Zomba

Zomban takaperoisesta valmistumisprosessista kirjoitin aiemmin täällä.

Uusi kokopitkä elokuvamme Zomba di Mare syntyi varsin yksinkertaisesta ajatuksesta. Koska kukaan muu ei voi tehdä juuri sellaista elokuvaa kuin itse teemme, miksi emme olisi rehellisiä ja tekisi Zombasta tasan sellaista kuin itse haluamme? Elokuvan tekemistä ohjasivat kolme johtoajatusta, joista tässä ensimmäinen:

1. Älkäämme pelätkö tekevämme roskaa

Olipa kerran aika, jolloin roskaelokuvatkin svengasivat. Ryönää roiskittiin kasaan sellaisella tarmon ja taidottomuuden yhdistelmällä, että lopputulokselle saattoi nauraa hyvillä mielin. Valtavirran kylkeen syntyi kukoistava roskaelokuvan mikrokosmos, joka syleili paitsi nyrjähtäneitä aiheita myös kummallisia kerronnan muotoja.

Vähitellen valtavirran elokuvasta tuli A-luokan budjeteilla valmistettua B-tavaraa. Viemäreiden rumilukset nostettiin päivänvaloon ja niiden naamat pyyhittiin seteleihin. Peto kesyyntyi ja roskan katsomisesta tuli mälsää.

2000-luvun roskaelokuva on ilmeeltään ja sielultaan kylmän digitaalista. Eksploitaatiomaakareilla ei tunnu olevan mitään itsekunnioitusta. Tämä on siksikin onnetonta, että elokuvat tavataan tehdä päin helvettiä. Hölmöissä rainoissa ei ole sellaista sympaattisen askartelun henkeä, joka puhalsi elon B-viihteeseen menneinä vuosikymmeninä. Silloin, kun esimerkiksi Fulci loi kauhustaan jonkinlaista Fellinin vereen kastettua versiota.

Varsinaista roskaelokuvaa tai sellaisen pastissia emme lähteneet tekemään, mutta olemme ammentaneet isolla kauhalla esimerkiksi juuri Fulcilta. Hänen parhaat elokuvansa sijaitsevat kutkuttavasti korkean ja matalan törmäyspisteessä. B-elokuva on uljaimmillaan uskaltanut mennä sellaisille sisällön ja muodon alueille, joille sen salonkikelpoiset veljet eivät ole rohjenneet. Me otimme koko Zomba-konseptin lupana tehdä mitä mieleen juolahtaa välittämättä siitä, rajaako se elokuvan yleisöä tai muuttaako se elokuvan käsittämättömäksi portinvartijoiden silmissä.

Zomba di Maressa otetuilla taiteellisilla vapauksilla ei tietenkään ole mitään arvoa, jos ne katsojan silmissä vetävät koko homman perseilyksi. Siksi elokuvan luonteen metsästämisestä tuli yllättävän totista puuhaa. Tästä lisää seuraavan teesin kohdalla.

Zomba di Mare saa ensi-iltansa 19.4. Cinemadromessa Tampereella. Lisää tietoa elokuvasta ja näytöksistä Facebookissa.

Viimeaikaisista ensi-illoista Lincoln ja Unelmien pelikirja ovat tarjoilleet poikkeuksellisen nautittavaa dialogia. Lincolnissa ei ole kuin ääritaitavia reettoreita, joille puhuminen on ennen kaikkea vallankäyttöä. Unelmien pelikirjassa kukaan taas ei tunnu hallitsevan suunsa toimintaa, millä on hysteerinen kokonaisvaikutus.

Lincolnin Suomessa saamia kädenlämpöisiä arvioita saattaa selittää se, ettei sen keskiössä olevasta puhetaiteesta ole meillä kauheasti perinteitä. Lincoln on puiseva ja paperinmakuinen vain, jos elokuvalta vaatii tiukkaa realismia. Minä nautin mahdottomasti taitavien näyttelijöiden ylitaidokkaista sanallisista mittelöistä. Kokonaisuutena Lincoln ei ehkä ole kuin hiton hyvin tehtyä käyttödraamaa pienellä pönötyslisällä, mutta mikäs sellaista on katsellessa.

Unelmien pelikirjan dialogi puolestaan tuli lähelle omia dialogikäsityksiäni. Minulle on usein tuottanut vaikeuksia kirjoittaa puhetta hahmojen suuhun, koska en ole tahtonut päästä yli ajatuksesta, että jokainen repliikki voisi olla aina hieman parempi. Niinpä olen yrittänyt panostaa etupäässä kokonaisuuden rullaavuuteen. Unelmien pelikirjassa yksittäiset repliikit olivat nasevia nekin, mutta vasta kasautuessaan möläyttely herkesi todella hilpeäksi.

Samalla Unelmien pelikirja on esimerkki siitä, miten leikkaus monesti määrää, toimiiko jokin repliikki vai ei. Joitain viime vuosien kotimaisia elokuvia katsellessa on tullut tunne, että puhumisen teennäisyys johtuu rytmityksen tönkköydestä, ei välttämättä kirjoitetun sanan kömpelyydestä tai lausunnan jähmeydestä. Pelikirjan villit rytmit sopivat dialogin rakenteeseen kuin sammakko Bradley Cooperin suuhun.

Italialainen elokuva on eksynyt kauas loiston päivistään, mutta kovia nimiä maassa työskentelee yhä. Kansainvälisesti tunnetuimpia on 42-vuotias ohjaaja-kirjoittaja Paolo Sorrentino, jonka Yhdysvalloissa monikansallisena yhteistuotantona tekemä This Must Be the Place (2012) sai laajan levityksen ja ainakin allekirjoittaneen aivan sekaisin.

Artificial Eye on julkaissut Sorrentinon aiemmat elokuvat kätevästi DVD-lootana, joten katsaus miehen uraan on paikallaan. Se on myös sikäli helppoa, että Sorrentinon filmografia on kaikin puolin häkellyttävän yhtenäinen. Kehityskaaresta on paha puhua, niin samankaltaisia hänen elokuvansa ovat.

Päähenkilöitä ovat menestyneet, mutta elämässään tuuliajolle joutuneet hyypiöt, joita yleensä näyttelee muuntautumiskykyinen Toni Servillo. Luca Bigazzin kamera liikkuu alati ja monimutkaisia piruetteja liukkaasti tehden. Musiikkia pusketaan kainostelematta Giogio Franchinin tai Christiano Travagliolin napakasti leikkaamien kuvien päälle.

This Must Be the Placen veroisia Sorrentinon italialaiset elokuvat eivät ole, mutta minulle ongelmalliseksi muodostunutta Il Divoa lukuunottamatta vähintään hyviä elokuvia kaikki. Seuraavan elokuvansa Sorrentino on jo kuvannut. La Grande Bellezza ilmestyy tänä vuonna, pääosassa jälleen kerran Toni Servillo. Suunnanmuutosta tuskin kannattaa odottaa.

One Man Up / L’uomo in più, 2001

Jo mainiossa esikoisessaan Sorrentino järjesteli eteensä ne palikat, joista on koostanut myös kaikki myöhemmät elokuvansa. Toni Servillo on paneskelun, kokaiinin nuuskimisen ja kalan kokkailemisen parissa päivänsä viettävä elähtänyt iskelmätähti Antonio Pisapia. Andrea Renzin näyttelemä samanniminen, valmentajan urasta haaveileva jalkapalloilija sen sijaan yrittää kovasti menestyä, muttei koskaan saa kunnollista tilaisuutta todistaa kykyjään.

Toistensa peilikuvina toimivien miesten kautta Sorrentino tarkastelee maineen epäoikeudenmukaista jakautumista ja sitä, miten julkisuuden voi hyödyntää rakentavasti tai tuhlata egoistiseen perseilyyn.

Luca Bigazzi ei ollut vielä tässä elokuvassa mukana – kuvaajana toimi Pasquale Mari. Sorrentinon elokuvakielessä ei valtavia muutoksia ole tämän jälkeen tapahtunut, ellei sitten pientä hyperaktiivisuuden lisääntymistä sellaiseksi tulkitse.

Iskelmätähden maakuntakeikka tiivistää pelin hengen:

The Consequences of Love, Le conseguenze dell’amore, 2004

Sorrentinon kotimaassaan tekemistä elokuvista paras taitaa olla tämä itävaltalaisessa hotellissa vuosikausia asuneen italialaismiehen muotokuva. Toni Servillon jälleen hahmottelemasta erakosta ei paljon kannata kertoa, sillä elokuva perustuu pitkälti näiden salaisuuksien vähittäiseen aukomiseen.

”Rakkauden seuraukset” on joukon elokuvista se, johon kiteytyy parhaiten Sorrentinon tyylin jännittävä kaksijakoisuus. Kuvien vuossa on tiettyä mainosmaista sulavuutta, mutta toisaalta ne tavoittelevat transsendenttia elokuvakokemusta omaperäisellä ja usein myös toimivalla tavalla. Tämä tyylin sisällä elävä jännite toistaa elokuvien teemaa, jossa julkikuvansa kahlitsemat hahmot voivat vain haaveilla itseltään pakenemisesta.

Kohdassa 1:15 alkava otos saa katsojankin kaipaamaan heroiinia:

The Family Friend, L’amico di famiglia, 2006

Poikkeuksellisesti Giacomo Rizzon esittämä, kovasti Timo Kahilaista tai minikokoista Ron Perlmania muistuttava kyylä on Sorrentinon kummajaiskavalkadissakin omaa luokkaansa. Eläkeikäinen mammanpoika käyttää rahanlainaajan ammattiaan keinona tunkeutua vieraiden ihmisten elämiin. Elokuva ei välttämättä kerro muuta kuin sen, ettei rahalla saa onnea, mutta siinä sivussa se saa katsojan välittämään hahmoista, joita ei ikipäivänä haluaisi kohdata oikeassa elämässä. Edeltäjiensä tasolle elokuva ei aivan yllä.

Ilmainen karkki pelastaa penninvenyttäjän päivän:


Il Divo: Giulio Andreottin merkillinen elämä, Il Divo 2008

Suomenkin televisiossa nähdystä Il Divosta en saanut mitään otetta. Se alkaa elokuvan historiallista kontekstia taustoittavilla tekstiplansseilla, joiden alkuun jouduin kelaamaan noin neljästi, ennen kuin sain sisäistettyä niiden sanoman edes auttavasti. Tämä toivottomuus leimasi elokuvan katsomista loppuun saakka.

Sorrentinon audiovisuaalinen tyylittely yltyy nyt maaniseksi tykitykseksi ja suunnilleen koko Italian poliittinen kenttä viimeisiltä vuosikymmeniltä marssitetaan kameran eteen. Toni Servillo näyttelee kääpämäistä ex-pääministeri Giulio Andreottia muistettavasti, mutta kokonaisuutena elokuva jättää lähinnä haukkomaan happea. Moni tästä on silti tykännyt, ja kyllähän tämä ehdottomasti katsomisen arvoinen on. Italian poliittisen elämän tuntemisesta olisi epäilemättä hyötyä, mutta enemmän poliitikkojen vyörytyksessä taitaa silti olla kyse Andreottin sivullisuuden korostamisesta. Otan elokuvan uusintakatseluun sitten, kun olen kerännyt hiukan voimia.

Huimia jaksoja Il Divoon kyllä mahtuu:

%d bloggers like this: