Sergei Bondartshukin Sodan ja rauhan (1967) todistaminen 70mm filmiltä sai, yllätys, pohtimaan koon merkitystä katsomiskokemukselle. Kyseisellä elokuvalla kun riittää mittaa vähän joka suuntaan.

Yli kuusituntista spektaakkelia katsoessani ymmärsin jälleen, että tällaisten superpitkien elokuvien kohdalla laatu muuttuu jollain tapaa toisarvoiseksi. Sitä saattaisi olettaa, että elokuvan on oltava todella hyvä oikeuttaakseen massiivisen kestonsa, ja näin ehkä onkin kotikatselussa, mutta teatterissa huomaan vain imeytyväni elokuvan rytmiin.

Sota ja rauha ei ollut mikään mestariteos, muttei toisaalta pelkäämäni pönötysmaratonikaan. Sitä katsoessa oli helppo antautua elokuvan armoille, unohtaa kesto ja keskittyä siihen, mitä kulloinkin tapahtui. Tässä mielessä todella pitkät elokuvat pääsevät normipituisia helpommin lähelle sitä, mitä pidän elokuvataiteen ytimenä.

Pituuden lisäksi Sodassa ja rauhassa riittää pinta-alaa, eritoten kuuluisien 120 000 sotilaan taistelukohtausten muodossa. Täysin järjenvastaisiin mittoihin venyvä Borodinon taistelu demonstroi osaltaan sitä, miten laatukriteerit voi ajaa jorpakkoon silkalla tulivoimalla.

En useinkaan tajunnut, mitä valkokankaalla tapahtui Borodinon aikana. Käsitykseni taistelun kulusta oli se, että ihmismassat vyöryivät eestaas räjähdysten seassa. Puhtaan kerronnallisesti Borodinon taistelu oli heikkoa elokuvaa, mutta arvatkaa haittasiko.

Välillä mieleeni hiipi mörkö nimeltä Transformers 3D ja sen satunnaisesta kuvasilpusta koostuvat toimintakohtaukset. Ne olivat vain sitä, tuulen paiskomaa roskaa, mutta Sodan ja rauhan kaaoksen kuvat tuntuivat siksikin oikeutetulta, että sekasorto oli todellista, kameran tallentamaa hävitystä.

Jos kuitenkin pysähtyy ottamaan huomioon, minkälaisia ponnistuksia taistelun rekonstruoiminen on vaatinut, lopputulos näyttäytyy vähemmän mairittelevassa valossa. Mikäli ohjaaja haluaa paikalle satatuhatta ihmistä, eikö hänellä ole jo moraalinenkin velvollisuus keksiä näille jotain virkaa elokuvassaan?

Tällaisenaan Borodino on vain trippi. Se ei ehkä ole lähdemateriaalin huomioiden erityisen ylevää, mutta Bondartshukin elokuva on suurelle yleisölle tehty spektaakkeli, joka pelaa spektaakkelin säännöillä.

Onneksi touhussa on edes ehta neuvostoliittolainen kierre. Elokuvan kohtuuttomuuksia tasapainotetaan hysteeriseltä tarkovskilta näyttävillä mikroskooppisen tason tiirailuilla, joiden kanssa Sota ja rauha käy jo elokuvallisesta täysihoidosta.

En tiedä, onko Bondartshukin elokuvassa mitään järkeä, mutta olen iloinen, että se on olemassa.

Mainokset

Monadi-Filmin uusi, 22-minuuttinen lyhytelokuva Zomba Intenso saa ensi-iltansa Tampereen Cinemadrome-tapahtumassa 28.4. klo 20:30. Raina esitetään alkukuvana Lucio Fulcin klassikolle Zombie (1979, aka Zombi 2, Zombie Flesh-Eaters, Island of the Living Dead jne). Lippuja voi ostaa Cinemadromen nettikaupasta.

Zomba Intenso kertoo kolmesta italialaisesta sosiologian opiskelijasta, jotka saapuvat tekemään tutkimuksiaan Riihimäen zombeja kuhiseviin lähimetsiin. Huonostihan siinä käy, vai käykö?

Elokuva on eräänlaista esilämmittelyä kokopitkälle teokselle Zomba di Mare, jonka kuvaukset käynnistyvät tämän kuun lopulla.

Kenelle Rautataivas kuuluu?

huhtikuu 4, 2012

Iron Skyn katsojat jakautuvat Suomessa neljään kastiin, joiden kinastelun keskellä elokuvaa voi olla vaikea katsoa ihan vain elokuvana.

Patriootit. Pitävät Rautataivasta suurena suomalaisena projektina, joka on yksin teoin luonut maahan oikean elokuvateollisuuden tai ainakin puitteet sille. He tietävät, että kyseessä on paras kotimainen elokuva koskaan, ja että muuta voivat väittää vain kateelliset oman pesän likaajat. Natsiteemaan sopivalla julistuksellaan he saavat ajatuksen elokuvan katsomisesta tuntumaan mahdollisimman epämiellyttävältä.

Sisäpiiriläiset. Nauttivat elokuvasta eniten, mutta varmaan jaksavat myös valittaa eniten muiden vääristä mielipiteistä. Tietävät elokuvan kömpelyyksien olevan vain lajityypin perusominaisuuksia silloinkin, kun näin ei ole. Ehkä he tietävät enemmän Rautataivaasta kuin sen elokuvahistoriallisesta kontekstista. Joka on mikä? Itse elokuva kun tuntuisi pakenevan sitä viitekehystä, jolla se mainoskampanjassaan ratsastaa.

Hapannaamat. Heille Iron Sky on täyttä paskaa, koska se on halpa suomalainen versio amerikkalaisesta viihdetuotteesta tai muuten vain typerää B-elokuvaa. Heille on oikeastaan aivan sama, onko Iron Sky elokuva, peli tai mikä tahansa muu näkyvä kulttuurinen ilmiö. He huutavat, paasaavat tai narisevat netin foorumeilla nyt ja katsovat elokuvan mahdollisesti sitten kun se tulee dvd:lle tai televisiosta.

Muut. Eli suurin osa niistä, jotka elokuvan käyvät katsomassa. Heille, tai siis meille, Iron Sky ei ole sydämen asia ja siinä nähdään sekä hyvää että huonoa samaan tapaan kuin muissakin elokuvissa. Kokemusta hämärtää siltikin se, että Iron Sky on suomalaisittain todellinen kummajainen. Yhdeksän kymmenestä kun ei menisi katsomaan koko elokuvaa, elleivät sen keskeiset tekijät olisi suomalaisia. Eikä tämä ole kommentti elokuvan laadusta, vaan sen luonteesta.

%d bloggers like this: