköt budjetit käännetään tällaisessa genressä voitoksi.

Basket Case 2 on mallikappale siitä, miten räkäiseen kauhuelokuvaan kuuluva huolettomuus voi parhaimmillaan näyttäytyä pidäkkeettömänä villien ideoiden juhlana. Genre muodostaa juuri sopivan väljät raamit, joiden puitteissa tekijöiden sopii irrotella.

Esimerkki: Yksityisetsivä kävelee nuhjuiseen baariin. Tämän ja edellisen kohtauksen välissä hän on jostain syystä pukeutunut bogartiksi. Lavasteet eivät ole ihan pahvia, mutta vähän sinne päin silti. Taustalla hirvittävä synasaksofoni soittaa tilanteen vaatiman kapakkabluesin.

Tekijät aivan varmasti tiedostavat musiikin karmeuden, mutta toisaalta heillä tuskin on ollut varaa parempaankaan. Pakon sanelema ratkaisu kääntyy muihin osatekijöihin yhdistettynä ilonaiheeksi. Kun kaikki elementit ovat sopivasti pielessä, kokonaisuus näyttää eheältä ja raikkaalta.

Kaikki Basket Casessa ei kuitenkaan ole rupista, sillä se on poikkeuksellisen hienosti kuvattu. Toisin kuin oikeastaan kaikkia nykyisiä kauhuelokuvia, sitä voi kutsua jopa kauniiksi. Tämä on itsekunnioitusta, jonka osoittaminen ei ole kiellettyä eksploitaation tekijöiltäkään.

Re-Animatorin laadukkuudessa ei ole mitään hävettävää, mutta sitä ei ole hauska katsoa. Basket Case 2 taas osoittaa juuri sen verran ryhdikkyyttä, että sen perseilykutsuun vastaa innolla.

Reilu viikko sitten ystäväni lähetti minulle viestin, jossa luki:

Peter katselee vaimeaa hiillosta ja sytyttää uuden tupakan. John käy läpi muistiinpanojaan ja käärii hihansa. Benny astuu kalvakkaan valoon, esittää sanattoman kysymyksen: ”Mikä on merkkini?”

John vastaa: ”Seurailet Peteriä ja vähitellen… huomaat kyllä milloin hetkesi tulee.”

Ben nyökkää, ottaa asemansa.

VALOT
KAMERA
OLKAA HYVÄ

Ben Gazzara oli kuollut perjantaina 3.2.2012 haimasyöpään New Yorkissa.

Kukaan näyttelijä ei ole merkinnyt minulle yhtä paljon kuin Gazzara. Vaikka hänen ansiolistansa käsittää lukuisten teatteriproduktioiden lisäksi niinkin hienoja elokuvia kuin Erään murhan anatomia, Buffalo ’66 ja The Big Lebowski, todellisen legendan hänestä tekivät kaksi elokuvahistorian unohtumattomimpiin kuuluvaa roolityötä John Cassavetesin ohjauksessa.

Aviomiehissä (1970) hän oli Harry, yksi kolmesta kuollutta ystäväänsä surevasta miehestä yhdessä Cassavetesin ja viime vuonna menehtyneen Peter Falkin kanssa. Pysäyttävän rehellisessä ystävyyden ja vanhenemisen kuvauksessaan Aviomiehet on liiankin suuri elokuva kerralla ymmärrettäväksi. Siksi katsonkin sen uudestaan joka vuosi, yhdessä hyvien ystävien kanssa tietenkin.

Kiinalaisen kiristäjän murhassa (1976) Gazzara kantoi pääosavastuun yksin ja teki roolin, jonka olen valmis nostamaan amerikkalaisen elokuvan hienoimmaksi yksittäiseksi ihmisen kuvaksi. Tarkempi kirjoitukseni elokuvasta täällä.

Gazzarasta teki suuren hänen kykynsä yhdistää mitä sikarisin äijäkkyys itsevarman ulkokuoren taakse piiloutuvaan kaunosieluisuuteen. Silloin, kun elokuva hänen ympärillään oli visvainen, ensin mainittu ulottuvuus laajeni hykerryttäviin mittoihin. Tästä mainiona esimerkkinä toimii Steve Carverin ohjaama Corman-tuotanto Al Capone (1975), jossa Gazzara lähinnä örisee tiensä läpi elokuvan.

Tasapainoisempaa yhdistelmää demonstroi Marco Ferrerin Bukowski-filmatisointi Kaupungin kaunein tyttö (Tales of Ordinary Madness, 1980) ja sen unohtumaton alku, jossa Gazzara kertoo meille tyylistä.

Juuri Gazzaran ymmärrys tyylistä valkokankaan liekkeihin sytyttävänä tekijänä erotti hänet kollegoistaan. Benny oli keikari, mutta aina joko pohjattoman ilomielisellä tai vastavuoroisesti sydäntäsärkevällä tavalla, parhaimmillaan molemmilla. Koskaan hänen ryhdikkyytensä ja mairea myhäilynsä eivät jääneet vain pintakiilloksi.

Lopuksi ei kai voi kuin antaa puheenvuoron Gazzaralle itselleen, kanavoimassa ystävänsä sanoja:

Ever since this world began, love not war has conquered man.

1. Mission: Impossible on siitä poikkeuksellinen ison rahan toimintaelokuvien sarja, että sen jokainen osa on selkeästi ohjaajansa näköinen. Näin siitä huolimatta, että elokuvat ovat aika selkeästi Tom Cruisen egoprojekteja. Kahden luokattoman huonon osan jälkeen puikoissa on Brad Bird, joka on saanut tuotua animaatioistaan tuttua elokuvanteon iloa myös tosimaailmaan.

2. Ghost Protocolin alku antaa odottaa, että tämä riemu saavuttaisi spielbergiläiset suhteet. Sitten turpaanvedon paras puhti tuhlataan käsivaravatkaukseen. Kun elokuvan koukku on huimissa stunteissa ja jännityksen nokkelassa kasvattelussa, perinteinen myllytys tuntuu vain liisteriltä kohokohtien välissä. Hollywood ei enää osaa kuvata toisiaan moukaroivia ihmisiä.

3. Toimintasankarit ovat jo jonkin aikaa noudattaneet tehokkuuden periaatetta. Konnia krapuloissaan tappavien äijien tilalle ovat tulleet informaatiota tietokoneen nopeudella prosessoivat tehosuorittajat. Kehityksen keulakuvana patsastelee Tom Cruise, jonka kiihtyvä stunttihinku vaikuttaa kilpajuoksulta vanhenemista vastaan. Tällainen kireys johtaa karismavajeeseen, jota lakkaamatta höpöttävät side-kickit eivät paikkaa.

4. Sankarien koneenkaltaistumista lienee sekin, että lyöntiäänistä on viime vuosina kadonnut kaikki lihaisuus. Nykyiset nyrkkitappelut kuulostavat ympäriinsä lentelevien metallikappaleiden kakofonialta.

5. Näppärän jännittäviä pulmatilanteita vyöryttävä Ghost Protocol nousee 2000-luvun parhaiden amerikkalaisten toimintaelokuvien joukkoon, jonnekin Casino Royalen ja Medusan sinetin rinnalle. Näille kaikille yhteistä on yhden ison toimintakohtauksen ja sen valmistelujen mittainen ylipituus.

Epäonnistuneiden elokuvien arvo on siinä, että ne valottavat mielenkiintoisesti parempien teosten hyviä puolia.

Katsoin lähes peräkkäin Robert Altmanin Nashvillen (1975) ja Aku Louhimiehen uutuuden Vuosaari. Molemmat risteilevät suuren hahmokatraan keskellä tietyssä kaupungissa tai sellaisen osassa.

Altmanin elokuva pursuaa elämää, iloa ja merkityksettömän oloista pulinaa. Samalla se ovelasti kuvaa Yhdysvaltojen kipupisteitä ja suhteuttaa niitä toisiinsa.

Louhimiehen elokuvassa kaikilla on paha olla, koska ihmiset eivät kohtaa toisiaan. Noin puolessa tunnissa tämä ajatus tulee alleviivatuksi hengiltä. Elokuva kestää kaksi tuntia.

Nashville kertoo tästä maailmasta ja sen kaikista väreistä. Vuosaari tuijottaa mustaa kuin siinä olisi koko maailma.

Miehet, jotka osaavat lukea

helmikuu 3, 2012

Alkuperäinen:

Jatko-osa:

%d bloggers like this: