To-The-Wonder

Terrence Malickin uusi To the Wonder on aarre, joka kannatti käydä katsomassa toistamiseen. Kun sinänsä yksinkertainen juoni oli selvillä, esiin hyppäävien nyanssien rikkaus yllätti. Pellolla voi tanssia monella tapaa. Kuinka helposti ja väärin Malickia ollaankaan typistämässä muutaman kliseekuvan kokoiseksi hörhöksi.

Ensimmäisen katselukerran perusteella ajattelin, että Ben Affleckin hahmo on jätetty mykäksi sivulliseksi, koska näkökulma on naishahmojen. Uusintakatselulla taas koin, että elokuva kanavoi vahvemmin sulkeutuneen miehen ahdistusta. Elokuvassa on paljon pinnan alle jäävää kipua, jota perinteisesti kerrottua tarinaa etsivä mieli ei aisti. Näin minulle kävi ensimmäisellä katselulla.

Malickin elokuvien leikkaukseen on hiipinyt mielenkiintoinen piirre, joka sopii hahmojen päättämättömään tempoiluun. Vaikka ellipsejä riittää, yleensä kohtaukset hyppelehtivät tuokiokuvien muodossa melko suoraviivaisesti eteenpäin. Aivan kohtauksien loppuun Malick leikkaaja-armeijoineen tapaa kuitenkin sijoittaa yhden tai pari ajassa hiukan taaksepäin loikkaavaa kuvaa.

Esimerkki: pariskunta puhuu, tanssii, alkaa riidellä, päätyy mököttämään, mies poistuu. Lopuksi nähdään vielä saman kohtauksen sisältä yksi tanssikuva, joka ikään kuin sinkoaa elokuvan seuraavaan kohtaukseen. Nämä pienet loppuheitot korostavat entisestään elokuvan vapaata virtaavuutta.

To the Wonder tuo myös entistä vahvemmin esiin Malickin ristivedon kameratyön suhteen. Eläytyvän ja tarkkailevan kameran vuorottelusta syntyy tehokkaita jännitteitä. Välillä eteenpäin sinnikkäästi kurottava kamera myötäelää kaikissa Olga Kurylenkon hahmon tuntemuksissa. Toisaalta Malick vie ihmettelevän ja tarkkailevan puolensa uudelle tasolle ottamalla mukaan entistä selvemmin dokumentaristisella asenteella taltioituja ihmiskohtaloita elokuvan kuvauspaikoilta. Tällaiselle ihmettelylle digiprojisointi on karmeaa myrkkyä, mutta ajatus puskee jopa samean pikselimössön läpi. To the Wonderia ei kannata katsoa eturivistä.

Minulle Veteen piirretty viiva (1998) on kutakuinkin maailman paras elokuva jo siksi, että suuren sotaelokuvan puikkoihin on päästetty ohjaaja, joka ison osan ajasta ihmettelee ympärillään olevaa härdelliä kuin taivaasta pudonnut. To the Wonderin dokumentarismi ei ole aivan yhtä sykähdyttävää pienemmän mittakaavansa takia. Silti se heittää eteen hetkiä, jotka panevat toivomaan, että Malick jatkaisi yhä pidemmälle tällä tiellä.

Mainokset

carlos

Pidän siitä, kun elokuvantekijä kertoo yksinkertaisen asian mielenkiintoisesti. Siinä missä tusinaohjaaja panostaa muutamaan huippukohtaan, taidokkaampi virkaveli sähköistää elokuvansa koko olemuksen. Kesähetket (2008) vakuutti minut siitä, että Olivier Assayas on näitä armoitettuja ohjaajia. Sitten näin Carlosin (2010).

Ryhdyin katsomaan Assayasin parin vuoden takaista suurtyötä kovin odotuksin. Olin juuri todennut Kesähetket hyvinkin yhdeksi vuosikymmenensä parhaista elokuvista. Molemmat elokuvat olivat jotain aivan muuta kuin odotin.

Kesähetkiltä odotin periranskalaista huviladraamaa. Sellaista, jossa hyvinvoiva perhe kokoontuu maaseudulle puhumaan liikaa. Suhtaudun tällaisiin juttuihin varauksella, koska ne usein haiskahtavat tylsän pikkuporvarilliselta ajanviete-elokuvalta. Tietäähän sen – hahmot juttelevat kepeästi, pinnan alla muhiva katkeruus pulpahtelee pintaan ja lopulta kuitenkin halataan taksikuskin odottaessa.

Onneksi Assayasilla on taito orkestroida aivan tavalliset hetket nautittavan notkeaksi elokuvakerronnaksi. Lisäksi hän häätää hahmonsa kaupunkiin jo ensimmäisten kohtausten jälkeen ja alkoi vääntää kulttuuriperheestä monisyisempää kuviota, jossa yleinen ja yksityinen sekoittuvat pistävällä tavalla. Perinnöstä riitelevien hahmojensa kautta Assayas käsittelee niin henkilökohtaisen luopumisen vaikeutta kuin kulttuuriperinnön vaalimisen kysymyksiä, eikä ollenkaan teoreettisen tuntuisesti. Kesähetket jäi elämään mieleeni päiväkausiksi.

kesahetket

Samaa ei voi todellakaan sanoa kuuluisan terroristin vaiheita viiden ja puolen tunnin ajan kartoittavasta Carlosista. Maratonmittainen elokuva näytti siltä kuin runsas taustatutkimus kahlitsisi tekijöitä sen sijaan, että he ammennettaisivat siitä pohjan mielenkiintoiselle draamalle. Moni kohtaus tuntui olevan mukana vain todellisuuspohjan velvoittamana. Alkuteksti kyllä sanoo, että katsojan tulisi suhtautua elokuvaan fiktiona, joten ehkä tekijöiden olisi kannattanut kuunnella omaa neuvoaan.

Mitenkään tuskallista Carlosin katsominen ei ollut, kiitos rehevän värikkäiden kuvien ja riittävän hyvien näyttelijöiden. Samalla tuli kuitenkin mieleen, että Assayasin kyvyt mise-en-scénen parissa kääntyivät itseään vastaan. Kun tarina ei vedä ja hahmo ei elä, näppärät juoksutukset alkavat tuntua kuolleilta maneereilta. Jo puolivälissä toivoo, ettei Carlos enää liikkuisi sulavasti yhdenkään talon lävitse vain istuakseen sohvalle tupakkaa sytyttämään.

Kesähetket on hitosti enemmän taide-elokuvaa kuin Carlos. Silti juuri Kesähetkiä elävöittänyt notkeus kääntyy Carlosin Euro-HBO -kontekstissa tyhjäksi ”taiteellisuuden” merkiksi. Se näyttää siltä kuin paisuneeseen projektiinsa hukkunut ohjaaja hakkaisi paniikkinappulaa ja yrittäisi tarrata pieniin hetkiin kaiken muun kustannuksella.

On tylsää kuulla mantraa siitä, että kuvien pitäisi aina palvella tarinaa. Mutta on se joskus tottakin.

bronson2

Liputan elokuvien väärinkäytön puolesta. On elokuvia, joita kuuluukin katsoa ironisella asenteella. Osa näistä on The Rocky Horrorin (1975) tai The Roomin (2003) kaltaisia camp-instituutioita, ja sitten on kaiken maailman Sammakoita (1972).

Mutta saako kaikille elokuville nauraa?

Minkä tahansa elokuvan teatterinäytöksessä ei tietenkään sovi hohottaa, koska sellainen on epäkohteliasta muita katsojia kohtaan. Typerää olisi nauraa myös jollekin Yölle ja usvalle (1955), vaikka sen tekisi sitten oman kotinsa rauhassa. On silti aivan mahdollista, että jokin toinen vakavissaan veistetty keskitysleirikuvaus on riittävän hölmösti tai harhaisesti tehty kirvoittaakseen katsojasta naurut. Aihealue itsessään ei muodosta estettä naurulle, mutta elokuvalle annettu arvo saattaa muodostaa.

Jokunen päivä sitten naureskelin Christian Mungiun uudelle elokuvalle Yli vuorten. Olin huomaavinani sen otteessa tiettyä karnevalismia, mutta enemmän se huvitti minua puhtaasti henkilökohtaisista syistä. Nauru kasvoi ehkä kohtuuttomankin isoksi osaksi katsomiskokemustani, koska elokuva ei ollut mielestäni kauhean hyvä. Oli silti mukavaa, että elokuvalla oli tarjota minulle edes jotain.

Onhan siinä riskinsä, että kuittaa arvostetun taide-elokuvaohjaajan niin ikään arvostetun uutuuselokuvan hekotuksella. Mutta niinkin voi tehdä, jos ei satu olemaan raskautettu esimerkiksi kriitikon velvollisuuksilla. Jos epäonnistuneen roskaelokuvan tahattomista lapsuksista voi repiä lystiä, miksei ryppyotsaista taidetta voisi lähestyä samasta kulmasta?

Kuten edellisessä kirjoituksessani mainitsin, Mungiun uutuuden verrokiksi minulla muodostui Charles Bronsonin mieltä järisyttelevä vigilante-eepos Väkivallan vihollinen 3 (1985). Elokuvien väärinkäyttö kun on siitä jännää, että sellainen vaatii jonkinlaisen käsityksen ”oikeasta” käyttötavasta. Miten hitossa kolmatta Väkivallan vihollista pitäisi katsoa?

Se on selvää, että kyseinen elokuva tarjoaa lähes rajattomasti iloja, lähestyi sitä mistä kulmasta tahansa. Jos joku ei ole tätä elokuvaa nähnyt, niin kehnompi nakki, sillä sen hienouden eivät selittämällä aukene. Voin vain todeta, että se on niin maailmankuvaltaan kuin estetiikaltaan värisyttävintä 1980-luvun amerikkalaista viihde-elokuvaa.

Jos taas ajattelee, että tällainen sukupolvien välisiä raja-aitoja ja ansoja tarmolla pystyttelevä elokuva on todella tehty myötäilemään konservatiivisen yleisön fantasioita, niin saattaahan se vähän mietityttää. Tai siis mietityttäisi, ellei elokuva olisi niin hauska ja paras.

Kumpi siis pitäisi ottaa vakammin? Moraalikysymyksiä pyörittelevä romanialainen taide-elokuva vai Cannonin härski roskahitti?

Ensimmäinen on tuomittu jäämään pienehkön yleisön pohdittavaksi, jälkimmäiselle japanilaiset pystyttivät pelkällä Bronsonin naamalla varustettuja toteemeja. Koska Yli vuorten on tunnustettua taide-elokuvaa, sille naureskelemalla voi saada höhlän maineen. Mungiun ylevien päämäärien rinnalla katsojan höhöily näyttää läskipäiseltä toiminnalta. Jos haluaa suojata selustansa, naurun taustat kannattaa ainakin purkaa auki toisille elokuvaharrastajille, niin kuin tässä teen.

Väkivallan viholliselle on paljon hyväksyttävämpää hykerrellä, vaikka reaktion taakse kätkeytyy paljon hämmentävämpi ja kyseenalaisempi merkitysten sotku. Sopivan naurun rajat taitaa määritellä lähinnä elokuvaharrastajain hämärä koodisto, jonka yhteydet muuhun todellisuuteen ovat hataria ja satunnaisia.

Mistään tässä kirjoittamastani en silti aio ottaa opikseni. Huomenna, kun ensi-iltaan tulee Terrence Malickin uusi To the Wonder, aion olla ensimmäisenä heristelemässä sormeani kosteita silmiään muljautteleville kanssakatsojille. Säästetään litinä toisiin elokuviin.

Bronson3

%d bloggers like this: