Varaosamies – ensi-ilta

Touko 23, 2012

Elokuvateatteri Niagara esittää Monadi-Filmin puolituntisen komedian Varaosamies Tampereen Tapahtumien yössä 9.8.

Näytökset ovat klo 21:00 ja 22:00, liput kustantavat 2e. Tekijöitäkin on paikalla. Kyseessä on näillä näkymin elokuvan ensi-ilta.

Mainokset

Kuvaan parhaillaan omaa elokuvaani. Tässä työvaiheessa toisten tekemien elokuvien ärsyttävimmät piirteet korostuvat entisestään. Seuraavassa viisi sekalaisen ällöttävää ominaisuutta elokuvissa:

Alkutekstijaksot. Hienotkin alkutekstijaksot ovat yleensä turhia. Ne saattavat johdatella elokuvan tunnelmaan, mutta mieluummin katson alkuun kohtauksia, jotka tekevät saman omalla painollaan. Elokuvan nimi kikkailematta ruutuun ja reippaasti eteenpäin.

Zoomirunkkaus. Tykkään zoomaamisesta ja harrastan sitä kovasti itsekin. Nykivä zoomailu ja rajauksen hermostunut hakeminen kesken oton on silti kuvausrikos pahemmasta päästä. Toisin kuin taidokas käsivarakuvaus, zoomin runkkaaminen ei tee kuvamateriaalista välittömän tuntuista, vaan saa epäilemään kuvaajan fyysistä kelpoisuutta tehtävänsä suorittamiseen.

Turhat kamera-ajot. Kameraa EI SAA liikuttaa silloin, jos sen liikkeellä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin saada otos näyttämään hienommalta (lue: mainosmaisemmalta).

Disco Inferno. Suomalaisissa elokuvissa, varsinkin indietuotannoissa, diskot esitetään usein kohtalokkaina helvetin esikartanoina, joissa päähenkilö menettää viattomuutensa kohtalokkaasti keimailevan viettelijän kynsissä. Siis suomalaisissa, esanssisiideriröyhtäisyiltä tuoksuvissa diskoissa.

Kirjakieli. Silloin, kun suomalainen näyttelijä ei ole pakotettu syntiinlankeamaan sedulan tanssilattialla, hän puhuu kirjakieltä, mikä saa hänet yleensä näyttämään kesäteatterin maalaiskomediasta eksyneeltä heinäseipäältä. Huonosti toteutettu dubbaus viimeistelee efektin.

Minulla ei ole tapana käydä elokuvissa nollautumassa. Kotona sontaa voi tapittaakin, mutta elokuviin menen katsomaan niitä elokuvia, jotka todella haluan nähdä. Eilen tein poikkeuksen maratonmittaisesta kuvauspäivästä palautuakseni. Pieleen meni sekin.

Ajattelin, että positiivisia arvioita kerännyt The Cabin in the Woods (2011) voisi olla pikkunokkela kauhupätkä, jota katsellessa ei tarvitsisi kiristellä hampaitaan ihan koko ajan. Mutta sepä oli sitten lajinsa parhaita elokuvia ikinä.

Olen edelleen vähän hämmentynyt siitä, miten Drew Goddard ja Joss Whedon ovat kyenneet tasapainottamaan elokuvansa hauskuuden, jännittävyyden ja ihan puhtaan älyllisyyden niin, etteivät ne syö toisiaan elävältä. Elokuva kääntää asetelmiaan niin nerokkailla tavoilla, ettei sen edessä voi olla kuin äimän käkenä. Harmi, että tällainen konventioiden myllääminen on sallittua vain kauhuelokuville. Häkellyttävä teos.

Tästä eteenpäin SPOILEREITA, joita ei ihan oikeasti kannata lukea, jollei ole nähnyt elokuvaa.

Aivan erityisesti vaikutuin siitä, miten elokuvan asetelma kääntyy nuorten toikkaroidessa maan alta löytyneeseen hissiin. Siitä eteenpäin näiden pakoonpääsyä ei enää toivo, vaan pelkää. Mikä sekin on tavallaan aika jännä kommentti kauhuelokuvien katsojien tarpeesta nähdä päähenkilöiden kuolevan.

Tässä kohtaa pelottavuus olisi voinut kadota elokuvasta aivan tyystin, mutta jännäyksen kohde vain siirtyy paljon yleisemmälle tasolle. Viimeisen kuvan olisin silti jättänyt tekemättä, sillä se vain vaimentaa Suurten Muinasten lietsomia vilunväreitä.

Tässä sarjassa yritän selvittää suhdettani Fordiin (mätää), Hawksiin (peruskauraa) ja Wilderiin (jumalaista).

Elokuvien katselu on jäänyt pahasti omien taiteilujen jalkoihin, mutta Billy Wilderin ohjauksesta Avanti! (1972) on pakko tehdä eräs huomio. Se on nimittäin nautittavan epätäydellinen teos.

Elokuvassa Jack Lemmonin isä, huomattava teollisuuspatruuna, on kuollut tapaturmaisesti lomalla Italiassa. Kun Lemmon lähtee hakemaan tämän ruumista kotiin, hänelle selviää, että isällä oli ollut vuosien pituinen salasuhde samassa onnettomuudessa kuolleeseen brittinaiseen. Salarakkaan tytär on puolestaan hakemassa äitiään pois, mistä seuraa tietenkin romanssi Lemmonin kanssa.

Avanti on järjellä ajateltuna ainakin puoli tuntia liian pitkä ja muutenkin hitusen lepsu, mutta kerronnan jarrutteleva ote istuu hienosti melankoliseen perusasetelmaan. Jopa väistämättömän romanssin annetaan kehittyä omalla painollaan ja huipentua miellyttävän hillitysti. Kiireettömyyden tuntu vie mukanaan.

Isohko osa Avantin viehätyksestä lienee vahingossa syntynyttä, ja se on muutenkin kaukana Wilderin suurimmista nappiosumista. On kuitenkin kiehtovaa, millaista elokuvaa tolkuttoman taitava Wilder kumppaneineen tekee silloin, kun ei ole kaikkein terävimmillään. Tämän takia Avanti on minua paljon enemmän kiehtova tapaus kuin vaikka kaikin puolin tasapainoinen Piukat paikat (1959).

Avantin kaltainen romanttinen komedia kysyy tekijöiltään paljon, sillä viihde-elokuvan kontekstissa kiirettömyys väsähtää helposti tylsyydeksi. Wilderin elokuvaa virheet vain komistavat.

Joulukuussa kuvaamani lyhytelokuva Zomba Intenso sai ensi-iltansa muutama päivä sitten. Seuraavana päivänä vannoin, etten tee enää ikinä yhtään elokuvaa, ja huomenna jatkan taas seuraavan kuvauksia.

Ymmärtääkseni yleisö piti näkemästään, mutta se tuntui oikeastaan aika yhdentekevältä. On nurinkurista, että vaikka katsojan pitää mielessään koko tekoprosessin ajan, hänet sivuuttaa lähes tyystin ensi-illassa.

Oman elokuvan katsominen yleisön kanssa valkokankaalta on yksinkertaisesti niin intensiivistä, ettei kokemuksesta tajua juuri mitään. Testinäytökset ovat oma lukunsa, koska ne ovat työkaluja.

Zomba Intenson ensi-illassa vain tuijotin eteeni kauheassa paineessa. Irti päästämisen tuskaltani en kyennyt tekemään muuta kuin enintään ilahtuneita huomioita elokuvan teknisestä laadusta. Elokuvan tekijälleen tuottama ilo tai suru ei välttämättä ole missään suhteessa lopputulokseen, mikä käy selväksi viimeistään ensi-illassa.

Elokuvateatterin pimeydessä sielua repii se, ettei yleisön reaktio ole koskaan se tekijän kuvittelema optimireaktio. Tämä on kivuliaisuudessaankin hyvä ja jollain tapaa armelias fakta. Sillä kuinka paljon painaa vaakakupissa muutama ensi-illassa kärvistelty hetki, kun sitä on kuitenkin edeltänyt kuukausien tai vuosien mittainen romanssi saman elokuvan kanssa?

22-minuuttinen Zomba Intenso kuvattiin parissa puolihumalaisessa päivässä ilman käsikirjoitusta, joten en edes uskalla kuvitella millaiseen tyhjyyteen pidemmät projektit pudottavat päättyessään. Sitä odotellessa taidan kuvata elokuvan tai pari ja vaalia niiden riemuja niin kauan kuin pystyn.

%d bloggers like this: