world

Zombiapokalypsin kammottavuus pohjautuu varsin yksinkertaiselle kauhukuvien yhdistelmälle. Ensin on asian filosofinen puoli – kuolleet heräävät henkiin ja tututkin ihmiset muuttuvat peruuttamattomasti vieraiksi. Sitten on materiaalinen kauhu- tai toivekuva. Zombien kansoittamassa maailmassa turpea yltäkylläisyys vaihtuu äkkiä niukkuuden ja omaehtoisen säännöstelyn säätelemäksi selviytymiseksi.

Romaanissaan Sukupolvi Z (2006) Max Brooks ymmärsi nojata näihin perusasioihin ja pohtia, millaisia variaatioita asetelma voisi saada eri puolilla maailmaa. Rationaalista survivalismia jalustalle nostava teos tarjosi niin konkreettisen kuvan maailmastaan, että lukijana siihen oli helppo eläytyä.

Olisi roisia vähättelyä kutsua kirjaan perustuvaa World War Z -elokuvaa lähdeteokselle epäuskolliseksi tulkinnaksi. Se kun ottaa ja paskoo kaikkien Brooksin pyrkimysten päälle pysähtymättä miettimään, mitä voisi keksiä tilalle.

Brooks ymmärsi, että mehevintä on se, mitä tapahtuu alun kaaoksen jälkeen. Kun selviytymistä pitää alkaa miettiä pidemmällä tähtäimellä. Kun hidas, mutta väsymätön zombi on kintereillä, ja jossain kohtaa ihmispolon pitäisi pysähtyä lepäämään.

Elokuvan zombiapokalypsi on sarja paniikkitilanteita, joiden keskelle ympäri maailmaa teleporttaileva Brad Pitt aina tipahtaa. Kaikki tarinat elokuvan katastrofaalisesta tuotantovaiheesta on helppo uskoa todeksi, sillä harvoin näkee näin suunnatta harhailevaa elokuvaa. Juoni hakee typeryydessään vertaistaan jopa isojen kesäelokuvien kategoriassa.

Moni on ymmärrettävästi ihmetellyt, minkä takia Brooksille maksettiin kuusinumeroinen summa kirjan oikeuksista, kun elokuva ei niitä millään tavalla hyödynnä. Vastaus näkyy elokuvan jokaisessa minuutissa.

On selvää, ettei kenelläkään ole ollut mitään hajua siitä, mitä elokuvan kanssa pitäisi tehdä. Toiminta on yhtä suttua, näyttelijät turhautuneen oloisia ja leikkaajat mitä ilmeisimmin epätoivon partaalle ajettuja. World War Z näyttää elokuvalta, jossa kukaan ei ole missään vaiheessa uskaltanut tehdä oikeita päätöksiä. Sellaista on kamalan rasittavaa katsoa.

Trailerin inhoreaktioita herättäneet zombivyöryt ovat oikeastaan elokuvan parasta antia, sillä muovisuudessaankin ne ovat jotain, mitä valkokankaalla ei ole aiemmin nähty. Ja ainakin ajatus kaikkien muurien yli vyöryvästä zombimassasta on karmaiseva, vaikka se elokuvassa olisi toteutettu kuinka keskittymishäiriöisesti tahansa.

Elokuvan viimeinen näytös kirjoitettiin ja kuvattiin tunnetusti uusiksi, mikä näkyy. Aivan kuin tekijät olisivat ensimmäistä kertaa pysähtyneet miettimään, mitä tekevät. Yhtäkkiä toiminnasta saa selvää ja mukaan tulee jopa tuoreita ideoita. Kaiken tunaroinnin jälkeen loppujakson keskinkertaisuus tuntuu pieneltä voitolta.

Onneton tapaus.

%d bloggers like this: