Sodasta ja rauhasta, sekä koon merkityksestä

huhtikuu 24, 2012

Sergei Bondartshukin Sodan ja rauhan (1967) todistaminen 70mm filmiltä sai, yllätys, pohtimaan koon merkitystä katsomiskokemukselle. Kyseisellä elokuvalla kun riittää mittaa vähän joka suuntaan.

Yli kuusituntista spektaakkelia katsoessani ymmärsin jälleen, että tällaisten superpitkien elokuvien kohdalla laatu muuttuu jollain tapaa toisarvoiseksi. Sitä saattaisi olettaa, että elokuvan on oltava todella hyvä oikeuttaakseen massiivisen kestonsa, ja näin ehkä onkin kotikatselussa, mutta teatterissa huomaan vain imeytyväni elokuvan rytmiin.

Sota ja rauha ei ollut mikään mestariteos, muttei toisaalta pelkäämäni pönötysmaratonikaan. Sitä katsoessa oli helppo antautua elokuvan armoille, unohtaa kesto ja keskittyä siihen, mitä kulloinkin tapahtui. Tässä mielessä todella pitkät elokuvat pääsevät normipituisia helpommin lähelle sitä, mitä pidän elokuvataiteen ytimenä.

Pituuden lisäksi Sodassa ja rauhassa riittää pinta-alaa, eritoten kuuluisien 120 000 sotilaan taistelukohtausten muodossa. Täysin järjenvastaisiin mittoihin venyvä Borodinon taistelu demonstroi osaltaan sitä, miten laatukriteerit voi ajaa jorpakkoon silkalla tulivoimalla.

En useinkaan tajunnut, mitä valkokankaalla tapahtui Borodinon aikana. Käsitykseni taistelun kulusta oli se, että ihmismassat vyöryivät eestaas räjähdysten seassa. Puhtaan kerronnallisesti Borodinon taistelu oli heikkoa elokuvaa, mutta arvatkaa haittasiko.

Välillä mieleeni hiipi mörkö nimeltä Transformers 3D ja sen satunnaisesta kuvasilpusta koostuvat toimintakohtaukset. Ne olivat vain sitä, tuulen paiskomaa roskaa, mutta Sodan ja rauhan kaaoksen kuvat tuntuivat siksikin oikeutetulta, että sekasorto oli todellista, kameran tallentamaa hävitystä.

Jos kuitenkin pysähtyy ottamaan huomioon, minkälaisia ponnistuksia taistelun rekonstruoiminen on vaatinut, lopputulos näyttäytyy vähemmän mairittelevassa valossa. Mikäli ohjaaja haluaa paikalle satatuhatta ihmistä, eikö hänellä ole jo moraalinenkin velvollisuus keksiä näille jotain virkaa elokuvassaan?

Tällaisenaan Borodino on vain trippi. Se ei ehkä ole lähdemateriaalin huomioiden erityisen ylevää, mutta Bondartshukin elokuva on suurelle yleisölle tehty spektaakkeli, joka pelaa spektaakkelin säännöillä.

Onneksi touhussa on edes ehta neuvostoliittolainen kierre. Elokuvan kohtuuttomuuksia tasapainotetaan hysteeriseltä tarkovskilta näyttävillä mikroskooppisen tason tiirailuilla, joiden kanssa Sota ja rauha käy jo elokuvallisesta täysihoidosta.

En tiedä, onko Bondartshukin elokuvassa mitään järkeä, mutta olen iloinen, että se on olemassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: