Carnage ja uskottavuuden jumala

maaliskuu 12, 2012

Elokuvien uskottavuudesta kitiseminen kertoo usein lähinnä katsojan kyvyttömyydestä hahmottaa fiktiotarinoiden ja todellisuuden välistä eroa. Yksittäinen elokuva tai sen edustama lajityyppi luo omat pelisääntönsä, joiden puitteissa se voi tehdä kaikenlaista hölmöä, muttei mielellään paljoa enempää.

Nämä raamit eivät ole kaikille yhtä väljät. Söhryinen eksploitaatio viihtyy parhaiten äärirajoilla, mutta draaman on fiksumpaa pitäytyä melko lähellä todellisuutta. Draamassa yllättävänkin pieni uskottavuuden särö voi levitä leveinä railoina elokuvan runkoon.

Roman Polanskin uusin elokuva Carnage (2011) pohjautuu Yasmina Rezan näytelmään Vihan jumala (2006). Yksi sen hahmoista on lääkefirman asianajaja, jonka käsiin putoaa iso skandaali samalla, kun hän on pesemässä lapsensa riitojen jälkipyykkiä tämän luokkatoverin vanhempien luona. Lyhyeksi ja asialliseksi tarkoitettu visiitti venähtää verbaalipainiksi, jonka kuluessa miehen puhelin pirisee tiivistyvään tahtiin. Jotain tarttis tehdä, mutta huippujuristi jää jankuttamaan ärsyttävän mukulansa kasvatuksesta.

Tämä ei ole erityisen uskottavaa, mutta kun kävin katsomassa tekstin näyttämötulkinnan pari vuotta sitten Tampereen Työväenteatterissa, asia ei häirinnyt minua. Muistikuvieni mukaan elokuva ei eroa näytelmätekstistä kuin erään pienen, mutta minulle isoksi kasvaneen yksityiskohdan verran.

Elokuvassa juristi pyrkii hanakammin poistumaan vieraasta asunnosta ja ehtii pariin otteeseen hissillekin. Näytelmässä näin ei tapahtunut, ainakaan näkemässäni versiossa. Ei ainakaan niin, että se olisi häirinnyt.

Kiinnittämällä liikaa huomiota hahmon tarpeeseen elokuva saa tuon tarpeen huomiotta jättämisen tuntumaan kiusallisen epärealistiselta. Hahmoa esittävän Christopher Waltzin natsahtava läsnäolo ei helpota asian hyväksymistä. Mies vaikuttaa niin kyyniseltä ammattilaiselta, ettei hänen toimintansa tunnu enää uskottavalta.

Se on tällaisessa draamassa kohtalokasta, sillä liioiteltu asetelma tuntuu muutenkin hiukka keinotekoiselta. Halusin taluttaa hahmon taksiin.

Vaan mitäpä minä höpöjä puhumaan. Ei siinä ole mitään todellista ongelmaa, että juristi päästetään pakenemaan rappukäytävään saakka. Carnagen todellinen ongelma on sen puuduttavuudessa. Tilanteesta ei oteta kaikkia elokuvallisia tehoja irti ja suljetun tilan juttu toimii paremmin näyttämöllä.

Jos Carnage olisi parempi elokuva, juristi saisi ehtiä vaikka kadulle asti.

Mainokset

Yksi vastaus to “Carnage ja uskottavuuden jumala”

  1. Olen samaa mieltä, että Rezan teksti toimii paremmin näyttämöllä. Olisi ollut hienoa nähdä elokuvan näyttelijät teatterissa kasvattamassa tulkintojaan myös yleisöstä ja livetilanteen paineesta.

    Näyttelin tuon ”Waltzin roolin” Kokkolan Teatteri Iltatähdessä viime vuoden keväänä. Näytelmätekstissä hissiin tai edes ovelle poistumista ei ole. Mutta toki yksi jutun iso pointti on se, että asianajaja ei haluaisi olla paikalla, pitää neuvottelua turhanaikaisena ja haluaa lähteä hoitamaan tärkeämpinä pitämiään juttuja – mutta lähtö toistuvasti keskeytyy. Se on ehkä erityisesti teatterillinen efekti, mutta myös Buñuel käytti vastaavia Tuhon enkelissä ja Porvariston hillityssä charmissa.

    Carnage on vuoropuhelultaan uskollinen näytelmätekstille, mutta jonkin verran Polanski oli ”avannut” näytelmää. Prologin alkuteksti- ja epilogin lopputekstijaksot olivat oivallisia. Vaikka prologi puistosta kertoi elokuvassa asian, joka näytelmässä vain pääteltiin, oli se hyvä lisäys varsinkin ironisen loppuotoksen kanssa muodostaessaan ”perhepalaverille” raamit. (Kokkolassa ratkaisimme asian niin, että leikkipuiston ääniä kuultiin kun näyttämö oli pimeänä alussa ja lopussa.)

    Isoin muutos elokuvan ja näytelmän kohdalla on se, että elokuva päättyy toiveikkaampana (lapset ovat jo unohtaneet ja sopineet kahakkansa, samalla kun aikuiset kasvattavat sisällä kärpäsestä härkästä). Elokuvassahan asianajajan poika pirauttaa isänsä kuivuvaan kännykkään (mutta siihen ei vastata). Näytelmässä viimeinen puhelu tulee yökylässä olevalta isäntäperheen tyttäreltä. Se on puhelun muotoon aseteltu pitkä monologi.

    Näytelmässä emme myöskään nähneet, mitä isäntäperheen keittiössä tapahtuu. Elokuvassa käydään yhtenään jääkaapilla. Myöskään emme teatterissa kuulleet, mitä asianajaja ja vaimonsa keskustelevat kylppärissä vaatteita puhdistaessaan. Nämä keittiö- ja vessajutut ovat kyllä elokuvassakin turhia, eivätkä lisää mitään tärkeää. Jokunen repliikki oli yhdistelty elokuvassa tai sanottu eri paikassa, kuten huomio, että ”Ai, täältä näkee rautatien!”

    Polanskin kosketusta taas voi nähdä siinä pienessä punaisessa veritahrassa, joka koristi lapsen pianoharjoitusvihkon nuottilehteä. (Meillä Kokkolassa lavastuksessa iso veritahra valui seinältä lammikoksi lattialle.) Tekstin näyttämöohjeissa verta ei mainita.

    Kiinnostavaa, että olet nähnyt Tampereen teatteriversion. Näytelmää Kokkolaan suunnitellessamme kuulin, että Tampereen esitys oli ollut laadukas, mutta ei löytänyt yleisöään. Näytelmästä ei meillä ole tullut menestystä, vaikka sitä esitettiin sekä Tampereelle että Helsingissä. Tästä päättelimme, että ehkä kotimainen ratkaisu pitää tapahtumat Ranskassa ja ranskalaiset nimet henkilöillä, ei välttämättä ollut oikea. Aihehan on yleismaailmallinen ja kaikille tuttu. Siksi teimme Kokkolassa toisin. (Ja jos olisin tiennyt, että Taava Hakala ohjaa sen Kajaaniin nyt maaliskuun viimeisenä päivänä, olisi lähettänyt sinnekin vinkkiä!)

    Toinen juttu, jota Polanskikin oli selvästi miettynyt, on näytelmän nimi ”Le dieu du carnage”, God of Carnage, Vihan jumala. Elokuvassahan nimi oli lyhennetty Carnageksi. Suomessa viikonloppuyleisö voi hieman miettiä, että menisikö teatteriin katsomaan ”Vihan jumalaa” vai jotain sittenkin jotain ihan muuta… Nimihän ei edes kovin selkeästi paljasta, mistä on kysymys (vaikka tietysti ”taiteelliselta” kannalta, on ihan ytimessä). Vihan jumala mainitaan vain asianajajan yhdessä repliikissä, hänen uskontunnustuksenaan.

    Kokkolassa noudatimme New Yorkin ja Lontoon suuren maailman tyyliä ja lokalisoimme tapahtumat Suomeen ja suomensimme myös nimet. Paljon muuta ei tarvinnut tehdäkään tekstin suhteen. Lisäksi (laskelmoidun kaupallisena ratkaisuna) käytimme näytelmästä nimeä ”Perhepalaveri sivistyneeseen tyyliin eli Tapainkomedia vailla tapoja eli Yasmina Rezan Vihan jumala.” Oli ratkaisu oikea tai väärä, ainakin katsojia riitti mukavasti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: