Lincolnin ja Unelmien pelikirjan dialogista

maaliskuu 3, 2013

Viimeaikaisista ensi-illoista Lincoln ja Unelmien pelikirja ovat tarjoilleet poikkeuksellisen nautittavaa dialogia. Lincolnissa ei ole kuin ääritaitavia reettoreita, joille puhuminen on ennen kaikkea vallankäyttöä. Unelmien pelikirjassa kukaan taas ei tunnu hallitsevan suunsa toimintaa, millä on hysteerinen kokonaisvaikutus.

Lincolnin Suomessa saamia kädenlämpöisiä arvioita saattaa selittää se, ettei sen keskiössä olevasta puhetaiteesta ole meillä kauheasti perinteitä. Lincoln on puiseva ja paperinmakuinen vain, jos elokuvalta vaatii tiukkaa realismia. Minä nautin mahdottomasti taitavien näyttelijöiden ylitaidokkaista sanallisista mittelöistä. Kokonaisuutena Lincoln ei ehkä ole kuin hiton hyvin tehtyä käyttödraamaa pienellä pönötyslisällä, mutta mikäs sellaista on katsellessa.

Unelmien pelikirjan dialogi puolestaan tuli lähelle omia dialogikäsityksiäni. Minulle on usein tuottanut vaikeuksia kirjoittaa puhetta hahmojen suuhun, koska en ole tahtonut päästä yli ajatuksesta, että jokainen repliikki voisi olla aina hieman parempi. Niinpä olen yrittänyt panostaa etupäässä kokonaisuuden rullaavuuteen. Unelmien pelikirjassa yksittäiset repliikit olivat nasevia nekin, mutta vasta kasautuessaan möläyttely herkesi todella hilpeäksi.

Samalla Unelmien pelikirja on esimerkki siitä, miten leikkaus monesti määrää, toimiiko jokin repliikki vai ei. Joitain viime vuosien kotimaisia elokuvia katsellessa on tullut tunne, että puhumisen teennäisyys johtuu rytmityksen tönkköydestä, ei välttämättä kirjoitetun sanan kömpelyydestä tai lausunnan jähmeydestä. Pelikirjan villit rytmit sopivat dialogin rakenteeseen kuin sammakko Bradley Cooperin suuhun.

Mainokset

Yksi vastaus to “Lincolnin ja Unelmien pelikirjan dialogista”

  1. Aika pitkälle samaa mieltä. Lincoln on elokuva puheesta, keskustelusta, väittelystä. Se on myös kohtaamisten ja ihmiskasvojen elokuva. Odotettiinko sisällissodan taistelukuvausta, orjuuden selättämistä Django-fantasialla?

    Unelmien pelikirja oli ärsyttävä filmi, joten kyllähän siinä täytyy olla jotain. Romaaniin perustuvaksi filmiksi se oli yllättävän improvisoidun tuntuinen, eikä aina hyvässä mielessä. Hahmot pantiin vastakkain epäuskottavaissa tilanteissa, jotta saatiin kahdesta kreisistä irrotetuksi kipinää. Valitettavan usein näyttelijöiden työ meni huutamiseksi. (Hysteerisen naisen esittäjä saa Oscarin, hysteerisen miehen ei.)

    En osaa pitää kovin nokkelana tai ansiokkaana dialogia, jossa miehensä kuoleman traumatisoima nainen makaa koko toimiston kanssa, koska oli niin masentunut ja yksinäinen. Ja sitten mies kysyy, että montakos niitä oli, tai jotain. Kuulostaa telkkari sitcomin pikkushokeilla kalastettavilta nauruilta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: