Lapsena elokuvissakäynnin parhaita puolia oli trailereiden näkeminen. Siihen aikaan elokuvia ei ainakaan Riihimäellä alustettu saippuamainoksilla, vaan pelkästään jännittävillä tiivistyksillä tulevista nimikkeistä. Koska kävin elokuvissa melko harvoin, valkokangaskuvan suuruudessa oli aina jotain äärimmäisen hykerryttävää ja heti alkuun ladatut trailerit saivat siten ylimääräistä nostetta.

Rakkauteni trailereihin kesti pitkään, mutta viime vuosina suhteemme on alkanut mennä pahasti ruvelle. Lopullisesti pinnani paloi, kun kävin katsomassa Looperin. Kaikki kolme alussa esitettyä, keskenään identtistä traileria huusivat sellaisella volyymilla, että itse elokuvan alkaessa olin jo valmis poistumaan salista. Hyvä traileri synnyttää kutkuttavan odotuksen tunteen, nämä vain imivät mehut katsojastaan. Enkä edes kykene muistamaan, mitä trailerit mainostivat.

Lopullinen niitti tuli Marc Forsterin World War Z:n ensimmäisen trailerin muodossa. Max Brooksin erittäin hyvään zombiromaaniin Sukupolvi Z (2006) pohjaava elokuva on ollut niitä harvoja viime vuosien blockbustereita, joita olen oikeasti odottanut. Trailerin perusteella se epäonnistuu täydellisesti kirjan tunnelman siirtämisessä elokuvamuotoon. Lisäksi traileri itsessään on todella huono – lähes identtinen Transformers 3:n (2011) trailerin kanssa.

Viime aikoina trailereiden äänisuunnittelu on lähtenyt täysin käsistä. Katsojaa pommitetaan vonkuvilla bassoäänillä ja penkkiä ravistelevilla töräyksillä, jotka voivat olla Zimmer-koulukunnan sumutorvia, digitaalista rutinaa tai kahden edellisen sekoituksia. Jytinöitä ei tietenkään annostella trailereiden käännekohtiin tai kliimakseihin, vaan niitä kylvetään tasaisesti kymmenen sekunnin välein.

Valistumaton veikkaukseni on, että trendi liittyy älypuhelinten ja muiden vastaavien kihinälaatikkojen yleistymiseen. Kun rutinanuppi väännetään kaakkoon, mökä kuuluu pienemmästäkin vehkeestä ja katsoja tajuaa, että jännää pitäisi olla.

Kun jo yhden tällaisen trailerin jälkeen teatterikävijää kyrsii, ei ole mikään ihme, ettei kolmen vastaavan jälkeen mieli ole erityisen valpas ja vastaanottavainen kokonaista elokuvaa varten. On vaikea kuvitella, että kukaan jaksaisi näistä innostua, mutta niin vain Youtuben kommenttikentät täyttyvät ”EPIC!” -huudahduksista aina, kun klipissä räjähtää.

Juttu asettui mittasuhteisiinsa, kun näin sattumalta kymmenminuuttisen pätkän Green Lanternia (2011), yhtä supersankaribuumin pahnanpohjimmaisista. Yleisesti vallitsee nimittäin se käsitys, että Hollywood tekisi elokuviaan etupäässä teinipojille, mutta Green Lantern oli ehtaa lauantai-aamun piirrettyä niin sisällöltään kuin estetiikaltaan. Samalla tavalla kuin kersojen turvat saa tukittua liimaamalla ne television piirteettömään animaatiotahnaan, vanhemmat yleisöt tapaavat hakea lohtua viihteensä yllätyksettömyydestä.

Ilmiö ei ole uusi, mutta se on löytänyt riivatun rasittavan ilmenemismuodon. Trailerit ovat aina olleet kaavamaisia, nyt tuon kaavan toistumista ei vain jaksa katsoa kaikelta melulta.

Rian Johnsonin Looper (2012) tuntuu sitä huonommalta, mitä enemmän sen epäloogista aikamatkustusjuonta jää ajattelemaan. Tämä ei kuitenkaan ole syynä siihen, että elokuva on pettymys.

Kuten taannoin kirjoitin, Skyfallin juoniaukkojen kanssa asia oli aivan toisin. Ne tekivät hahmojen valinnoista käsittämättömiä ja heittivät minut ulos elokuvan maailmasta. Looper sen sijaan on pettymys pikemminkin siksi, ettei se sotke juontaan ronskimmin ja kikkaile vielä enemmän kidutuskohtauksen kaltaisilla yksityiskohdilla. Se on malliesimerkki elokuvasta, jonka aikana katsojan mielikuvitus laukkaa paljon itse elokuvaa villimmin.

Alkunsa perusteella Looper on helppo todeta kohtuullisen fiksuksi ja hyvin tehdyksi tieteistarinaksi. Tietoisuus aikamatkustuksen mahdollistamista juonikoukeroista kiihottaa mieltä. Elokuva pelaa korttejaan hyvin vielä jonkin aikaa, mutta tyytyy lopulta jurnuttamaan insinöörimäisesti kohti tylsää finaalia.

Elokuvateatterista ulos kävellessäni ajattelin, että tämä oli ihan jees, mutta olisi voinut olla paljon parempikin. Sitten kun jäin miettimään mitä elokuvassa oikeastaan tapahtui, jouduin toteamaan, ettei aikamatkustuksella leikitty ollenkaan niin villisti, kuin vielä elokuvaa katsoessani kuvittelin.

Jos Looperin scifi jää puolitiehen, tunteiden myllertäjänä se ei pääse lähtökuopastakaan siitä huolimatta, että avaa esimerkiksi kahvilakohtauksessaan huimia mahdollisuuksia. Tästä jälkimmäisestä syystä elokuvaan on vaikea rakastua, minkä takia ajatukset kääntyvät juoneen. Ja kun juonenkin toteaa reikäiseksi, voi vain pohtia, oliko elokuvassa oikeastaan yhtään mitään arvokasta.

Looperin osittainen epäonnistuminen ei johdu juonen aukoista, vaan siitä, että se jättää katsojalleen syyn tarkastella niitä.

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä.

Kritiikeissä Steven Spielbergin ohjaama Tintin seikkailut (2011) todettiin amerikkalaisyleisölle tyhmennetyksi rytinäversioksi Hergén klassisista sarjakuvista. Koska kolonialismin punaposkiseksi keulakuvaksi nimitelty sarjis-Tinttikään ei ole hahmoista puhtoisin, ajattelin tarkastella, miten tämä puoli näkyy elokuvassa.

Tintin seikkailujen loppupuolella hämmästystä herättää marokkolaiseen Baggharin kaupunkiin sijoittuva takaa-ajo, joka on toteutettu yhtenä kolmeminuuttisena ”kamera-ajona”. Tintti ja Haddock ajavat sivuvaunullisella moottoripyörällä pahan Sakarinin ja tämän koulutetun haukan perässä. Pelissä on kolme paperilappusta, joihin on merkitty suuren kulta-aarteen sijainti.

Kohtaus on aika huima, ja yritän nyt parhaani mukaan pilata kaiken ilon siitä.

Itse kaupungilla ja sen ihmisillä ei ole toiminnassa juuri muuta roolia kuin toimia puitteina Tintin ja hänen vastustajiensa välienselvittelylle. Jahtinsa lomassa Tintti ja Haddock tulevat kuitenkin tuhonneeksi kaupunkilaisilta padon ja romauttaneeksi parikin pienempää rakennusta.

Tällainen omaa etuaan tavoittelevien länsisankarien sokeus köyhempien ihmisten kärsimykselle tuo mieleen lähinnä Michael Bayn pöhöttyneen toimintaspektaakkelin Bad Boys 2 (2003), jossa Will Smith kyntää Hummerillaan kuubalaisen slummikylän maan tasalle. Spielbergin Tintti-elokuvassa moinen holtittomuus tiivistyy Marokko-jakson kolmeen yksityiskohtaan:

1. Kun paikallinen sulttaani lähettää panssarivaununsa Tintin perään, yksi niistä ajaa päin hotellia ja nappaa sen julkisivun mukaansa pöhköksi toiminnalliseksi elementiksi. Lopulta hotellinpitäjän tragedia kääntyy tämän voitoksi, kun tankki tuo rakennuksen melko ehjänä merenrantaan. Innostunut omistaja lisää tähden hotellinsa laatuluokitukseen.

2. Haddock tuhoaa vahingossa paikallisen padon, minkä seurauksena vesimassat alkavat ryöpytä kaupungin halki. On toki jännittävää seurata virran päällä surffailevia sankareita, mutta samalla paikallisten juomavesivarannot taitavat valua mereen. Tilanne on kuitenkin monitulkintainen, sillä aivan Bagghariin sijoittuvan kohtauksen aluksi Spielberg näyttää kuivuneen kaivon kanssa tuskailevia paikallisia. Talon seinustalla on kylttejä, joissa lukee ”vesipula” ja ”veden säännöstely”. Joko siis vedestä on toden teolla pulaa ja Haddock hävittää ihmisten viimeisetkin vesivarannot, tai sitten säännöstelyssä on kyse patoaltaan äärellä leveästi asustelevan sulttaanin vallankäytöstä, ja sankarit vain vapauttavat juomaveden kansan käyttöön.

3. Aarrekarttaa kantava haukka lentää sisään kutomoon. Tintti seuraa perässä moottoripyörällään ja talo romahtaa. Sortuvasta rakennuksesta pakeneminen käy videopelimäisen ketterästi sankarilta, joka jättää työpaikkansa menettävät kutojanaiset oman onnensa nojaan. Tätä ei mitenkään siloitella, vaan työläisten tragedia saa toimia lähinnä seikkailullisena haasteena Tintille. Kutomo ei ole työpaikka, vaan ympäristö, jossa takaa-ajon osapuolet voivat sotkeutua lankoihin.

Näiden seikkojen valossa Tintin visiittiä Marokkoon on helppo soimata tekijöiden kolonialistishenkiseksi porsasteluksi. Väitän kuitenkin, että tekijät ovat tästä ulottuvuudesta hyvinkin tietoisia, ja että kohtaus itse asiassa kritisoi Spielbergin omista Indiana Jones -elokuvistakin tuttua kehitysmaissa remeltämistä.

Ensinnäkin, padon murtaminen on mahdollista nähdä kolonialistisena eleenä riippumatta siitä, pitääkö sulttaani vesiä itsellään silkkaa ahneuttaan vai pakottavasta säännöstelyn tarpeesta. Mikäli Tintti ja kumppanit ovat länsimaisia vapauttajia, kohtaus toistaa kolonialistista asetelmaa kykenemättömistä alkuasukkaista, jotka tarvitsevat valkoisen miehen taakkaa kantavia eurooppalaisia selvittämään asiansa.

Jos taas ”sankarit” hävittävät paikallisten vesivarannot, miksi näiden vesipulaa alleviivattaisiin? Toiminnan selkeyden kannalta tämä ei ole oleellista, koska kookas patorakennelma perustelee itse olemassaolonsa. Tässä tapauksessa tekijät siis sanoisivat: ”Me näytämme teille paikallisten ahdingon ja päähahmojen aiheuttaman hävityksen, mutta te muistatte yltiöpäisen takaa-ajon.”

Länsimainen ylimielisyys on jopa kirjoitettu suoraan näkyviin omassa erinomaisuudessaan paistattelevan oopperadiivan repliikissä: ”Tämä on minun ensimmäinen vierailuni kolmanteen maailmaan.” Tärkeydestään vakuuttunut taiteilija summaa Afrikan yhdeksi kulttuuriksi, joka epäilemättä odottaa kollektiivisesti vieraansa ainutlaatuista laulutulkintaa. Jälleen voi kysyä, miksi tällainen repliikki olisi elokuvassa aivan takaa-ajon alla, elleivät tekijät olisi tietoisia kohtauksen implikoimasta ideologiasta.

Miltei hulluinta on se, ettei Spielberg näytä panssarivaunun törmäystä hotelliin. Rakennusta eteenpäin puskeva kone vain ilmestyy esiin kulman takaa, mikä korostaa näyn absurdiutta. Törmäyksen piiloon jättäminen ei nimittäin saa katsojaa ohittamaan tapahtumaa mielessään. Päin vastoin, ratkaisu suorastaan huutaa kaupungin tuhoamisen kevytmielisyyttä. Hieman samaa henkeä on siinä, kuinka helposti kutomo lopulta hajoaa Tintin alta. Aivan kuin koko kaupunki olisi luotu vain murenemaan tämän tieltä. Niin kuin se onkin.

Kehnosti menneen takaa-ajon lopuksi Tintti ja Haddock istuskelevat rannalla aurinkotuoleissa. Tintti soimaa itseään ja Haddock pitää motivaatiopuheen itseensä uskomisesta. Kaiken sivullisille aiheutetun hädän jälkeen tällainen omaan napaan tuijottelu ja sen esittäminen koko perheen viihteenä on röyhkeässä perverssiydessään jotain aivan tavattoman hienoa. Se samanaikaisesti syleilee alkuperäisteosten arveluttavimpia puolia ja tekee niihin taktisen pesäeron.

Toisaalta voi tyytyä toteamaan, että kaikkien toiminta- ja seikkailuelokuvien maailmat on tehty tuhottaviksi, joutui jyrän alle sitten New York tai Mombasa. Varsinkin viime vuosina pilvenpiirtäjien romuttamisesta on tullut jokaisen ison amerikkalaisen efektielokuvan pakkopullaa.

%d bloggers like this: