1

3. Przemyslaw Wojcieszek: Secret (2012) ja Dovile Gasiunaite: Narcissus (2012)

Molemmat festivaaleilla nähtyä, typerryttävän puuduttavaa ja mahtailevaa taidetahmaa. Näytösten tuskallisuutta lisäsi se, että molempien ohjaajat olivat paikalla todistamassa yleisön nukahteluja ja paikalta pakenemisia. Kummatkin elokuvat saivat lisäksi epämiellyttävät jälkikirjoituksensa.

Secretin jälkeisessä yleisötilaisuudessa känninen Przemyslaw Wojcieszek tyytyi tuhahtelemaan ylimielisesti kysymyksilleni, joita esitin vain säälistä, koska neljä muuta elokuvan loppuun sinnitellyttä katsojaa tuijottelivat vaivaantuneesti jalkoihinsa.

Narcissuksen kammottavuudesta avauduin suureen ääneen kavereilleni myöhemmin illalla baarissa, kunnes joku kuulijoista ystävällisesti huomautti, että elokuvan ensi-iltaa juhlistanut ohjaaja istui selkäni takana.

2

2. Will Gluck: Easy A (2010)

Kotona katseltu raivostuttavan konservatiivinen high school -komedia, joka leikkii transgressiivista. Lisäharmia aiheuttaa lajityypin vallitseva trendi, jossa hahmot eivät koskaan kommunikoi keskenään, vaan keskittyvät laukomaan nokkeluuksia. Rehellisyyttä elokuvassa osoittaa vain se, miten elokuvantekijät alleviivaavat teoksensa tyhjyyttä vetämällä yhtäläisyyksiä John Hughesin ohjaamiin lajin perusteoksiin.

Elokuva, jota edes Emma Stone ei pelasta.

3

1. Andrea Arnold: Humiseva harju (2011)

Odotukseni Humisevan harjun tuoreinta filmatisointia kohtaan olivat melko korkealla. Elokuvaa oli kehuttu kovasti, samoin kuin ohjaaja Andrea Arnoldin edellistä elokuvaa Fish Tankia (2009), jonka olin juuri lainannut kirjastosta. Katsomiskokemuksena Humiseva harju ei kuitenkaan ollut ainoastaan vuoden, vaan koko elämäni kamalin.

Menin katsomaan elokuvaa hetkellä, jolloin Zomba di Maren muotoutuminen oli hyvin herkässä vaiheessa. Arnoldin elokuva olisi muissakin olosuhteissa ollut umpitylsää haahuilua, mutta nyt loputtomat makro-otokset ötököistä saivat minut huutamaan äänettömästi tuskasta. Ei elokuvaa voi rakentaa pelkistä inserttikuvista. Niin ei vain saa tehdä.

Jollain kammottavan henkilökohtaisella tavalla elokuva tuntui sotivan kaikkea sitä vastaan, mitä yritin juuri sillä hetkellä tehdä oman elokuvani kanssa. Ja kuitenkin Humisevan harjun rakenteessa oli jotain, mikä muistutti minua Zomba di Maresta. Aivan kuin olisi nähnyt oman elokuvansa potentiaaliset sudenkuopat elokuvaksi koottuna epäonnistumisen kavalkadina.

En ole käytännössä koskaan poistunut teatterista kesken elokuvan, mutta fyysistä pahoinvointia aiheuttaneen Humisevan harjun kohdalla se kävi lähellä. Ensimmäiset kolme varttia olivat pahimpia, sen jälkeen luhistuin totaalisesti ja lakkasin välittämästä.

Seuraavana päivänä palautin Fish Tankin katsomatta kirjastoon.

HFR 3DD

joulukuu 16, 2012

Hobbit

Tämä ei sitten ole tietoisku, vaan teknomutinaa.

Ensin se pakollinen. Hobitin HFR 3D näyttää falskilta ja eritoten lähikuvissa liian nopealta. Tämän tietävät kaikki, paitsi teknokraatit, joita on nykyään aika paljon. Jos nettiä on tulkitseminen, he muodostavat Hollywoodin eksplousiaatiospektaakkelien äänekkäimmän fanipoikaytimen.

Tuplanopeudella silmille tykitettynä 3D-efekti on fyysisesti vähemmän rasittava kuin normaalisti. Hobitin tapauksessa en katsonut elokuvaa laseitta kuin kymmenisen minuuttia. Tai vartin. Visuaalisesti tuplanopeus toimi hyvin lähinnä kuvissa, joissa vuori sortuu ja piljoona mörköä lyö. 3D:n tavoin se sopisi oikeita elokuvia paremmin huvipuistojen spektaakkeliesityksiin.

Toinen ihan todellinen etu oli se, että yleis- ja maisemakuvat olivat mukavan tarkkoja. Uuden-Seelannin vuoria katsellessa mieleeni tuli Ursula Meierin Alpeille sijoittuva Sisko (L’enfant d’en haut, 2012), jonka näin muutama kuukausi sitten erinomaiselta filmikopiolta. Hobitin ja Siskon välillä oli vain se ero, että jälkimmäisen kohdalla tunsin katselevani oikeaa, kirkkaassa ilmassa kylpevää vuoristomaisemaa, enkä sen tarkanjäykkää reprentaatiota.

Hobitin muovista ilmettä koskevassa keskustelussa en ole vielä törmännyt siihen seikkaan, että elokuva on kuvattu Red Epic -kameroilla. Uskoakseni elottomuutta voi HFR:n ohella syyttää nimittäin kameravalinnasta. En ole nähnyt kai ensimmäistäkään Red-merkkisellä kameralla kuvattua elokuvaa, jossa ihmisen iho olisi näyttänyt luonnolliselta.

Yleisemmin on pakko sanoa, että tämä digivallankumouksen synnyttämä, katsomiskokemusta myllertävien teknisten muutosten vyöry on alkanut käydä rasittavaksi. Teknisten kehitysaskelten arviointi tulee liian usein katsomiskokemuksen tielle.

HFR:n tulevaisuutta aprikoidessa voisikin kysyä, miten asiaan vaikuttaa Hobitin huonous elokuvana. Vaikka taannoin kirjoitin ilkeitä Sormusten herroista, ne ovat kyllä ihan mestariteoksia eilisen tähteitä apaattisesti järsivän Hobitin rinnalla. Kestääkö uuden teknologian lanseeraus sisällön epäonnistumisen?

Koska se on riittävä nopeus elokuvalle.

Koska suhteellisen hidas kuvanopeus antaa elokuvalle samanaikaisesti sekä tiettyä raskautta että unenomaista sulavuutta. Sekunti 24 kuvasta koostuvaa elokuvaa on sulaa metallia, joka pulppuaa arkitodellisuuteen revenneestä raosta.

Koska se on yksi niistä kovaa vauhtia hupenevista, luovuutta ruokkivista rajoitteista, joista elokuvantekijöiden kannattaa pitää kiinni itsensä tähden.

48 kuvan ja sitä suurempien sekuntinopeuksien tie saattaa olla ratkaisu tiettyihin 3D:n ongelmiin. Ei ole kuitenkaan mitään syytä, miksei se yleistyessään leviäisi hapattamaan 2D-elokuvia. Hobitin yhteydessä termillä HFR lanseerattua teknologiaa tärkeämpi askel olisi digitaalisten projektorien päivittäminen 4K-resoluutioon.

Lyhytelokuva.

Rooleissa: J-P Kantonen, Verna Tervaharju, Maria Kerttula ja Harri Penttilä
Äänitys: Venla Virhiä
Käsikirjoitus: J-P Kantonen ja Sami Pöyry
Kuvaus, leikkaus, äänisuunnittelu ja ohjaus: Sami Pöyry

”Kuvainhalkoja” on sarja kuva-analyysejä.

Elokuvissa hienoinkin kuva on usein alisteinen sitä edeltäville ja seuraaville otoksille. Hitchcockin mahdollisesti paras elokuva Marnie (1964) sisältää taidokkaan otoksen, jonka maksimaalisen iskevyyden ohjaaja jättää hyödyntämättä kokonaisuutta palvellakseen.

Marnien asetelman voi tiivistää seuraavasti: Tippi Hedrenin esittämä nimihahmo hautoo salaisuutta, josta mies (Sean Connery) haluaa päästä selville. Miehen kateellinen käly (Diane Baker) on yhtä utelias, koska näkee tilanteessa mahdollisuuden vahingoittaa Marnieta. Niinpä käly järjestää juhlat, joihin kutsuu tästä kyseenalaisia asioita tietävän henkilön.

Käsittelen seuraavassa juhlat aloittavaa otosta. Pätkä on Youtubessa, mutta harmillisesti pilkottuna kahteen osaan. Kohtaus alkaa tämän videon kohdassa 9:44 ja jatkuu tämän videon alussa.

marnie1

Otos alkaa yleiskuvana eteishallista, jonka ovi käy tiuhaan juhlavieraiden saapuessa paikalle. Olennaisia henkilöitä ovat punertavassa iltapuvussa vieraita kättelevä Diane Baker ja ovella päivystä palvelija. Jo Bakerin iltapuvun väri enteilee pahaa, sillä Marniella on punaiseen väriin liittyvä trauma.

marnie2

Kamera laskeutuu hitaasti lähemmäs ovea, jota palvelija aukoo tiuhaan tahtiin. Vaikka katsoja ei vielä tiedä kälyn aikeista, otoksen rakenne viestii, että jonkinlainen paljastus on… no, aivan oven takana.

marnie3

Ja niin ovesta astuu esiin herra Strutt, jolta Marnie on aivan elokuvan alussa varastanut suuren summan rahaa. Palvelija utelee vieraan henkilöllisyyttä. Loogista olisi, että kuva saavuttaisi kliimaksinsa hetkellä, jolloin Strutt lausuu napakasti kajahtavan nimensä. Sen sijaan kuva leikkautuu Bakerin hahmoon.

marnie4

Struttin ääni kuullaan kuvan ulkopuolelta. Diane Baker ei reagoi tähän mitenkään silmiinpistävästi, vaan kättelee tulokkaat ja esittelee itsensä. Vieraat kiittävät kutsusta. Miksi käänteentekevän hetken dramaattiset mahdollisuudet siis hukataan siirtymällä hillittyyn reaktiokuvaan?

marnie5

Lyhyt sananvaihto täsmentää, etteivät hahmot ole tavanneet aiemmin, ja että kuitenkin juuri Bakerin hahmo on kutsunut Struttin paikalle. Koko kohtauksessa on kyse siitä, miten käly ajaa Marnien nurkkaan julkisessa tilanteessa. Tunteenpurkauksien sijaan osapuolet joutuvat siis hillitsemään reaktionsa. Yhdistämällä Struttin nimen kuvaan sivistyneesti hymyilevästä kälystä Hitchcock alleviivaa jälkimmäisen tilanteesta kokemaa perverssiä mielihyvää. Kaikki esitetään äärimmäisen hillitysti, mutta pinnan alla kohtaus kihisee.

Otoksena sukellus olisi vaikuttavampi, jos se päättyisi Struttin nimen muodostamaan huutomerkkiin. Koko kohtauksen kannalta se olisi ongelmallista, sillä todellisuudessa jännitys vasta odottaa laukeamistaan.

marnie6

Seuraavassa kuvassa kamera seuraa Hedreniä ja Connerya, jotka juttelevat muiden vieraiden kanssa. Vielä pienen myrsky on jossain Marnien selän takana.

%d bloggers like this: