Zombam1

Monadi-Filmin kokopitkä elokuva Zomba di Mare saa ensi-iltansa 19.4.

Lisätietoa, traileria, julistetta, nettisivua ynnä muuta sälää seuraa kosolti lisää lähiaikoina. Ajan tasalla pysyy, kun tykkää Zombasta Facebookissa.

Mann ’86 vs. Mann ’09

helmikuu 10, 2013

Minä pidin Mestarista

helmikuu 8, 2013

Onko Paul Thomas Andersonin uusin elokuva ihka oikea mestariteos? En tiedä, ei kiinnosta.

Viime kuukausina olen huomannut lämmenneeni monelle sellaiselle elokuvalle, jonka ohjaajan aiempia vaiheita olen katsonut enemmän tai vähemmän karsaasti. Näin kävi nyt myös Andersonin kohdalla. Mestari (merkityksiltään rikkaammalla alkuperäisnimellään The Master, 2012) on ohjaaja-kirjoittajan ensimmäinen elokuva, joka ei jää kirjoissani jollain tapaa vajaaksi. Tai no, pienimuotoisempi Punch-Drunk Love – rakkauden värit (2002) pysyi myös hyvin kasassa, muttei kuuseen kurkottanutkaan.

Sanotaan se heti ensimmäiseksi. Minä pidän aivan valtavasti siitä, ettei Mestari suo hahmoilleen minkäänlaista henkistä kasvua. Ei, vaikka elokuvan molemmat keskushahmot sellaista ihmisinä kipeästi kaipaisivat. Juuri tämä piirre taitaa olla syynä siihen, miten jyrkästi elokuva on jakanut yleisönsä.

Päällisin puolin elokuvassa ei nimittäin paljoa tapahdu. Joaquin Phoenixin alkoholistirenttu pysyy samanlaisena kyräilijänä alusta loppuun, eikä Philip Seymour Hoffmanin kulttijohtaja vaikuta lopussa yhtään sen valaistuneemmalta. Seurakunta ympärillä on kyllä kasvanut.

Harva elokuvaklisee riepoo minua niin paljon kuin henkilöhahmojen niskoille sälytettävä kasvamisen pakko. Aivan kuin käsikirjoittajat piikittäisivät protagonistiaan aina lopuksi henkisellä kasvuhormonilla riippumatta siitä, mitä näistä on elokuvan mittaan paljastettu. Eivät asiat todellisuudessa muutu siksi, että ihmiset muuttuvat.

On aina mahtavaa, kun elokuvantekijät malttavat pysyä uskollisina hahmoilleen ja antavat näiden törmäillä kaikkine vikoineen sekavassa todellisuudessaan. Ja siitäkös riemu vasta repeää, kun näitä koohottajia on kaksin kappalein.

Mestari käynnistyy tilanteesta, jossa kansakunnat ovat kohkanneet itsensä jo toiseen maailmanpaloon. Niinpä amerikkalainen luuseri Freddie Quell löytää itsensä runkkailemasta aurinkorannalla jossain Tyynellämerellä. Freddie saattaa olla sodan murtama mies, mutta katsojaa ei onneksi maanitella säälimään häntä. Kotiin palatessa miestä ahdistaa, eikä yhteiskunnalla ole tarjota lääkkeeksi kuin reipasta yrittäjähenkeä. Freddie on ryypiskelyn ja naiskentelun siivittämällä tuuliajolla, joka lopulta johtaa mestari Doddin huomaan.

Tämän jälkeen saamme periaatteessa seurata, kuinka skientologiaa kovasti muistuttava kultti kerää vähitellen kannattajia ja kasvaa rahakkaaksi toiminnaksi. Käytännössä näemme kahden itsensä kanssa painiskelevan miehen ryypiskelyä ja näiden keskinäistä köydenvetoa. On pakko ihailla sitä pokkaa, jolla Anderson sivuuttaa hahmojen välille syntyvät konfliktit, vuosien vierimiset ja oikeastaan kaiken sen, mille elokuvat oppikirjojen mukaan pitäisi rakentaa. Haastatteluissa hän on kertonut raakanneensa leikkaushuoneessa pois kaiken materiaalin, mikä ei liittynyt miesten väliseen suhteeseen.

Näin tehdessään Anderson sivuuttaa sudenkuopan, johon tällainen melkein skientologiasta kertova elokuva voisi helposti tömähtää. Kulttia suoraviivaisesti suomiva elokuva olisi nostattanut äläkän asiasta välittävien keskuudessa, eivätkä muut olisi saaneet tietää kuin että juu, dorkia ovat. Nyt Mestari tulee aika ovelasti asettaneeksi ilmiön niin yhteiskunnalliseen kuin inhimilliseen kontekstiinsa. Keskittymällä tiukasti päähenkilöihinsä Anderson näyttää, kuinka kaiken taustalla on vain omiin ongelmiinsa ratkaisuja etsiviä rikkinäisiä ihmisiä, joita ympäröivät olosuhteet osaltaan synnyttävät.

En välttämättä osaa sanoa, miksi Mestari toimii niin paljon paremmin kuin Andersonin aiemmat elokuvat, sillä se muistuttaa niitä kovasti. Jäin jopa kaipaamaan edellisistä töistä tuttua elokuvateknistä briljeeraamista, vaikka monesti Andersonin suureellinen tyyli on tuntunut riitelevän sanottavan vähyyden kanssa. On hyvin mahdollista, että laveampi tyyli olisi Mestarin tapauksessa vain himmentänyt Phoenixin ja Hoffmanin välistä kipunointia. Elokuvassa viehättää nimittäin juuri se, miten rikkaasti ja keskittyneesti tekijät varioivat tätä yhtä asetelmaa. Yksityinen tarina versoo kuin varkain yhteiskunnallisille tasoille, jotka voi huomioida tai olla huomioimatta. Loistavien näyttelijöiden mittelöä katsoo yhtä kaikki haltioituneena.

Kaikesta huolimatta en ole aivan varma, voiko elokuvaa pitää varsinaisena mestariteoksena. Välillä sitä katsoessa tulee mieleen, että kerronnan avoimuus kumpuaa osin päättämättömyydestä ja epävarmuudesta sanottavan suhteen. Tämä ei kuitenkaan ole sellainen särö, jota haluaisin tarkastella lähemmin. P.T. Anderson on sukupolvensa lahjakkaimpia elokuvantekijöitä, jonka töihin on kuitenkin saanut tavalla tai toisella pettyä kerta toisensa jälkeen. Mestari on mahdottoman antoisa teos, jonka rinnalla on yhdentekevää pohtia, nostaako se Andersonin nyt jollekin parnassolle, jolla hän on väitetysti vuosikausia paistatellut.

Lopuksi vielä pakollinen sananen elokuvan kuvausformaatista. Tiedän kyllä, että Mestari on kuvattu 65-milliselle filmille etupäässä tietyn ajankuvan tavoittamiseksi. Silti päin seiniä tarkennettuja kapean terävyysalueen kuvia 70-milliseltä filmiltä katsellessa esteetikko minussa repi hiuksia päästään. Kaikki ne mehevät yksityiskohdat, jotka nyt jäivät sumun peittoon! Kun jotain näin makeaa kerrankin pääsee maistamaan, sitä haluaisi kokonaisia lusikallisia. Kokonaisuutena Elokuva-arkiston 70mm erikoisnäytös oli tietyssä melankolisuudessaankin erinomaisen elähdyttävä visiitti oikeasti elävien kuvien äärelle.

%d bloggers like this: