django

Kill Billin ankeasti laskevan jälkiosan, surkean Death Proofin ja epätasaisesti edenneen Kunniattomat paskiaiset voi unohtaa. Quentin Tarantino on saanut paskansa kokoon ja tehnyt uransa parhaan elokuvan. Tässä sen viisi hienointa puolta:

1. Pidättyväisyys. Ounastelin, että Djangon Unchainedin dialogissa voisi säilyä jokin tolkku pelkästään siksi, että se sijoittuu aikaan ennen elokuvaa ja äänilevyjä. Ja niin kävi, etteivät elokuvan pisimmätkään dialogikohtaukset tunnu millään tavalla pitkitetyiltä, kun Tarantino ei pääse kuristamaan niitä pop-viittauksillaan. Huimalla vedolla työskentelevät Waltz ja DiCaprio saavat käydä ohjaajan filmografian jännittävimmät verbaalimittelöt vailla häiriötekijöitä.

2. Lennokkuus. Visuaalisessa mielessä Tarantino on usein tuntunut itseään kummallisesti suitsivalta ohjaajalta. Ekassa Kill Billissä päästeltiin kyllä menemään ihan mukavasti, mutta tällä kertaa ohjaajan ja kuvaaja Robert Richardsonin yhteistyö kohoaa aivan uudelle tasolle. Djangossa on sellaista rasvaista tekemisen meininkiä, jonka edessä minä kiljun riemusta. Jo pelkästään keskustelukohtausten älykkään elokuvallinen rakentuminen kertoo uuden vaihteen löytäneestä Tarantinosta, mutta toiminnallisemmissa hetkissä sitä draivia vasta onkin.

3. Vihaisuus. Toiminta Djangossa on usein melkoisen hurttia roiskimista, mutta hurmoksellisen mättämisen keskelläkään ei voi olla huomaamatta, kuinka jokin on muuttunut auteurin asenteessa. En olisi vanhasta perseilijästä uskonut, mutta Tarantino on tehnyt vimmaisimman elokuvan, mitä teattereissa on hetkeen nähty. Djangossa on jotain perkeleellistä raivokkuutta. Että tämä puoli on vielä onnistuttu tasapainottamaan viihteellisen annin kanssa, ei kerro murheellisella ajanjaksolla leikkimisestä, vaan sanottavan keskittyneestä kypsyttelystä.

4. Kauneus. Django on helposti komein Robert Richardsonin 2000-luvulla kuvaamista elokuvista. Niksi-Pirkkansa lukenut Richardson kertoo muuten American Cinematographerin haastattelussa saavuttaneensa elokuvan jälkipuoliskon mehevän mutaisan lookin sihtailemalla sukkahousujen lävitse. Digiprojektioksi Django on poikkeuksellisen komea, mutta.

5. Tinkimättömyys. Tarantinoon tätä ennen viittä vaille uskoni menettäneenä en voi kuin kaksin verroin riemuita Djangon huimasta latingista. Mikä parasta, hän pelaa voittoisan pelinsä omilla korteillaan, eikä ole mielistellyt arvostelijoitaan tekemällä konservatiivisessa mielessä kypsää elokuvaa. Django on täyttä tarantinoa, nyt vain ärsyttävyyksistä karsittuna. Onhan siinä jotain pientä ongelmaa – kumman valjuja sivuhahmoja, ohjaajan hömelö cameo ja rakenteeltaan hiukan muotopuoli loppu – mutta hitot minä niistä.

c7

Jos minun pitäisi nimetä kuvaaja, jonka työt ovat vaikuttaneet eniten omiin tekemisiini, se olisi ehdottomasti Robert Richardson. Tämä ei tarkoita, että pitäisin Richardsonia välttämättä maailman parhaana kuvaajana. Nokkimisjärjestyksiä olennaisempaa on se rohkea tapa, jolla hän on tuonut valon niin konkreettisella tavalla eläväksi osaksi elokuviensa maailmaa.

Aloitetaan esimerkillä, joka ilmentää Richardsonin tyylin näkyvintä piirrettä. Seuraavat kuvat ovat Martin Scorsesen Casinosta (1995), jossa Robert De Niro on saanut kiikkiin kasinollaan viihtyneen huijarin. Alla olevissa kuvissa hän selventää tälle pelin hengen.

c1

c3

c2

De Niron yläpuolelle on asetettu voimakas lamppu, joten kun hän nostaa kätensä, se ylivalottuu reippaasti. Linssin edessä Richardson käyttää lisäksi utufiltteriä, mikä saa käden hohtamaan hätkähdyttävästi. Ehkä tärkein yksityiskohta ilmenee kolmannesta kuvasta, josta näkyy, kuinka valo heijastuu tilanteen uhkaavuutta painottavalla tavalla De Niron kädestä tämän kasvoille.

Mutu-tuntumalta väitän, että nykyään vallitsee ajattelutapa, jonka mukaan kameratyöskentelyn pitäisi ikään kuin pysytellä poissa tarinan tieltä. Kuvat eivät toisin sanoen saisi olla liian koreilevia, jotteivät ne veisi katsojan huomiota siitä mitä tapahtuu. Aivan kuin se, mitä tapahtuu, ei elokuvan tapauksessa tarkoittaisi valon välkettä ja viliseviä värejä.

Pidättyväisen lähestymistavan näkyvimpiä edustajia taitavat olla tällä hetkellä Coenien vakikuvaaja Roger Deakins ja Nolanin luottomies Wally Pfister, mikä ei silti tarkoita, etteivätkö hekin tekisi komeita kuvia. Parhaimmillaan Robert Richardsonin tyyli suorastaan hyökkää tällaista pidättelevää lähestymistapaa vastaan. Hän tekee puhkipalavista yksityiskohdista kuviensa keskipisteitä ja antaa värien leiskua. Richardsonin kuvat ovat hysteerisiä.

Kolmen ohjaajan mies

Yksi Robert Richardsonin filmografian silmiinpistävämpiä piirteitä on hänen kestävä yhteistyönsä kolmen nimiohjaajan kanssa. Tärkein näistä on Oliver Stone, jonka kaikki elokuvat hän kuvasi välillä Salvador (1986) – U-käännös helvettiin (1997). Voi vain olettaa, miten juuri tuon yhteistyön pituus mahdollisti Richardsonin vaarallisen tyylin kehittymisen. Ohjaajan ja kuvaajan välisen luottamuksen on täytynyt olla kivenkova.

Stonen aikakaudelle kuitenkin jäi eräs Richardsonin tavaramerkki, erilaisten kuvausformaattien villi yhdistely. Paras esimerkki tästä on JFK – avoin tapaus (1991), joka surutta sekoittelee 35-, 16- ja 8-millisiä väri- ja mustavalkofilmejä sekä silppuaa sekaan vielä videota. Sama ote jatkui myös elokuvassa Syntyneet tappajiksi (1994). Lisäksi aikakauden huipuista on aivan pakko mainita The Doors (1991), jonka konserttikohtaukset ovat vaikuttavimpia filmille koskaan tallentuneita rokkikeikan kuvauksia.

Bringing Out the Dead

Bringing Out the Dead

Oliver Stonesta matka jatkui Scorsesen käsikynkkään. Scorsesesta ei ehkä ole yhden kuvaajan mieheksi, mutta hän on hyödyntänyt Richardsonia näihin päiviin saakka, edellisen kerran viimevuotisessa Hugossa, kuvaajan ensimmäisessä ja toivottavasti viimeisessä 3D-elokuvassa. Pariskunnan visuaalisesti vaikuttavimmat elokuvat ovat päänräjäyttävä Casino, yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani, ja kovin epätasainen, mutta ilmeeltään upeasti houreinen Bringing Out the Dead (1999).

Seuraavaksi ohjaajien jonossa odotti Quentin Tarantino, jonka elokuvat muikeasti eri visuaalisia tyylejä haltuunottavasta Kill Billistä (2003) alkaen Richardson on kuvannut. Poikkeuksen muodostaa tosin ohjaajan itsensä kuvaama Death Proof (2007), johon Richardsonin ei onneksi tarvinnut sotkea käsiään. Väitän, että Tarantinon esteettiset mieltymykset eivät niissä paremmissakaan elokuvissa tuo esiin Richardsonin parhaita puolia. Sen sijaan kuvaajan ymmärrys tilojen ja tilanteiden läsnäolevaksi tekemisestä on piristänyt ohjaajan elokuvia ihan mukavasti. Uutta Djangoa en ole vielä nähnyt.

Edellämainittujen ohjaajien lisäksi Richardson on tehnyt kahdet kuvauskeikat sekä dokumentaristi Errol Morrisille että 1980-luvulla John Saylesille. 2000-luvulla Richardsonin jäljestä on tullut aiempaa tavanomaisempaa, ja suoraan sanoen tylsempää. Osoitan syyttävän sormen elokuvan digitalisoitumiseen, vaikkei se koko totuus olekaan. 1990-luvulla Richardsonin kuvat olivat täynnä muhevia tekstuureja, joihin uppoutumista on sittemmin vaikeuttanut digitaalinen kuvankäsittely ja nykyisin vielä digitaalinen esitystekniikka. Digi on yleensä vaikeuksissa etenkin silloin, kun kuviin sisältyy kirkkaita alueita. Tämä käy kehnosti yhteen Richardsonin puhkipoltettujen kuvien kanssa.

Seuraavaksi Richardsonin kameranjälkeä voi pällistellä Marc Forsterin kehnon oloisessa World War Z -zombailussa, jota ei kyllä trailerin perusteella ikinä uskoisi Richardsonin kuvaamaksi. Oli miten oli, juhlistetaan mieluummin hienoa kuvaajaa kuin murehditaan elokuvataiteen elinolosuhteita.

Näyttelijät valaisijoina

American Cinematographer -lehden Bringing Out the Deadiin keskittyneessä haastattelussa Richardson sanoi tekevänsä mielellään näyttelijän osalliseksi tämän itsensä valaisemisessa. Koska hän asettaa usein näyttelijöiden taakse tai yläpuolelle voimakkaita valoja, näiden on mahdollista valaista itsensä omilla liikkeillään. Näin tapahtuu edellä yksilöidyssä Casinon kohtauksessa, jossa De Niro käyttää kättään kasvojensa valaisuun.

Toisinaan Richardson taas valaisee yhden näyttelijän heijastamalla tähän valoa toisen näyttelijän kautta. Ja olipa Scorsesen Suljetussa saaressa (2010) sellainenkin kohtaus, jossa valkoisiin pukeutunut Leonardo DiCaprio kulki valopallona halki pimeiden tunnelien ja käytännössä valaisi ympäristönsä.

Tällaisella valon roiskimisella oli minuun käänteentekevä vaikutus, kun siihen törmäsin. Richardsonin tyylin kautta oli helppo ymmärtää konkreettisesti, että elokuvauksessa käytettävä keinovalo on sekin lopulta vain valoa siinä missä mikä tahansa muu valo. Richardsonin kuvaamasta elokuvasta saattoi nähdä, kuinka näyttelijän kasvoilla tanssiva valo kimpoaa tämän itsensä kämmenestä, eikä jostain kuvan ulkopuolisesta, miljoonia maksavasta ihmelaitteesta. Ja vaikka valo alkujaan säteilikin kuvauslampusta, Richardsonin käytti sitä kohteensa huomioivalla tavalla. Näissä kuvissa valo elää kuvan sisällä.

Asian voisi kiteyttää niin, että monella kuvaajalla tuntuu olevan käytössään lamppuja, valon lähteitä, joilla valaistaan näyttelijöitä ja lavasteita, valon kohteita. Richardsonilla on kokonaisuus, joissa esimerkiksi näyttelijää ei tarvitse yksilöidä ja erotella omalla valollaan ympäröivästä todellisuudesta. Tällaisesta kokonaisvaltaisuudesta tulee mieleen jopa yksinkertaisuuden ja selkeyden mestari Sven Nykvist. Pari esimerkkiä:

c4

Kunniattomien paskiaisten (2009) alkukohtaus, jossa juutalaisia metsästävä natsi kuulustelee juutalaisia piilottelevaa maatalon isäntää. Kohtaus on valaistu osoittamalla valo suoraan pöytään, josta se säteilee näyttelijöiden kasvoille ja kauemmas huoneen seinille. Näyttelijät ovat selkeästi osasia huoneen todellisuudessa, mutta erottuvat silti riittävästi taustasta. Lisäksi ympäristöään kirkkaampana hohtava pöytä ja sillä lepäävä pääkallokuvioinen lakki ovat kuin muistutus siitä, ettei tilanteelle ole kuin yksi mahdollinen lopputulema, vaikka tässä ollaankin muodon vuoksi ikään kuin neuvottelemassa.

c5

Val Kilmer surffaa Jim Morrisonina yleisön yllä elokuvassa The Doors. Hetken huuma on vangittu täydellisesti. Morrison ei näytä tähdeltä, joka paistattelee valokeilassa, vaan joka räjähtää supernovana yleisönsä käsiin.

Liikaa on aina sopivasti

Richardsonin kädenjäljen tunnistaa yleensä silloinkin, kun hän ei ammu biljoonaa wattia valoa näyttelijän niskaan. Hyviä johtolankoja ovat kylläisten värien herkkävireinen käyttö ja erityisesti leveiden kuvaformaattien tehokas hyödyntäminen. Jotenkin hänen kuvansa aina paljastavat tekijänsä. Mistä päästäänkin siihen kysymykseen, että onko tällainen tunnistettavuus elokuvalle hyvästä?

Minulta ei ole ikinä riittänyt ymmärrystä niille, jotka lähtökohtaisesti vierastavat itseensä huomiota vetävän pöyhkeää kerrontaa. Toisaalta esimerkiksi pienimuotoinen Punch-Drunk Love – rakkauden värit (2002) taitaa olla P.T. Andersonin paras elokuva siksi, että siinä ei ole puolitiehen jäävää taivaiden tavoittelua, joka saisi kerronnallisen briljeerauksen vaikuttamaan ontolta.

Vaikka kuinka rakastaisi Richardsonin visuaalista kovakouraisuutta, on helppo nähdä, kuinka monelle heppoisemmalle elokuvalle sen rutistus olisi liikaa. Onneksi Stonen, Scorsesen ja Tarantinon elokuvissa pienelle hörhöilylle on ollut paikkansa.

Kun Richardsonilta taannoin kysyttiin, kenen ohjaajan kanssa hän haluaisi vielä työskennellä, esiin nousi Spielbergin nimi. Tämä oli jännittävää siinä mielessä, että ainakin minun mielessäni Richardsonin kirkkain kultakausi loppui 1990-luvun puolivälin jälkeen, jolloin Spielbergin vakiokuvaaja Janusz Kaminski puolestaan teki nousuaan maailman ykköskuvaajaksi. Sitä mukaa kun Richardsonin jälki liudentui, Kaminski lisäsi kierroksia.

Näiden kuvaajien omaleimaisissa tyyleissä on yhteistä ainakin suodattimien ja kirkkaan valon voimakas käyttö. Richardsonin tapaan Kaminski on kyennyt kehittämään rohkeasti mureaa tyyliään työskentelemällä tiiviisti yhden ohjaajan kanssa. Kun Spielberg kerran on avoin tällaiselle tyylittelylle, olisi mielenkiintoista nähdä, josko hänen onnistuisi innostaa Richardsoniakin sytyttämään itsensä taas kunnolla liekkeihin.

Kohtuuttomuus kunniaan.

Vuoden parhaat elokuvat 2012

tammikuu 10, 2013

b1

1. Paolo Sorrentino: This Must Be the Place
Elokuvavuosi oli sikäli kohtuullisen hyvä, että viime vuosina selkeästi muiden yläpuolelle nousseita elokuvia on ollut kaksi, ja nyt niitä oli neljä. Älykäs, hauska, koskettava, elokuvallinen ja luontevasti monikerroksinen This Must Be the Place oli silti helposti vuoden paras. David Byrnen keikalla vieraileva kohtaus muistuttaa sitä parhaiden konserttien tarjoamaa kokemusta, kun kaikki kohoaa lentoon ja mieli irtaantuu kehosta.

b2

2. Drew Goddard: The Cabin in the Woods
Kuinka lämmittääkään sydäntä, kun vuoden parhaiden joukkoon voi listata kauhuelokuvan. Vaikka huiman terävästi kirjoitettu The Cabin in the Woods nojaa vahvasti juonensa yllätyksellisyyteen, toimi se loistavasti myös toisella katsomiskerralla. Ravistelee täysin hunningolle joutunutta genreä äärimmäisen viihdyttävästi.

b3

3. Steven Spielberg: Sotahevonen
Yleisesti liian sokeriseksi tuomittu Sotahevonen tarjosi monia vuoden sykähdyttävimpiä jaksoja. Ratsuväen hyökkäys saksalaisten leiriin on huimimpia hetkiä 2000-luvun elokuvassa. Kokonaisuutena se saattaa olla vähän epätasainen, muttei lainkaan sellaista huttua kuin monet arvostelut antoivat ymmärtää.

b4

4. Wes Anderson: Moonrise Kingdom
Anderson on aiheuttanut minussa aiemmin lähinnä puistatuksia. Moonrise Kingdom hehkui kuitenkin siinä määrin lämpöä, että olen sittemmin uskaltanut enemmänkin vilkuilla miehen aiempia töitä. Ja onhan siellä ihan hyviäkin elokuvia seassa.

b5

5. Steven Soderbergh: Magic Mike
Vuoden todellinen yllättäjä kohosi tavanomaisen juonensa yläpuolelle venymällä samaan aikaan aidon tuntuiseen välittömyyteen ja aiheensa etäisen analyyttiseen tarkasteluun.

Muut viisi katsomisjärjestyksessä:
Shame
Mission: Impossible – Ghost Protocol
Säilöttyjä unelmia
Syvänsininen meri
Kovasikajuttu

Olli Sulopuisto kokosi taas top-listaa nettikirjoittelijoiden lemppareista, ja yllätyksekseni huomasin, että suosikeistani vain Moonrise Kingdom sai kannatusta muilta äänestäjiltä. Suomen cinemateekeissä nähdään loppujen lopuksi sen verran vähän todella merkillepantavia ensi-iltoja, etten odottanut ihan näin isoa hajontaa. Osansa tässä on toki kuviota sotkeneilla festarinäytöksillä.

Viime vuonna pidin ensimmäistä kertaa elämässäni yksinkertaista elokuvapäiväkirjaa selvittääkseni, kuinka paljon katson elokuvia ja kuinka iso osa niistä oli katsomisen arvoisia. Ainakin se tuli huomattua, että turhanpäiväisimpien Hollywood-elokuvien kotikatselua voisi ihan tietoisesti vähentää.

Kaikkiaan katsoin 323 elokuvaa. Näistä teatterissa nähtyjä oli 80, joista puolestaan 32 filmiltä, mitä nykyolosuhteissa pidän ei-helsinkiläiselle jossain määrin lohdullisena määränä.

Uuden vuoden alettua päätin, etten enää jatka kokeiluani. Tilastojen pitämisen myötä elokuvien katsomiseen tulee ikävä postimerkkeilyn maku. Liian usein huomasin jo elokuvan aikana pohdiskelleeni elokuvan ansaitsemaa tähtimäärää. Tämä on vain ja ainoastaan vahingollista katsomiskokemukselle.

2012 pahimmat pettymykset

tammikuu 8, 2013

Nämä vuoden 2012 elokuvat osoittautuivat syystä tai toisesta pettymyksiksi minulle.

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja
En löytänyt oikein mitään elokuvan kuivakkaan pinnan alta. Ei tämä oikein viihdyttänyt, jännittänyt, herättänyt ajatuksia tai synnyttänyt mitään muitakaan tuntemuksia. Aion silti yrittää joskus uudestaan, koska olihan tämä sentään hyvin näytelty ja nätti katsoa.

Beasts of the Southern Wild
Paljon hypetetty Amerikan indie oli näitä juttuja, joissa nuori kaupunkilainen elokuvantekijä lähtee maalle kummastelemaan kuinka taianomaista köyhien elämä on. Toki pääosan tehnyt tyttö oli erinomainen, mutta hänen isäänsä esittänyt amatöörinäyttelijä taas täysin yksiulotteinen huutaja. Isän hahmoon ja sen kömpelyyteen tiivistyivät tavallaan koko epäaitoudessaan rimpuilevan elokuvan puutteet. Näkemyksen puutetta korvattiin melskeellä ja musiikkivideomaisilla nostatuksilla. Festivaalinäytös oli lisäksi teknisesti huonolaatuisin, mihin olen ikinä törmännyt, joten taidan silti katsoa tämänkin uudestaan normaalilla teatterikierroksella.

Argo
Argo näyttää vaivuttaneen katsojansa joukkohypnoosiin, johon kuuluu täysin perusteeton houraileminen elokuvan 1970-lukulaisuudesta. Jopa Sight & Sound vertasi sitä Kiinalaisen kiristäjän murhaan, vaikka lähikuvavyöryyn jännitteensä hukannut Argo oli niin tätä aikaa kuin olla ja voi. Jännältä kuulostanut idea typistyi kummalliseksi haahuamiseksi, jota olisi voinut ronskisti repiä irti tosipohjastaan. Hämmentävän tylsä elokuva siihen nähden, kuinka maukkaista lähtökohdista se ponnisti.

Killer Joe
Vastoin kaikkia odotuksia Frikkin’ Billy Friedkinin Killer Joe oli turhan kesy. Kyllähän se hämmensi mukavasti, mutta Friedkinin parhaat elokuvat lentoon sysännyt vaaran tunne uupui.

Myös Skyfall ja Humiseva harju olivat pettymyksiä, kuten olen aiemmin kirjoittanut.

%d bloggers like this: