Zomba tekijäänsä opettaa

syyskuu 26, 2012

Sain leikattua toisen pitkän elokuvani, Zomba di Maren. Lisäkuvauksia tarvitaan vain nimeksi, nekin etupäässä tehosteiden kanssa pakerrukseen. Pieni ihme, kun ottaa huomioon, miten elokuva on tehty.

Zomba di Maren kimppuun käytiin metodilla, jonka testilaboratoriona toimi vuoden alussa valmistunut lyhytelokuva Zomba Intenso (ja jonka aiheuttamasta hämmennyksestä puolestaan voi lukea Filmiliekki-blogista). Elokuva on kuvattu ilman käsikirjoitusta, mahdollisesta juonesta on ollut vain hämärä käsitys.

Tämän mahdollisti se, että kaikki kuvaustilanteessa taltioitu puhe heivataan italodubbauksen tieltä. Oikeita repliikkejä dubbaajilla ei ole, vaan heidän puheensa pilkotaan huulisynkkaan ja näyttelijän tunnetilaan sopivaksi. Varsinainen dialogi kirjoitetaan vasta aivan viimeiseksi tekstitysten muodossa. Intensossa oli englanninkieliset tekstit, tämä käännetään myös suomeksi.

On ollut ilahduttavaa huomata, että elokuvan tarinaa pystyy seuraamaan jo nyt, täysin mykkänä ja tekstittömänä versiona. Kuvat välittävät oman totuutensa, jonka tallentamisessa on zomba-metodin suurin arvo. Paria poikkeusta lukuunottamatta näyttelijöistä kukaan ei ole edes harrastelija, joten nauhalle on tarttunut miellyttävän paljon sellaista olemista, joka äänen kera vaikuttaisi amatöörimäiseltä, mutta tällaisenaan toimii miellyttävän suoraviivaisella tavalla.

Yritin olla liikoja puuttumatta siihen, mitä näyttelijät tekevät. Jos joku niin sanotusti vetää yli, sen voi dubbauksen ja tekstityksen avulla kääntää hahmon luontevaksi käyttäytymiseksi suorituksen ympärille rakennetussa tilanteessa. Näyttelijöiden tekemiset ohjaavat näin kokonaisuutta. Jopa siinä määrin, että ruuvasin elokuvan tyyliä vastaamaan tässä piileviin mahdollisuuksiin.

Kuvausten alussa luulin tekeväni tilojen ja paikkojen elokuvaa. Koska meidän ei täytynyt välittää äänittämisen vaatimuksista, suunnittelin kuvaavani paljon avaria kuvia liikenteen vilinässä. Sen sijaan Zombasta tuli harrasta jähmettyneiden ilmeiden arkioopperaa. Rytmin hidastuessa kävi aina vain luontevammaksi syleillä koko konseptiin kuuluvaa absurdiutta. Oli helppo paeta realismia, johon suomi kielenä tahtoo aina elokuvan harmillisesti taivuttaa.

Zomba di Maren maailma on siis läpikotaisin absurdi, mutta varsinaista komediaa emme ole tehneet. Intensossa yritin muovata dialogista liian vitsikästä. Se vei liikaa huomiota kuvassa tapahtuvista asioista ja puheen musikaalisuudesta. Elokuvan lihapitoisuus kärsi, ja juuri lihan perässä olimme nyt liikkeellä.

Paljon voi vielä tapahtua kun ääniä ja tekstejä aletaan sovitella paikoilleen, mutta nyt näyttäisi, että Zomba di Maresta tulee yllättävänkin tanakka tarina yksinäisyydestä ja rakkaudennälästä. En olisi uskonut siinä vaiheessa, kun pyöräytimme projektin käyntiin seuraavalla sananvaihdolla:

”Missä kuvataan?”
”Meidän mökillä. Siellä on palju.”
”No sitten siinä paljussa on varmaan zombi.”

Zomba di Mare – teaser

syyskuu 23, 2012

Kuva, ääni ja teksti: Sami Pöyry
Rooleissa: Antti J. Heikkinen, Minttu Tervaharju, Ville Voutilainen, Janne Räikkönen, Timo Järvelä, Venla Virhiä, Lauri Myllymäki, Juha Alm, Lauri Hursti, Piita Kiviaho ja Pertti Huotari

Kaksi amerikkalaista nykyohjaajaa pääsi yllättämään pahemman kerran. Steven Soderbergh ja etenkin Wes Anderson ovat olleet minulle etäisiä, jopa vastenmielisiä tekijöitä. Molempien uutuuselokuvat ovat kuitenkin rautaa, vaikka ohjaajat pitäytyvät tutuissa tyyleissään.

On tavallaan loogista, että sen kerran kun Anderson tekee hyvän elokuvan, se on sitten todella hyvä. Hänen tyylittelynsä on ollut aina niin vahvaa ja periaatteessa kiinnostavaa, että ulkokohtaista hipsterismiä karsimalla elokuvista olisi voinut olla vaikka mihin.

Moonrise Kingdom on tyyliltään ehtaa Andersonia, mutta sisällössään se poikkeaa olennaisella tavalla tämän aiemmista kikkakolmosista. Hahmot ovat samanlaisia poseeraajia kuin ennenkin, mutta koska coolia teeskentelevät nyt aikuisten sijaan lapset, elokuva muuttuu koskettavaksi kuvaksi siitä lapsuuden ohikiitävästä hetkestä, kun kaikki on mahdottoman vakavaa ja kypsyys aikuisilta apinoitua.

Moonrise Kingdomissa on sydäntä. Ja tavattoman hieno 16-millinen look, jonka tekstuureihin haluaisi sukeltaa. Tämän kun näkisi filmiltä.

Myös Soderberghin Magic Mike pysyy uskollisena ohjaajansa etäiselle tyylille, joka on toisinaan tuntunut suorastaan välinpitämättömältä. Tässä elokuvassa on sen sijaan aito meininki. Syntyy vaikutelma, että pääsee katsomaan oikeiden ihmisten elämää, jota kamera tarkastelee rauhallisesti avarin kuvin.

Magic Miken look on myös jännittävä siinä mielessä, että kerrankin tämä jostain syystä trendikäs eltaantuneen vihreä digi-ilme on perusteltu. J-P Jokinen sen sanoo hyvin Film-o-Holicin arviossa – Magic Mike myy onnistuneesti sekä fantasian että todellisuuden. Tätä pyrkimystä tukee se, että strippiluolan ulkopuolinen maailma on tunkkaisen vihreä, kun taas suoraan katsojaa kohti kurottavat, taidokkaasti esitetyt ja tallennetut show’t heräävät piristävästi luonnollisiin väreihin. Kontrasti ei jää soderberghiläiseen tapaan viileän älylliseksi, sillä liikettä ja värejä tarkasti annostelemalla elokuva panee katsojan myötäelämään lavalla ja sen äärellä koetun ilon, mutta myös sen vaatimat uhraukset.

Yllättävän pieni näyttää olevan pannu- ja täytekakun ero näillä ohjaajilla.

Digisavu on kuolemankankeaa

syyskuu 14, 2012

Tietokoneanimoituja erikoisefektejä on nykyään kaikkialla, sielläkin missä ei arvaisi.

Kalle Kinnunen kirjoittaa ilmiöstä käyttäen esimerkkinä ”Sofi Oksasen Puhdistus Antti J. Jokinen -elokuvaa”, johon on väännetty digisavua, -lunta ja -kärpäsiä. Kinnusen pointtina on, että nämä efektit ovat niin sanotusti näkymättömiä, eli että katsoja ei tajua niiden olevan digitehosteita. Monesti yritys vain menee pieleen ja efektistä ei tulekaan näkymätöntä.

Juuri digitaalinen savu ja lumi ovat keinotekoisuudellaan heittäneet minut useasti ulos elokuvan maailmasta. Silmä ei hyväksy tällaisia arkipäiväisten ilmiöiden jäljitelmiä samaan tapaan kuin esimerkiksi digitaalisia avaruusolentoja. Elokuva on illuusioiden taidetta, eikä ongelma varsinaisesti piilekään siinä, onko jokin efekti itsessään havaittavissa keinotekoiseksi.

Elokuvantekijänä tykkään käyttää kuvissa tulen ja savun kaltaisia elementtejä, koska niitä on mahdotonta hallita täydellisesti. Osaltaan tämä johtuu siitä, että kuvaan elokuvani diginä. Sen kliinisyyttä vastaan voi taistella panemalla kameran eteen asioita, joissa on eloa.

Lisäksi kyse on erilaisten hallitsemattomien elementtien kumuloituvasta vaikutuksesta. Hiljan edesmennyttä Tony Scottia ei ehkä ensimmäisenä mieltäisi luonnonmukaisuuden puolestapuhujaksi, mutta hän tähdensi nimenomaan todellisuuden tärkeyttä toimintafantasioidensa luomisessa.

Omille teilleen karanneesta junasta kertovan elokuvansa Unstoppable (2010) Scott halusi kuvata oikeissa junissa, vaikka monet kohtaukset olisi ollut valtavan paljon helpompi filmata viherkankaan edessä. Todellisessa, liikkuvassa ympäristössä kuvaaminen vaikuttaa kaikkeen, mitä kameran edessä tapahtuu ja mitä kamera voi tehdä. Näyttelijät puhuvat ja liikkuvat täysin eri tavalla, kun tilanne on ”tosi”.

Altistamalla itsensä tarkoituksellisesti ympäröivälle todellisuudelle elokuvantekijät pyrkivät kohti epätäydellisyyttä. Digitehosteiden tekijät puolestaan pyrkivät lähtökohtaisesti täydellisyyteen.

Jos oikea savu viestii elämästä, digisavu merkkaa kuolemaa.

Kuvat Monadi-Filmin elokuvista Zomba di Mare ja Zomba Intenso

P.S. Olen moneen otteeseen katsellut digisavua hoksaamatta sen keinotekoisuutta, mutta siitä lisää toisella kerralla.

Musiikkivideon anatomia

syyskuu 5, 2012

Musiikkivideoita tehdään nykyään hirvittävät määrät. Minä en niistä keskimäärin pidä, enkä itse ole tehnyt niitä kuin kolme, joista tuorein on Ochre Roomille tehty My Summer. Avaan tässä kirjoituksessa niitä periaatteita, joille olen videon rakentanut.

Tarkoitukseni ei ole keimailla tekemisteni erinomaisuudella, vaan havainnollistaa muutamia visuaalisen kuvakerronnan strategioita. Siihen tällainen neliminuuttinen puolijuonellinen video sopii mainiosti. Varoitukseksi sanottakoon, että aika moni juttu on varsin banaali tällä tapaa auki kerittynä, mutta hölmöyksistä on musiikkivideot koottu.



Lähtökohdista

En pidä lainkaan soittovideoista, eikä bändikään sellaista halunnut. Erimielisyyttä syntyi lähinnä siitä, että alkuperäisessä ideassani oli hieman vahvempi tarina, kun bändin suunnalta tuli toive tarinattomasta videosta. Puolustin jonkinlaisen tarinan tarvetta, sillä sellaisen kautta on helppo tarjota katsojalle emotionaalinen kosketuspinta kuvavirtaan. Pelkät nätit kuvat eivät pidä katsojaa hereillä videon loppuun.

My Summerin löyhä juoni ei varsinaisesti muodosta loogista tapahtumaketjua, vaikka päähenkilön läpikäymä matka on siitä helposti tajuttavissa. Juonessa on tarkoituksellisesti ristiriitoja ja aukkoja, joilla olen pyrkinyt häivyttämään liikaa tarinallisuutta. Kyse on jonkinlaisesta kolmiodraamasta, jota en tässä tarkemmin erittele. Yksinkertaisen juonen availemista olennaisempaa on, minkälaisista visuaalisen tarinankerronnan keinoista tällainen musiikkivideo on rakennettu.

My Summer edustaa suomalaisen musiikkivideon yleisintä aihealuetta, jonka voi tiivistää siihen, että nuori nainen kävelee metsässä. Kolmesta tekemästäni musiikkivideosta kaksi lukeutuu tähän lajityyppiin. Aiheen yleisyys johtuu siitä, että naisten metsäkävelyt näyttävät hyviltä ja ovat halpoja tehdä. Puolustan mielikuvituksettomuuttani tällä kertaa sillä, että My Summerin videossa kyse on nimenomaan retkestä metsään, ei metsän tai naisen mystifioinnista. Lisäksi kappaleen sanoituksessa on vahva luontoteema.

Myös esteettisesti pyrin mahdollisimman luomuun lopputulokseen. Onneksi säät suosivat, ja kuvaukset saatiin tehdä kauniin tasaisessa valossa. Videossa ei ole kuin kourallinen kuvia, joissa olen korjaillut värejä normaalia kontrastin säätämistä ynnä vastaavaa enempää.

Kuvauksiin lähtiessäni jätin liian älyllisyyden naulakkoon. Ei sillä, että olisin halunnut tehdä tyhmän videon, vaan tahdoin pysyä avoimena vastaan tuleville hetkille ja tunnelmille. Se tarkoittaa monesti sitä, että hyväksyy jonkin ratkaisunsa kliseeksi. Tähän asenteeseen kuului sekin, että tungin videon ihan sumeilematta täyteen malickia. Onnellisten aikaa, The New Worldia ja Tree of Lifeä ei joudu kauheasti hakemaan kuvista. Lainailu oli myös itselleni tapa selvittää suhdettani Malickin estetiikan ongelmallisimpiin puoliin.

Kaiken tämän ohella pitää silti muistaa, että musiikkivideo on myös mainos. Omien motiivieni yli ajoi se, että minun oli määrä tehdä video, joka esittelisi Ochre Roomin kappaleen mahdollisimman hyvässä ja riittävän helposti omaksuttavassa valossa. Siinä mielestäni onnistuin.

Yleisesti rakenteesta

Kappale tuntui heti alusta asti ongelmalliselta rakenteensa vuoksi. Varsinkin lyhytjännitteisen nettisurffailun aikakaudella videon pitäisi näyttää alussa jotakin, mikä saa katsojan jatkamaan katselua. My Summer -kappale käynnistyy hitaasti ja nousee lentoon vasta kahden minuutin kohdalla. Tämän muutoksen jälkeen uusi vaihde pysyy silmässä loppuun saakka, eikä alun tunnelmaan enää palata.

Siinä mielessä rakenne oli siunaus, ettei videon täytynyt seurailla elokuvalle epäominaista säkeistöjen ja kertosäkeiden vuorottelua, vaan se saattoi virrata luontevasti eteenpäin. Jotta videoon tulisi jonkinlaista rakenteellista ryhtiä, toin kuvavirtaan uusia elementtejä sitä mukaa, kun kappaleessa tapahtui pieniä muutoksia.

Esimerkiksi kohdassa 1:10 lauluun yhtyy naisääni, missä kohtaa kuvaan tulee aurinkoinen, urbaani näkymä, jonka erottuu välittömästi aiemmista kuvista siinä olevien selkeiden, geometristen muotojen tähden. Kyse on yksinkertaisesti uusien sävyjen annostelemisesta samaa tahtia kappaleen kanssa.

Kohdassa 1:55 kappale nousee lentoon, jolloin kuvakoko vaihtuu feikki-scopesta laajakuvanäytöt täyttävään muotoon. Koska muutoksen synnyttämä vaikutus katsojaan on tarkoitettu alitajuiseksi, olen yrittänyt kätkeä vaihdoksen. Edeltävässä kuvassa kamera ajaa lähelle varjossa olevia näyttelijöitä niin, että näiden tummat hahmot peittävät lopuksi lähes koko ruudun. Seuraavassa kuvassa kamera taas tulee esiin kallion varjoista, jolloin mustien palkkien äkillistä häviämistä ruudun ylä- ja alalaidasta ei välttämättä huomaa.

Myös käytetyissä linsseissä tapahtuu tässä kohtaa muutos, sillä videon alkupuolella olen pyrkinyt käyttämään näkymää enemmän rajoittavia 50mm ja 105mm linssejä, kun taas vaihdoksen jälkeen suosin 35mm ja 24mm laajakulmalinssejä. Kuvan vakauden takia käytän alkupuolellakin laajakulmaa muutamassa otoksessa, mutta niissä olen pyrkinyt heijastelemaan naishahmon sulkeutunutta mielentilaa tiukemmilla kuvarajauksilla ja pienemmällä terävyysalueella. Mainittakoon myös, että kuvaustapaan vaikutti hyvin paljon pääosan tekevän Verna Tervaharjun kuvauksellinen katse, joka näyttää aina kätkevän jotain taakseen.

Kappaleen jälkipuoliskon rytmikkäämpi veto asettaa haasteen leikkausrytmille. Musiikin iskujen tahdissa on helppo leikata, mutta se käy pidemmän päälle puuduttavaksi. Toisaalta iskuja voi ajoittaa kuvien sisäisiin tapahtumiin, eli näyttelijän askeleen ponnistusvaiheen voi sovittaa vaikkapa virveliniskuun. Lisäksi on mahdollista leikata kappaleen rytmiä vastaan, jolloin sen virtaan palaaminen tuntuu erityisen tehokkaalta. My Summerin videossa on käytetty näitä kaikkia keinoja, joskin paino on vahvasti ensimmäisellä.

Visuaalisista motiiveista

Välillä 2:15-2:27 on tällainen seitsemän otoksen sarja:

1. Mies ja nainen ovat yhdessä rotkon pohjalla. He katselevat ylöspäin ja ovat onnellisia, mitä taivasta kohti kohoava kamera myös korostaa.

2. Nainen seisoo yksin liukuportaissa, jotka johdattavat häntä yhä kohti taivasta, mutta myös lasikaton takana möllöttäviä logoja. Valo on nyt sininen, tunnelma myös.

3. Liukuportaita passiivisesti noustessaan nainen pitää kiinni muovisesta kaiteesta. Se liikkuu, jottei käden tarvitsisi.

4. Paluu rotkoon, jossa nainen joutuu edetäkseen ottamaan tukea sammaleen peittämästä kivisestä seinästä. Muoviin rinnastettuna kallio on tietenkin pysyvyyden ja sammal elämän vertauskuva. Ja kyllä, musiikkivideota tehdessä on lupa olla hieman yksinkertainen.

5. Leikkaus lähes samanlaiseen kuvaan, jossa mies ottaa myös tukea seinämästä. Tällä kertaa seinämässä ei ole sammalta, vaan se on karumpi, lähes musta, mikä enteilee myöhempää surua. Kyse on silti yhä luonnon muovaamasta, pysyvästä muodostelmasta.

6. Leikkaus takaisin naisen käteen, jonka alla oleva sammalpeite on nyt aiempaa ohuempi. Leikkaaminen yhä uudestaan hahmon kädestä toiseen vahvistaa näiden välistä yhteyttä.

7. Paluu kaupunkiin, jossa yksinäinen nainen takoo surullisena betonista seinää. Naisen kasvot voivat jäädä piiloon, sillä tarinan kertomiseen riittää pelkän käden näyttäminen. Hahmojen välinen yhteys ei ollutkaan siis riittävän vahva.

Olennaisimpia visuaalisia motiiveja on siis nouseva liike. Kaupunkikuvissa naishahmo nousee liukuportaita pitkin kohti lasikattoa, metsäkuvissa hahmot kapuavat työläämmin kivikkoisen rotkon pohjalla. Jännittävää oli huomata, että kivikossa kävelykin muuttuu leikkausrytmin, kuvakulmien ja musiikin yhteispelillä vaivattoman näköiseksi. Joissain kuvissa (esim. 2:33) kiipeäminen näyttää hidastetulta leijumiselta. Kyse on kuitenkin aivan toisella tapaa ekstaattisesta liitämisestä kuin liukuportailla edetessä.

Myös kameranliikkeet alkavat puolivälin jälkeen kurottautua kohti taivaita, mikä on hieman riskaabelia, sillä toisin kuin maan pinnalla, taivaalla ei yleensä tapahdu mitään. Ele on visuaalisesta miellyttävyydestään huolimatta aavistuksen epäilyttävällä ja epämääräisen amerikkalaisella tavalla pinnallinen. Toisaalta nousemismotiivi on videossa siksikin, että se herättää tunteen etenemisestä. En pidä musiikkivideoista, jotka pallottelevat yhdellä ajatuksella sen sijaan, että ymmärtäisivät edetä.

Kaiken ylösnousemisen vastapainoksi olen pyrkinyt nostamaan esiin käsinkosketeltavia yksityiskohtia. Erilaisten pintojen ja niihin koskemisten avulla luodaan kontrastia tapahtumapaikkojen ja niihin kytkeytyvien tunnetilojen välille.

Lopun tärkeydestä

Videon lopussa ihmisten ja tapahtumapaikkojen toisiinsa kytkeminen jatkuu. Mies seisoo katsomassa maisemaa selin naiseen. Eheyttävänä eleenä nainen peittää miehen omasta näkökentästään, ja viimeisessä kuvassa on abstraktimpi versio tästä subjektiivisesta näkymästä. Tämä piti esittää vielä alleviivatummin asettamalla miehen hahmo selkeämmin osaksi maisemaa, mutta kuvauspaikan fyysiset rajoitteet tulivat vastaan.

Mielenkiintoista viimeisessä kuvassa on se, että olin alkujaan tarkoittanut sen siirtymäkuvaksi, jonka kautta videon piti siirtyä noin kolmen minuutin kohdalla yökohtauksiin. Ilotulitteiden ja savukoneen avustuksella napatut kuvat eivät kuitenkaan toimineet toivomallani tavalla, joten säkenöivä käsi päätyi videon loppukuvaksi. Samalla kaivoin dumpattujen otosten tilalle Agorafobiasta poisjääneitä yökuvia lahoavasta luonnosta.

Hyvä loppu on äärimmäisen tärkeä. Aivan liian usein niin elokuvien kuin musiikkivideoiden anti on ehtynyt jo hyvän matkaa ennen loppua, vaikka juuri viimeiset tuokiot määrittelevät vahvimmin katsojalle jäävää tunnetilaa. Jos musiikkivideossa on hyvä loppu, hän suuremmalla todennäköisyydellä kertoo muille näkemästään.

%d bloggers like this: