To the Wonderin ihmeet avautuvat vähitellen

Touko 24, 2013

To-The-Wonder

Terrence Malickin uusi To the Wonder on aarre, joka kannatti käydä katsomassa toistamiseen. Kun sinänsä yksinkertainen juoni oli selvillä, esiin hyppäävien nyanssien rikkaus yllätti. Pellolla voi tanssia monella tapaa. Kuinka helposti ja väärin Malickia ollaankaan typistämässä muutaman kliseekuvan kokoiseksi hörhöksi.

Ensimmäisen katselukerran perusteella ajattelin, että Ben Affleckin hahmo on jätetty mykäksi sivulliseksi, koska näkökulma on naishahmojen. Uusintakatselulla taas koin, että elokuva kanavoi vahvemmin sulkeutuneen miehen ahdistusta. Elokuvassa on paljon pinnan alle jäävää kipua, jota perinteisesti kerrottua tarinaa etsivä mieli ei aisti. Näin minulle kävi ensimmäisellä katselulla.

Malickin elokuvien leikkaukseen on hiipinyt mielenkiintoinen piirre, joka sopii hahmojen päättämättömään tempoiluun. Vaikka ellipsejä riittää, yleensä kohtaukset hyppelehtivät tuokiokuvien muodossa melko suoraviivaisesti eteenpäin. Aivan kohtauksien loppuun Malick leikkaaja-armeijoineen tapaa kuitenkin sijoittaa yhden tai pari ajassa hiukan taaksepäin loikkaavaa kuvaa.

Esimerkki: pariskunta puhuu, tanssii, alkaa riidellä, päätyy mököttämään, mies poistuu. Lopuksi nähdään vielä saman kohtauksen sisältä yksi tanssikuva, joka ikään kuin sinkoaa elokuvan seuraavaan kohtaukseen. Nämä pienet loppuheitot korostavat entisestään elokuvan vapaata virtaavuutta.

To the Wonder tuo myös entistä vahvemmin esiin Malickin ristivedon kameratyön suhteen. Eläytyvän ja tarkkailevan kameran vuorottelusta syntyy tehokkaita jännitteitä. Välillä eteenpäin sinnikkäästi kurottava kamera myötäelää kaikissa Olga Kurylenkon hahmon tuntemuksissa. Toisaalta Malick vie ihmettelevän ja tarkkailevan puolensa uudelle tasolle ottamalla mukaan entistä selvemmin dokumentaristisella asenteella taltioituja ihmiskohtaloita elokuvan kuvauspaikoilta. Tällaiselle ihmettelylle digiprojisointi on karmeaa myrkkyä, mutta ajatus puskee jopa samean pikselimössön läpi. To the Wonderia ei kannata katsoa eturivistä.

Minulle Veteen piirretty viiva (1998) on kutakuinkin maailman paras elokuva jo siksi, että suuren sotaelokuvan puikkoihin on päästetty ohjaaja, joka ison osan ajasta ihmettelee ympärillään olevaa härdelliä kuin taivaasta pudonnut. To the Wonderin dokumentarismi ei ole aivan yhtä sykähdyttävää pienemmän mittakaavansa takia. Silti se heittää eteen hetkiä, jotka panevat toivomaan, että Malick jatkaisi yhä pidemmälle tällä tiellä.

Mainokset

Yksi vastaus to “To the Wonderin ihmeet avautuvat vähitellen”

  1. Hmm. Hyvin sanottu. Itselleni erityyppisten kameratyöskentelyjen viesti ei avautunut, vaikka ero kiinnittikin huomioni näkökulmahahmojen vaihtuessa. Ehkä odotin tasaista yleiskuvaa edellisellä viikolla telkusta tulleen Julman maan jälkeen. Pitänee siis katsoa tämäkin uudestaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: